Uskon kestävyys ahdingoissa, tämän sunnuntain aihe, ei usein tule käsittelyyn, sillä vain harvoin kirkkovuoden kulkuun mahtuu tämä sunnuntai ennen päätöksen kahta vakiopyhää. Edellisen kerran tätä sunnuntaita vietettiin 19 vuotta sitten, silloin nimellä 25. kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. Vain silloin, kun pääsiäinen sijoittuu selvästi maaliskuun puolelle, tarvitaan myös tätä sunnuntaita. Toisaalta painopiste on kyllä vahvasti samassa aihepiirissä kuin valvomisen sunnuntaina ja tuomiosunnuntaina; vain näkökulma on erilainen. Nyt kysytään erityisesti sitä, miten ja minkä varassa me voimme kestää kaiken sen pahan, mikä välttämättä edeltää Kristuksen paluuta.

Sillä pahat asiat lisääntyvät varmasti ajan lähetessä loppuaan. Sitähän me emme ihmiskuntana haluaisi millään myöntää. Etenkään silloin, kun rakennamme tätä elämäämme tietoisesti jättäen Jumalan olemassaolon ja mahdollisen asioihin vaikuttamisen todellisuuden ulkopuolelle. Ajassamme on paljon tällaista henkeä. Ilmastonmuutoksesta huolestuminen ja sen vastustamiseen pyrkiminen on yksi esimerkki tällaisesta. Tietenkin on oikein, että vastustetaan kaikenlaista ahneutta ja itsekkyyttä ja samalla sellaisen elämäntavan ilmastoa kuormittavaa vaikutusta. Mutta jos kirkon sisälläkin juuri tuo seuraus, ilmastonmuutos, nähdään elämän ja kuoleman kysymyksistä tärkeimpänä, silloin on jotain mennyt pahasti vinoon. Me emme todellakaan voi valmistaa itsellemme sellaista pelastusta, joka takaisi ajallisen elämän mahdollisuudet loputtomiin tällä planeetalla. Jeesus puhuu jotain aivan muuta. Ei hän sano, että jos loppu tulee. Hän puhuu siitä, mitä tapahtuu ennen ajan loppua ja sanoo selkeästi: ”Näin täytyy käydä”.

Kun Jumala sanoo jotain, se myös tapahtuu. Kun Jumala loi sanallaan tämän maailman, se sai olemassaolonsa tyhjästä, pelkän sanan voimalla. Ja kun Jumala sanoi kuoleman, kadotuksen, olevan rikkomuksen seurauksena, sekin toteutui. Ajalla on siis Jumalan sanan mukaan alku ja loppu. Eikä aika ole pitkä. Se on Jeesuksen viesti meille tänään. Niin sen ymmärsivät opetuslapset Öljymäen rinteellä kaksi vuosituhatta sitten. Paljoa ennemmin meidän tulisi siis käsittää, että aika on lyhyt. Tässä yhteydessä tosin käytämme oikein Psalmin 90 sanaa, jota myös apostoli Pietari lainaa: ”Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä” (Ps.90:4). Apostoli selittää: ”Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät” (2.Piet.3:9). Nämä sanat eivät kuulu luomisen historiaan vaan ne ilmentävät Jumalan rakkautta ja pitkämielisyyttä meitä kohtaan. Silti säilyy tosiasiana se, että aika on lyhyt ja se päättyy varmasti.

Jumalan sanan sisältämät merkit ovat varmoja ja luotettavia. Yksi merkki oli Jeesuksen sana opetuslapsille, jotka halusivat esitellä hänelle temppelin komeita rakennuksia: ”Totisesti, kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.” Se sana toteutui noin neljän vuosikymmenen kuluttua, kun Jerusalem hävitettiin. Kolmatta viikkoa sitten sain istua illan hämärtyessä samalla Öljymäen rinteellä, missä Jeesuskin kävi opetuslastensa kanssa keskustelua. Katse kiinnittyy sillä paikalla ilman muuta Jerusalemin vanhan kaupungin muuriin ja temppelin paikalla nyt seisovaan kahteen moskeijaan. Temppelin alueella ei siis varmasti tällä hetkellä eletä Jeesuksen paluun odotuksessa. Toisaalta Öljymäen suuntaan näkyy myös vanhan kaupungin muurissa oleva Kultainen portti, joka on muurattu kokonaan kiinni. Portti on sillä kohdalla, jossa Jeesuksen ja opetuslasten aikana vielä seisoi Jerusalemin temppeli. Siihen porttiin kohdistuu juutalaisten odotus. Siitä portista odotetaan Messiaan, Jumalan lähettämän Vapauttajan ja Kuninkaan kerran saapuvan kaupunkiin.

Juutalaisten odotus eli jo Jeesuksen aikana ja se jatkuu edelleen. Suuri enemmistö Jeesuksen aikalaisista ei tunnistanut keskellään elävää ja liikkuvaa Jumalan lähettämää Messiasta, Kristusta, sillä kansa odotti oman toivekuvansa mukaista kuningasta. Jumalan sanassaan jo satoja vuosia aiemmin kuvaama Herran kärsivä palvelija ei kelvannut odottajille silloin eikä kelpaa vieläkään. Onhan oikeastaan valtava Jumalan aikaansaama ihme, että me olemme tänään täällä kirkossa tunnustaen sen, että uskomme Jeesus Nasaretilaisen kahden vuosituhannen takaa olleen ja edelleen olevan meidän Herramme ja Jumalamme. Tämän uskominen ei ole inhimillisen luontomme mukaista ollenkaan. Syntiinlankeemuksessa turmeltuneen luonnon mukaista on rakennella itse omaa kuvaa Jumalasta. Sen vuoksi oikeaa Jumalan lähettämää Messiasta oli niin vaikea tunnistaa. Sen vuoksi Jeesus joutuu edeltä varoittamaan, että hänen nimissään tulee edelleen moni esiintymään väittäen olevansa Jumalan lähettämä Messias. Epäilemättä nämä väärät messiaat saavat myös paljon seuraajia ja kannattajia.

Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, ja se tapahtui kerran tässä ajassa, jota elämme. Se tapahtui paikassa, jonka tiedämme. Sillä kaikella, mitä tapahtuu tällä hetkellä samoilla paikoilla, nykyisessä Israelissa, on varmasti liittymäkohta siihen, mitä Jeesus kertoo paluutaan edeltävistä merkeistä. Yksi hätkähdyttävä ja lopulta täysin kaikkien inhimillisten odotusten vastainen tosiasia on esimerkiksi valtiollisen Israelin kuuden vuosikymmenen mittainen olemassaolo. Tuntien sen kansan historian, myös viimeisten vuosikymmenien ajalta, tosiasia on kaikkea muuta kuin todennäköinen. Senkin merkin Jeesus kuitenkin kertoi opetuslapsilleen Öljymäen rinteellä. ”Ottakaa oppia vertauskuvasta, jonka viikunapuu tarjoaa: kun sen oksa virkoaa ja alkaa tulla lehteen, te tiedätte, että kesä on lähellä.” Vähän aiemmin Jeesus oli kironnut yhden hedelmättömän viikunapuun, joka opetuslapsien silmien edessä oli sitten kuivettunut. Sillä kerralla Jeesus oli antanut ymmärtää puun kuvaavan Israelin kansaa. Ei siis ole mitään syytä epäillä, etteikö myös virkoava oksa viittaisi samaan suuntaan. Yksi asia on kuitenkin aivan toisin Jeesuksen toisen tulemisen hetkellä. Ensimmäinen kerta tapahtui hyvin pienen todistajajoukon silmien edessä ja jäi sanalla julistettavaksi. Toinen kerta ei jää keneltäkään huomaamatta. Emme voi aavistaa, miten Jumala sen tällä pallollamme teknisesti toteuttaa, mutta se ei kelpaa syyksi epäillä koko olemassaolomme Luojan sanaa.

Jeesuksen lupaamat tulemisensa merkit eivät ole inhimilliselle elämällemme ilouutisia. Monet niistä ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt. Taistelun äänet ja sanomat sodista ovat niin tavallisia, että niihin suorastaan turtuu. Joka puolella oleva nälänhätä ja maanjäristykset ovat myös totta. Meitä ne kuitenkin tuntuvat koskettavan erityisesti vain silloin, jos joku suomalainen sattuu esimerkiksi turistimatkallaan joutumaan luonnonmullistuksen uhriksi. Ehkä kaikkein suurin ahdistus on kuitenkin luvassa sen kautta, mitä Jeesus puhuu vääristä profeetoista ja laittomuuden valtaan pääsemisestä. Me joudumme taistelemaan väärien profeettojen kanssa myös omassa kirkossamme. Ei kukaan sellaiseksi ilmoittaudu, mutta kaava on ollut käärmeen houkutuksesta alkaen sama: ”Onko Jumala todella sanonut?” Jumalan sanan epäily on syntiinlankeemuksemme ydin. Raamatun sanan epäily, sen pirstominen jollain keinotekoisella tavalla tai selittäminen aikasidonnaisuudessaan vanhaksi ja vääräksi tiedoksi ovat niitä muotoja, jotka nyt kohtaamme. Laittomuuden lisääntyminen on myös hätkähdyttävää. Ajallisen elämän asioissa ensin opittu lain hengen kiertäminen lain kirjaimella on siirretty jo kirkon sisäiseen elämään. Lain nojalla annetaan tuomioita niille, jotka tahtovat pitäytyä kirkkolain todelliseen lähtökohtaan, Jumalan sanan kokonaiseen arvoon kaiken uskon ja elämän perustana. Kun Jeesus sanoo, että seurauksena tästä monien rakkaus kylmenee, emme voi valitettavasti vain katsella muualle. Myös omaan sydämeen on uskallettava katsoa. Miten on minun laitani tässä ahdistuksessa? Missä on minun rakkauteni?

Jeesus puhuu tulemistaan edeltävistä merkeistä vakavasti, mutta ei pelotellakseen meitä. Hänen sanansa ovat sittenkin rohkaisua. Kun hän puhuu vahvana pysymisestä loppuun asti, silloin se on myös mahdollista. Vahvuus ei ole meissä vaan siinä, minkä Jeesus antaa myös lopunajan varsinaiseksi tehtäväksi. ”Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.” Tässä tehtävässä on luvallista, oikein ja jopa välttämätöntä syödä kuormasta. Evankeliumi ei lopu siihen tarttumalla ja sitä nauttimalla, päinvastoin. Meillä on lupa uskoa aivan kirjaimellisesti koko Jumalan sana luomisesta lunastukseen ja aina edessä olevaan uuteen luomiseen, taivaaseen. Saat uskoa, että Jeesus on sovittanut kaiken sinun ja Jumalan välillä. Sen varassa voit kulkea perille asti vaikka sitten kaikkien vihankin keskellä. Jumala ei meitä vihaa vaan rakastaa Kristuksessa loputtomasti.