Johanneksen sanat eivät ole meille vieraita. ”katsokaa: Jumalan Karitsa”. Jokaisessa ehtoollisjumalanpalveluksessamme liitymme Johanneksen lauseeseen yhtyessämme Agnus Dei eli Jumalan Karitsa –hymniin. Tarkkaan ottaen Johannes oli lausunut hymnin sisältöön liittyvän pidemmän muodon jo edellisenä päivänä: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”. Nyt määritelmän kuuli kaksi Johanneksen opetuslasta. Toinen heistä esitellään, kun evankeliumikatkelmaa luetaan pidemmälle. Andreas, Simon Pietarin veli, oli silloin paikalla ja oli siis silloin vielä Johanneksen oppilaana. Hän lähti Jeesusta seuraamaan ja toi sitten myöhemmin veljensäkin Jeesuksen luo. Pietari tuskin on kenellekään meistä vieras!
Adventti on Herran, Jeesuksen Kristuksen, tulemisen juhla-aikaa. Silti evankeliumikirjan määritelmän mukaan Johannes Kastaja on tämän sunnuntain raamatullinen keskushenkilö. Johannes on toki tärkeä hahmo, mutta ei omana itsenään, vaan saamansa erityisen tehtävän vuoksi. Hän kuulutti jälkeensä tulevaa Herraa, jonka todisti toisaalta olleen jo ennen häntä. Johanneksen julistuksessa oli siis Jeesuksen Kristuksen olemassaolo ikuisuudessa, jo ennen luomista, mutta myös hänen ihmiseksi tulemisensa varsinainen merkitys ja syy. Johanneksen ainutlaatuinen tehtävä oli ilmoittaa, mihin koko vanhan liiton uhrijumalanpalvelus oli esikuvallisesti tähdännyt. ”Katso: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” on lause, joka antaa uuden merkityksen kaikille Israelin kansan kokemille hetkille, jolloin Jumalan käskystä oli annettu erityinen uhri. Kun kantaisä Abraham sai käskyn uhrata poikansa Isakin, ei Isak itse tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Valmiin uhrialttarin äärellä poika ihmetteli, missä uhrieläin on. Abraham vastasi pojalleen: ”Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.” Sillä hetkellä uhritoimitukseen tulikin muutos, ja uhrieläimeksi löytyi pensaikkoon takertunut oinas. Abrahamin tehtäväkseen saama poikansa uhraaminen sai kuitenkin täydellisen selityksensä vasta Johanneksen sanoissa: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa”. Taivaallinen Isä vei Poikansa uhraamisen loppuun saakka. Abrahamiin samaistumalla voimme saada pienen aavistuksen Isän antaman uhrin suuruudesta.
Israelin kansan pääsiäiseen kuului karitsan teurastaminen ja syöminen sen hetken muistoksi, kun kansa oli lähtenyt Egyptin orjuudesta ja karitsan veren turvin säästynyt esikoisten surmaamiselta. Jeesus tuli vuodattamaan uhrikaritsana verensä meidän kaikkien puolesta, eikä vain ajallisen kuoleman vaan iankaikkisen kuoleman torjumiseksi. Jeesuksen uhrikaritsan tie alkoi julkisesti siitä hetkestä, kun Johannes kastoi hänet. Jeesuksen kaste ei ollut se kristillinen kaste, jolla meidät on kastettu. Johannes kastoi ihmisiä parannuksen kasteella. Siinä oli keskeistä tunnustaa oma syntisyys ja syyllisyys ja pyytää Jumalalta armoa. Jeesus eli kuitenkin ainoana synnittömän elämän. Hänellä ei voinut olla mitään tunnustettavaa. Siksi Jeesuksen tulo Johanneksen kasteelle sai aivan ainutkertaisen merkityksen. Silloin Jeesus ilmoittautui varsinaiseen tehtäväänsä: Meidän kaikkien syntikuorman kantajaksi. Tämän Johannes näki, tätä hän ihmetteli, mutta saattoi sitten Pyhän Hengen vaikutuksesta myös julistaa ihmeellisen evankeliumin: Hän ottaa pois maailman synnin.
