Saarna Leppävaaran kirkossa [esirukouksessa oli suomeksi ja arabiaksi Lähi-idän rauhanrukous, johon tässä viitataan]
3. paastonajan sunnuntai, 15.3.2020, 2. vsk, Joh. 12:37-43
Miten monella tavalla voikaan viestejä lähettää! Perinteisimmät tavat ovat varmasti kirjeet, ehkä puhelinsoittokin alkaa olla perinne. Taskussa oleva puhelin antaa lähettää sähköposteja, teksti-, ääni- ja kuvaviestejä, snäppejä, ig:itä, messengereitä, vibereita, whatsappeja ja kuka ties mitä kaikkea. Oleellisinta on kuitenkin, että viesti menee perille, että se vastaanotetaan.
Joskus sanotaan monia asioita, mutta ne eivät kohtaa vastaanottajaa. Kun yli 100 vuotta sitten Titanicin sähköttäjä sai varoituksen jäävuorista, ei viestiä otettu tosissaan. Oli kiire.
Kun helmikuun alussa liikkui meidän aikamme hieno risteilyalus Diamond Princess, ei viesti mennyt silloinkaan perille. Matkustajan virustartunnasta kertova viesti hautautui varustamoon. Ja kun sairas 8-kymppinen matkustaja oli saatu laivasta ulos, ajateltiin vaaran olevan ohi. 3600 matkustajaa ja miehistön jäsentä jätettiin sitten oman onnensa nojaan ikään kuin vankilaan, jossa he jatkoivat toistensa tartuttamista. Sairaus kun voi levitä myös silloin, kun ei oireita ole. Tuhannet ihmiset olivat ikään kuin ansassa viikkojen ajan, ja yli 700 sai tartunnan. Viestiä ei otettu vakavasti, ja japanilaisten reagointi oli hidasta. Puuttui uskallus järjestää karanteeni satamassa ja hakea sairaat laivasta parantumaan.
Tämän päivän psalmissa on ajatus: Minun silmäni katsovat alati Herraan, sillä hän päästää jalkani ansasta. [Ps. 25:15] Ansat, joita maailmassamme löytyy, ovat monenlaisia. Jos ei näe, ei voi olla edes toivoa välttää joutumista ansaan, tai verkkoon, kuten 1933 raamatunkäännös puhuu.
Kala joutuu verkkoon, koska se ei pysty näkemään hienoa verkkolankaa. Lopulta verkko on kaikkialla, ja vain ihminen pystyy selvittämään itse rakentamansa verkon. Kalalle käy silloin yleensä köpelösti. Mutta näin on kalastettu kauan aikaa – sen tiesivät Pietari, Andreas ja Jeesuskin.
Tämän päivän evankeliumi on sekoitus Johanneksen evankeliumin kirjoittajan ajatuksia, ja Jesajan profetiaa Vanhasta testamentista, Jesajan luvuista 53 ja 6.
Luku 53 on Jesajan kirjan ehkä kaikkein tunnetuin luku kristittyjen parissa. Se kertoo Herran kärsivästä palvelijasta. Hän asettui uhrilampaaksi kansan puolesta. Ensimmäinen jae on kuin retorinen kysymys: Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?
Eihän tuollaiseen kysymykseen ole kenenkään mahdollista vastata. Pitäisikö luetella jokin arvio siitä, kuinka moni Herran sanaan uskoo? Voiko Jumalan valtakunnalla olla jokin sellainen raja, jonka perusteella joku meistä voisi antaa vastauksen: Kuka? Kenelle evankeliumi, Jumalan voima, ilmoitetaan?
Kreikan kielen sana ”ilmoitetaan” perustuu sanaan apokalypsi, ilmoitus. Meille apokalypsi viittaa myös Ilmestyskirjaan, Raamatun viimeiseen kirjaan. Viimeistään siellä kaikki tulee ilmi, kun lopunajan katastrofit: kuumeneva maapallo, heinäsirkat ja tuhon pasuunat yltyvät. Joku ihmettelee ehkä meidänkin aikanamme, ovatko Egyptin vitsaukset ja apokalyptiikka eräs selitys siihen, että asiat eivät mene maailmassa kuin Strömsössä: on katastrofeja, sotia, haaksirikkoja, heinäsirkkoja ja ilmaston tolkutonta lämpenemistä.
Entisajan ihminen tulkitsi asiat myös hengellisestä näkökulmasta. Nykyaikana hän katsoisi Herraan ja rukoilisi, ettei joutuisi vaikka satamaviranomaisten asettamaan ansaan, hienoihin puitteisiin mutta näkymättömän viruksen koeteltavaksi, joka on kuin Tshernobylin säteily – vaiettu ja vaarallinen.
