25. sunnuntai helluntaista, Matt. 9: 18-26, Martti Vaahtoranta

1.
”Jos minä ainoastaan rupeen hänen vaatteeseensa, niin minä tulen terveeksi.” Näin sanoi itselleen verenjuoksutautia sairastanut nainen. Kaksitoista vuotta hän oli ollut sairas. Kaksitoista pitkää vuotta hän oli turhaan juossut lääkäriltä lääkärille.
Tautia itsessään ei Raamatussa erikseen kuvailla. Oliko kyse sairaudesta, joka estää veren hyytymistä ja tekee sen vuoksi pienimmätkin haavat vaarallisiksi? Vai oliko se jotakin muuta?
Sitä meille ei ole Raamatussa kerrottu, mutta sen tiedämme, ettei sairaus ollut vain vaivalloinen ja vaarallinen ja ettei se ollut ainoastaan kuluttanut naiselta paljon rahaa, kuten P. Markus evankeliumissaan kertoo. Kaiken tämän lisäksi se oli tehnyt naisesta saastaisen niille, jotka tiesivät hänen vaivastaan, ja varmasti myös hänen omissa silmissään. Sillä Mooseksen lain mukaan verenvuotoa sairastava oli saastainen.
Sairaus piirsi näkymättömän rajan verenvuodosta kärsivän ympärille. Se teki hänestä inhottavan. Niinpä häneen ei voinut koskea tulematta itse saastaiseksi, ja häntä oli kartettava.
2.
Voi tosin olla, etteivät Jeesuksen ympärillä tungeksineet tienneet naisen sairaudesta. Eihän hän olisi oikeastaan edes saanut sillä tavoin kulkea julkisilla paikoilla muiden joukossa. Siinä oli alituinen vaara saastuttaa ympärillä olijat.
Ehkä, onneksi nämä eivät tienneet sitä. Nainen itse sen sijaan tiesi ja tunsi olevansa saastainen ja varmasti pelkäsi saastuttavansa myös ympäristönsä. Sairaus määritti hänen koko elämäänsä. Verenvuototauti kääri sen salaiseen häpeään ja ehkä myös syyllisyyteen siitä, ettei hän itse eristäytynyt muista ihmisistä, jotka hän näiden sitä tietämättä vaaransi läsnäolollaan.
Kuinka monta kertaa hän olikaan miettinyt itsekseen, mitä ympärillä olijat, naapurit ja tuttavat mahtaisivat sanoa, jos hän kertoisi heille vaivastaan! Sitä hän mietti ja – häpesi. Hän häpesi saastaisuuttaan, jolle hän ei voinut mitään.
Nyt hän kuitenkin uskoi hetkensä koittaneen. Toivo sai voiton häpeästä. Nyt tai ei koskaan! Hän tekisi jotakin, mitä ei oikeastaan saisi tehdä. Hän koskisi pyhää miestä, Jeesusta.
Niin hän myös teki. Ja mitä sitten tapahtui? Hän parantui! Hän parantui sairaudesta, joka oli vaivannut sekä hänen ruumistaan että sieluaan ja erottanut näkymättömänä seinänä hänet siitä yhteisöstä, johon hän ei voinut omana, aitona itsenään kuulua. Hän parani häpeästä, jota hän oli salassa vuosikausien ajan kantanut ja joka oli sulkenut hänet yhteisön ulkopuolelle silloinkin, kun hän näytti olevan toisten seurassa.
3.
Tämä on ihana kertomus siitä, mitä voi tapahtua, kun Jeesus ja hädänalainen ihminen kohtaavat toisensa. Päivän evankeliumiin sisältyy kuitenkin vielä toinenkin kertomus. Se on astetta vakavampi kuin kertomus naisesta, jonka verenvuodon pelkkä Jeesuksen koskettaminen paransi. Sillä naisen henki ei ollut välittömästi vaarassa siinä tilanteessa, jossa hän kohtasi Jeesuksen.
Jeesus sen sijaan oli opetuslapsineen matkalla kuolemaa tekevän pienen tytön luo. Niin Matteus kertoo. Eikä varmasti ole sattumaa, että saastaisuudestaan parannetun naisen tapaus sijoittuu keskelle kertomusta siitä, kuinka Jeesus herättää kuolleen tytön henkiin.