Kolmannen adventtisunnuntain sanoma on adventin kokonaisuudessa oikeastaan se, että adventti on aina läsnä. Se on läsnä silloin, kun olemme koolla Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Hän on itse luvannut olla siellä, missä kaksi tai kolmekin näin kokoontuu. Se lupaus pitää, myös tänään. Kolmas adventtisunnuntai julistaa Herran hengellistä tulemista sanan ja sakramenttien kautta. Niin kuin alussa todettiin, adventin sanoma on näin jokaisessa ehtoollisen vietossamme. Samoin pääsiäinen on mukana jokaisessa jumalanpalveluksessamme, sillä me kokoonnumme tietoisesti juuri viikon ensimmäisenä päivänä (voi nykypäivän kalenteria vuodesta 1973 alkaen!), ylösnousemuksen päivänä. Jumalanpalveluksemme yhdistää adventin ja pääsiäisen riemullisella tavalla. Ylösnoussut Herramme on läsnä ja tulee todellakin näin yksinkertaisella tavalla, sanan ja sakramentin välityksellä, tähän todellisuuteemme. Eikä vain tähän todellisuuteen, vaan hän pyytää saada tulla meidän elämäämme, elämämme Herraksi ja Kuninkaaksi. Johanneksen opetuslapset kuulivat evankeliumin lupauksen ja seurasivat Jeesusta. Jeesuksen seuraaminen ei merkinnyt vain kulkemista hänen kanssaan, vaan uskoa siihen, että hän todella on synnin pois ottaja ja elämän antaja. Kun Johanneksen lause kuuluu tässä jumalanpalveluksessa ehtoollisenvieton yhteydessä, meillä jokaisella on Andreaan ja sen toisen opetuslapsen tavoin mahdollisuus tulla Jeesuksen seuraan – ja uskoa!
Ehtoollisen sakramentissa uskomisen keskeinen kohde ja sisältö on sanoissa: ”Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu, Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Mitään meidän ei tarvitse ansaita, voidaksemme seurata Jeesuksen kutsua ehtoollispöytään. Kaikki on valmistettu. Jeesus kutsuu meitä siitä huolimatta, että hän tuntee meitä paremmin meidän pahuutemme ja kaikki sen seuraukset. Hän on kantanut ja maksanut kaiken meidän puolestamme, eikä hänen rakkautensa ole silti loppunut.
Adventin paastoluonne tulee ehkä kaikkein selvimmin esille juuri tässä Herran hengellisen tulemisen sanomassa. Kristuksen tuleminen merkitsee aina valon, kaiken paljastavan valon ilmestymistä. Jos tunnustamme ja uskomme hänen todellisen tulemisensa ehtoollispöydässä meitä kohtaamaan, ymmärrämme myös olevamme täysin avoimia hänen edessään. Teeskentelylle ja peittelylle ei kerta kaikkiaan ole tilaa. On Jumalan suurta armoa ja siunausta, että hän kirkastaa ja kääntää kasvonsa meidän puoleemme. Hänen kasvonsa ovat adventin Herran ja saapujan, Kristuksen kasvot. Vain Kristuksen kasvojen edessä voimme syntimme tunnustaen löytää katumuksen ja myös uskon anteeksiantamukseen. Ilman Kristusta kaikkivaltiaan Jumalan pyhyys olisi meille aivan liikaa.
Tämän sunnuntaiaamun Lapin Kansan alakerta-artikkeli sisältää joulusaarnojen arviointia ja arvostelua. Alussa siinä arvioidaan myös saarnoja yleensä ja todetaan: ”Messusaarna on ensisijassa kirkon pienen aktiivijäsenistön, uskovaisten äidinkieltä. Sen tehtävänä on vakuuttua oman toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta ja ”totuudesta”, muokata jo syntynyttä uskoa sekä vahvistaa sisäpiiriasenteita ja –käyttäytymistä”. Analyysin kritiikki paljastuu erityisesti sanan ’totuus’ kirjoittamisessa lainausmerkein. Jos nuo lainausmerkit poistetaan, silloin voi sanoa, että niinhän saarnan tulee ollakin sisäpiirin vahvistamista! Sanan saarna on myös Herran hengellisen tulemisen muoto. Kun seurakunta kokoontuu, silloin Kristus ruokkii omiaan, heitä, joille on kelvannut ja kelpaa Ilmestyskirjan sisältämä Jeesuksen kutsu: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”
Toinen asia on sitten se, että Jeesus Kristus aterioi kanssamme vahvistaakseen meitä myös siihen tehtävään, jonka hän antoi seurassaan kulkeneille opetuslapsille ja heidän kauttaan kaikille meille. Meidän tehtävämme on astua ulos ja eri tavoin omassa elämässämme osoittaa Jeesukseen Johanneksen tavoin: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa!”.