Ympäristöuhkien ja terveysriskien ansa on todellinen, mutta tämän päivän evankeliumi puhuu vielä suuremmasta riskistä. Se on riski jättää Jumalan antama viesti huomiotta. Kuka uskoo meidän sanomamme? Siis ei: kuka vastaanottaa meidän kirjeemme, pergamenttimme, snäppimme tai sähköpostimme. Ei, vaan kuka uskoo sen. Mistä ihmeestä me tiedämme, jos vaikka Princess-varustamon päivystävä tiedottaja olisi vastaanottanut viestin, mutta hän olisi vain päättänyt olla antamatta sitä varustamon lääkärille – koska hän ei uskonut siihen. Onhan lopulta sama, saako viestiä vai ei, jossei toimi sen mukaisesti.
Uskonnonfilosofit ovat useinkin pohtineet sitä, kuinka pelastussanoman vastaanottamista voisi perustella. Ranskalainen fyysikko ja filosofi Blaise Pascal oli sitä mieltä, että uskoa voisi pitää eräänlaisena vedonlyöntinä. Järkevä ihminen lähtee tällaiseen vedonlyöntiin mukaan, sillä menetettävänä on enintään jotakin ajallisia nautintoja synninteosta, mutta voitettavana koko ikuisuus.
Vuosisata sitten toinen ajattelija, yhdysvaltalainen William James, taas piti tällaista perustelua väkinäisenä. Ihmistä ei voisi pakottaa mihinkään eikä hän voi pakottaa liioin itseään sellaiseen, mikä ei tunnu mielekkäältä tai läheiseltä. Hengellisen ratkaisun täytyy olla ”oma”, siis sellainen, joka elää omassa todellisuudessa. Meidän maailmassamme, kuten hän kuvaa, valinta on useimmiten kristinuskon ja ateismin tai agnostisismin välillä. Hän kuvaa myös muiden kulttuurien uskonnollisia valintatilanteita.
Siinä määrin, kuin me länsimaissa kohtaamme ihmisiä eri puolilta maailmaa, heidän uskonnollinen maailmansakin tulee lähemmäksi. Tarvitaan silloin paljon herkkyyttä ja ymmärtämystä, dialogia ja tilan antamista, samalla kun on sitouduttava yhteiseen julkiseen tilaan, jossa ei ole pakko uskoa mihinkään. Usko kun on Jumalan lahja: siitä voidaan olla yhtä mieltä silloinkin, kun Raamatun kertomukset kovasydämisyydestä ja paatumisesta tuntuvat vaikeilta.
Usko, tai uskonto ei ole sen sijaan hallitsemisen väline. Elämme demokratiassa, täällä ei lyödä ihmisiä Vanhalla eikä Uudella testamentilla, ei Koraanilla, Kalevalalla eikä Bhagavadgitalla. Kamppailu uskonnon ja demokratian välillä näyttää olevan liian usein totta Lähi-idässä – samoin sellaiset kamppailut joissa diktatuurin keskellä noustaan uskonnolliseen kapinaan. Näitä jälkiä näkyy epäilemättä pakolaiskriisissä ja sodassa, jota käydään Syyriassa ja monessa muussa paikassa. Tänään on aika rukoilla, ja rukoilemmekin pian rauhan puolesta, jotta psalmi 25 voisi edes auttavasti toteutua. Siinä mainitaan onni ja rauha.
Meidän on helppo sanoa, että demokratia on vastaus. Sen sijaan sen ymmärtäminen, että muualla maailmassa kulttuurit ovat usein läpikotaisin uskonnollisia kulttuureita, on meille pohjoismaissa vaikeampaa. Hengen kysymykset eivät ole meille aina niitä keskeisimpiä: siksi maailmansisäinen eskatologia ja apokalyptiikka: romahtava pörssi, räjähtävä atomivoimala ja kasvoton kuolemanvirus loistoristeilijän noutopöydässä puhuttelevat todennäköisesti varmemmin.
Paastonajan keskellä kohtaamme kuitenkin Jeesuksen, jonka lähiympäristö kamppailee ikään kuin ansassa. Arvostetut korkeimman neuvoston jäsenetkin tahtoisivat tunnustaa uskovansa Jeesukseen. Heidän elämänsä on kuin kahden tulen välissä: Jeesus tarjoaa lupausta iankaikkisesta elämästä, anteeksiantamuksesta, peräti parantumisestakin.