Sairas nainen tuli itse sinne, missä Jeesus oli. Tytöstä ei ollut apua hakemaan. Hän oli kuolemaisillaan. Sen tähden hänen isänsä oli lähtenyt matkaan samaan tapaan kuin kuulimme muutama pyhä sitten Kapernaumin virkamiehestä, jonka poika sairasti. Lasten sairaus saa vanhemmat liikkeelle. Lasten hätä tuo heidät Jeesuksen luo.
Ja nyt Jeesus itse menee paikalle. Hän ei lähetä hätääntynyttä isää yksinään takaisin kotiin pelkän lupauksensa sanan varassa, niin kuin Hän teki Kaanassa. Tällä kertaa Elämän Herra lähtee isän mukaan kohdatakseen tämän kanssa yhdessä meidän kaikkien viimeisen vihollisen, kuoleman.
Kuolema on kuitenkin nopeampi kuin sairasvuoteen äärelle kiiruhtavat miehet. Jo kaukaa he kuulevat kovaäänisen valituksen ja surumusiikin, joka kaikuu lapsen kotoa. Tytär on kuollut sillä välin, kun isä on hakemassa hänelle apua.
Ja itkuvirret vaihtuvat hysteeriseksi nauruksi, kun Jeesus sisään tullessaan ja nähdessään tytön sanoo, ettei tämä ollut kuollut, vaan nukkui. ”Vai nukkuu tyttö! Voi olla viisas mies tuo Jeesus, muttei ole tainnut koskaan nähdä kuollutta. Kun sydän ei lyö eikä rinta kohoile eikä nenästä tuleva ilmavirta tunnu iholla, silloin ihminen on kuollut. Ei hän mitään ’nuku’. Sen nyt jokainen tietää.”
Jotenkin näin surutalossa varmaan ajateltiin. Silti paikalle pyydetyt soittajat ja itkuvirsien veisaajat saatiin talosta pihalle. Ehkä isä, joka oli tuonut mukanaan Jeesuksen, vielä toivoi – toivoi ihmettä, joka antaisi hänelle rakkaan tyttären sittenkin takaisin.
4.
Ja ihme tapahtui: Jeesus astui lapsen vuoteen äärelle, tarttui hänen käteensä ja nosti hänet istualleen. Samalla Jeesus Markuksen evankeliumin mukaan sanoi hänelle ”Talita kuum” eli käski arameankielellä häntä nousemaan ylös. Ja lapsi avasi silmänsä, huokaisi syvään ja hymyili Jeesukselle ja isälleen ja äidilleen ja nousi ylös kävellen kepeästi huoneessa, niin kuin vain kaksitoistavuotias tyttö voi.
Niin – hän vain nukkui ja heräsi jälleen. Hän kuitenkin nukkui sitä unta, josta sanotaan, ettei siitä enää herätä. Mutta kun Jeesus tuli hänen luokseen, puhui hänelle ja koski häneen, tyttö heräsi kuoleman unesta niin kuin olisi vain hetkeksi nukahtanut. Hän heräsi terveenä ja elinvoimaisena päivään, jota Jumalan aurinko valaisi.
Sitä valaisi armon Aurinko. Se valaisee tänäkin päivänä kuoleman ja synnin pimeää yötä. Se valaisee meidänkin pimeytemme.
5.
Mutta missä me näemme tämän valon? – Me näemme sen siellä, missä me kohtaamme Jeesuksen. Mutta missä me kohtaamme Hänet? – Me kohtaamme Hänet siellä, missä Hän puhuu pelastavan ja uutta elämää luovan sanansa ja missä Hän on läsnä. Me kohtaamme Hänet siellä, missä Hän katsoo meihin, puhuu meille ja koskettaa meitä.
Ja sillä paikalla olemme juuri nyt. Messuun, ehtoollisjumalanpalvelukseen, jota vietämme, on kudottu sisään tämän päivän evankeliumi ja sen kumpikin kertomus, sen sisäkkäiset kertomukset kahdesta ihmeestä, jotka Jeesus teki.
Ehtoollisessa Herra Jeesus on todellisesti läsnä. Hän ei ole siinä ainoastaan Jumalana, joka täyttää kaiken. Hän ei ole siinä myöskään vain jumalallisena ja inhimillisenä Persoonana, joka näkymättömänä seisoo alttarin ääressä ja saarnastuolissa ja jonka läsnäoloon hänen sijastaan puhuva ja toimiva pastori virassaan viittaa. Hän ei ainoastaan itse puhu uutta luovaa sanaansa, vaan Hän on myös ruumiillisesti läsnä niin, että me suullamme syömme ja juomme hänet. Me otamme Hänet ehtoollisessa ruumiillisesti vastaan.
6.
Tämä on se ”Jeesuksen kosketus”, joka voi parantaa meidät. Ja se voi parantaa meidät kahdessa merkityksessä, samalla tavalla sisäkkäin kuin evankeliumimme kertomukset ovat.
Ensinnäkin Jeesuksen kosketus ehtoollisessa voi puhdistaa meidät siitä syyllisyydestä, siitä elinikäisestä vammasta, jota evankeliumin kertomuksessa kuvastaa verenvuotoa sairastava nainen. Jeesuksen veri on vuotanut, Jeesus on ollut ”saastainen” meidän puolestamme, jotta Hänen verensä voisi pysäyttää meidän verenvuotomme, sen, johon me ilman Hänen apuaan iankaikkisesti kuolisimme. Yksikään lääkäri tai meidän rahamme eivät voi pelastaa meitä siltä häpeältä, jota kannamme syntimme tähden, eikä syyllisyydeltä, jonka rangaistuksena meidät tuomittaisiin kadotukseen.
Vain Jeesus voi meitä auttaa! Jeesus voi auttaa, kun vain koskemme Häneen. Ja kuinka usein oletkaan kuullut sanat ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni. […] Ottakaa ja juokaa tästä kaikki; tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi!
Ne ovat Jeesuksen itsensä sanoja. Ne ovat läsnäolevan Jumalan Pojan sanoja. Ne ovat väkeviä ja vaikuttavia sanoja, sillä ne antavat sen, minkä ne lupaavat. Ne antavat meille Jumalan Pojan ruumiin ja veren syntiemme anteeksiantamiseksi.
Ajattele tätä, rakas saastainen veljeni, rakas saastainen sisareni! Jesajan kirjassa kerrotaan profeetan taivaallisesta näystä:
Niin lensi yksi Seraphimeista minun tyköni, jolla oli kädessä tulinen hiili, jonka hän otti hohtimilla alttarilta, ja rupesi minun suuhuni ja sanoi: ”Katso, tällä olen minä ruvennut huuliis, että sinun pahat tekos otettaisiin sinulta pois, ja sinun rikokses olis sovitettu.”
Tässäkin puhutaan Ehtoollisesta! Tässä puhutaan Herrasta Jeesuksesta, joka antoi polttaa itsensä Isän vihan hehkussa ja sovitti sillä tavoin meidän syntimme. Tässä puhutaan meidän Vapahtajastamme, jonka pyhän ruumiin ja veren osallisuudessa meidän pahat tekomme otetaan meiltä pois ja meille julistetaan syntiemme sovitusta, joka tapahtui Golgatan ristillä ja joka ehtoollisessa tulee osaksemme.
7.
Tästä Golgatan ihmeestä, joka tulee meille todeksi ehtoollisen sakramentissa, saarnaa meille päivän evankeliumin saastainen nainen. Pelkkä Jeesuksen koskettaminen riitti parantamaan hänet.
Vai riittikö? – Itse asiassa Jeesus sanoo naiselle näin: ”Ole hyvässä turvassa, tyttäreni! Sinun uskos on sinun terveeksi tehnyt.” Sinun uskos on sinun terveeksi tehnyt.
Paransiko nainen siis lopulta itse itsensä? Ottiko hän uskonsa voimin itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyi? Nostiko hän itsensä tukevalla tukkaotteella suosta, kuten jutuistaan kuuluisa paroni von Münchhausen?
Ei! Jeesus hänet paransi, yksin Jeesus. Jeesuksesta lähti parantava voima, joka pysäytti verenvuodon, niin kuin Markus asian kuvaa.