Johanneksen evankeliumin seitsemän ihmettä on nähty, viimeisenä edellisen luvun [Joh. 11] osoittama Lasaruksen kuolleista herättäminen. Todisteet oli lyöty pöytään. Sanoma oli viimeistään nyt niin selvä, että sen tiesivät kaikki. Kyse ei ollut vain hajonneeseen puhelimeen jääneestä tekstiviestistä tai päivityksen alle jääneestä Whatsapp-viestistä. Lasarus vietti tämänpäiväisen 12. luvun alussa kotibileitä Jeesuksen kanssa – hän tiesi itsekin heränneensä kuolemasta elämään.
Mutta evankeliumi joutuu surumielisesti toteamaan, että vaikka kuinka monta ihmettä oli tehty ja Jeesuksen sanoma oli niillä havainnollistettu, tuli vastaan jokin tuntematon tekijä. Sitä kuvataan sanalla paatumus, Jesajan kirjassa sydän on kovettunut, tai kuten hepreaa taitava pappiskollega osasi sanoa, sydän on kuin ”rasvoittunut”.
Jumalan kaikkivaltiuden ja ihmisen vapauden rajalla on vaikea liikkua. Siinä on Raamatun selittäjäkin kuin ansassa. Näin tuntuu olleen myös Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, kun hän selittää Raamattua Raamatulla.
Sydämen kovettumista ei silti panna Jumalan piikkiin. Jos jotakin yksittäistä syytä kansan penseydelle – Ilmestyskirjan lukukappaleen sanoin – etsii, sen voisi löytää ehkä siitä seurasta, jossa Jeesuksen pelastussanomaa kuunneltiin. Lasaruksen sisarukset Martta ja Maria olivat ikään kuin Jeesuksen jalkojen juuressa kaiken aikaa. Siellä he söivät ruokia, tai jos Marttaa ajattelee, tämä varmaan hotki omaansa pöydän reunalla valmistaessaan sitä toisille. Toisaalta tiukan paikan tullenkin sisarukset turvautuivat Jeesukseen – myös ihan viimeisellä rajalla, kun Lasarus oli kuollut ja kun vaikutti siltä, että Jeesus oli tullut liian myöhään eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Onhan silti niin, että siellä, missä ihmisen mahdollisuudet päättyvät, siellä Jumalan vasta alkavat. Lasaruksen perhekunta tiesi sen: he pääsivät kokemaan elämää, joka voittaa kuoleman. Profeetta Jesajasta kerrotaan, että hän näki Kristuksen kirkkauden jo omana aikanaan, satoja vuosia ennemmin. Sana ”kirkkaus” on sama sana kuin loppujakeen ”kunnia”, jota juutalaiset neuvoston jäsenet etsivät. He olivat oikeilla jäljillä, mutta silti väärässä seurassa. Heille hyvästä oli tullut parhaan vihollinen. He toteuttivat omaa poliittista ja uskonnollista agendaansa, joka tähtäsi tasapainon saavuttamiseen. Jeesus oli tälle tasapainolle uhka, koska fariseukset vastustivat häntä. Edessä oli väärän rauhan tie.
Lopulta Jeesusta vastustivat kaikki. Hän tuli eräänlaisen salaliiton uhriksi. Roomalaiset olivat, tosin vastoin Vanhan testamentin lakia, nimenneet Kaifaksen ylimmäiseksi papiksi. Kun hän ajoi kuolemantuomiota Jeesukselle, hän joutui puolestaan turvautumaan roomalaisten eli Pontius Pilatuksen apuun. Ympyrä kulki täyden kehän, kaikki olivat lopulta syyllisiä. Verkko oli vallan, väkivallan ja pahan kaveruuden verkko. Siinä ei Jeesukseen voitu pohjimmiltaan uskoa, koska mitään hänen puolustamisekseen ei saanut tehdä. Paha johti Jeesuksen ansaan, mutta ansa laukesi lopulta vastustajien käsiin.
Pääsiäiskertomus on tänäänkin läsnä. Ihmiset töpeksivät saamansa sanoman kanssa. On kuin mikään ei riittäisi – ei uskota, koska ei tahdota. Mainintaa Nikodemoksesta tai Joosef Arimatialaisesta, noista avoimesti Jeesusta seuranneista oppilaista, ei tässä ole, vaikka evankeliumin alussa ja lopussa onkin. On vain keskenään verkottunut miehitysvallan ja uskonnollisen vallan mafia, paha tahto, joka silti kärsii tappion koska Jeesuksen puolelta hyvä tahto ei lopu ikinä. Hän rukoilee vihollistenkin puolesta.
Nyt asiat kärjistyvät, edessä on matka kohti Golgataa. Valo on muuttunut pimeydeksi ja ymmärrys ymmärtämättömyydeksi. Liikkeellä on liikaa pahuutta, ihmisten pelkoa ja heidän toisilleen antamaa väärää kiitosta. Silti vielä ansa avautuu, ja elämä voittaa.