Mutta miksi Jeesus sitten puhui ”uskosta”? Sen tähden, että Jeesuskaan ei voi auttaa sitä, joka ei ota Hänen apuaan vastaan. ’Pelastava usko’ ei olekaan mitään muuta kuin avuton katse ja avoimet kädet tai vieläkin vähemmän: maassa makaava tiedoton rosvojen uhri, joka ei torju sitä, joka tahtoo auttaa Häntä.
Se usko naisella oli. Sikäli kuin se oli hänen mielensä liikkeitä ja tunteittensa läikettä, sillä ei ollut merkitystä hänen paranemisensa kannalta. Sen sijaan sikäli kuin se kohdistui Jeesukseen, se pelasti naisen. Jeesus pelasti hänet. Jeesus pelasti hänet siinä uskossa, joka otti vastaan sen, minkä sana lupasi, sanoma Jeesuksesta ja ehkä Jeesuksen itsensä puhuma sana, jonka nainen oli kuullut ja jonka me kuulemme, kun Herra sanoo pyhät sanansa leivän ja viinin yli ja leivästä ja viinistä ja kun Hän jakaa ne meille.
’Usko’ on kuin pienen lapsen suu, joka tuttua ääntä kuunnellen ottaa vastaan suuren lahjan – syntien anteeksiantamuksen Kristuksen ruumiissa ja veressä. Sellainen usko annetaan myös vastasyntyneelle lapselle, kun hänet kasteessa kannetaan Jeesuksen syliin. Pyhä Kaste eli veteen yhdistynyt Jumalan Sana vaikuttaa sen hänessä niin, että hänet ilman omaa aloitetta, ilman omia tekoja ja suorastaan ilman tiedostettua uskoa puetaan Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen.
Pieni, avuton lapsi ei pysty torjumaan Jeesuksen armotekoa hänen kohdallaan. Ei siihen pystynyt myöskään kuollut tyttö, jonka Jeesus paransi. Epäusko sen sijaan vetää kätensä pois, kun pitäisi koskettaa Jeesusta tai kun Hän haluaa koskettaa syntistä. Epäusko kääntää suunsa syrjään, kun Herra tahtoisi antaa ruumiinsa ja verensä syödä ja juoda.
Mutta myöskään suulla vastaanotettuna ehtoollinen ei ole automaatti, joka pelastaisi meidät ilman uskoa , nauraen tarjotulle lahjalle kuin päivän evankeliumin saattoväki. Ei pelkkä ehtoolliselle osallistuminen pelasta, jos epäusko tekee tyhjäksi sen, mitä Herra siinä tahtoo meille antaa. Epäuskoinen jää saastaiseksi ja syyllisyyden alaiseksi. Hän syö ja juo tuomiokseen Herran ruumiin ja veren.
Mutta uskoa on jo sekin, että tunnustaa olevansa ymmärtämätön, vastahakoinen, epäileväinen ja heikko, mutta tahtoo silti koskea edes Herran vaatteisiin. Uskoa on sekin, että tunnustaa oman epäuskonsa, mutta tahtoo hakea sitä vastaan lääkettä Herran ruumiista ja verestä. ”Minä uskon – auta minun epäuskoani.” Ei tässä kysytä sinun uskosi vahvuutta eikä syvyyttä, vaan sitä, haluatko, että Herra auttaa sinua ja sitä, tunnustatko tarvitsevasi apua syntisairauteesi.
Ja jos sen tunnustat, saat myös sen lahjan, jonka Herra syntien anteeksiantamuksen ohella antaa oman ruumiinsa ja verensä osallisuudessa. Ehtoollisesta tulee sinullekin se ”iankaikkisen elämän lääke”, joka se totisesti on. Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren uskovassa osallisuudessa kuolemasta tulee sinullekin kevyt uni, josta Herra sinut kerran omalla käskysanallaan herättää.. Kerran Jeesus sanoo sinullekin ”talita kuum”, ja saat hymyillen herätä uuteen aamuun, joka ei koskaan vaihdu ehtooksi. Usko siis syntisi anteeksi ja ota vastaan iankaikkisen elämän lääke, joka tänäänkin sinulle tarjotaan. Amen.