Presidentti Martti Ahtisaaren saama Nobelin rauhanpalkinto on ollut viime aikojen toiseksi tärkein uutisaihe, maailmanlaajuiset talousongelmat ovat tietysti olleet se ykkösaihe. Jossain lehtijutussa sanottiin, että Ahtisaari on onnistunut kriisien sovittelussa, koska hänellä on kansankoulunopettajan hermot ja runsaasti harvinaista maalaisjärkeä. Ahtisaari on etsinyt sitkeästi ratkaisua siltä suunnalta, mistä se ollut löydettävissä, ja pysynyt lujana, kun eri osapuolet ovat esittäneet mahdottomia vaatimuksia.
Kriisien sovittelu voi onnistua vain silloin, kun eri osapuolet tunnustavat oleelliset ja ilmeiset tosiasiat. Terve järki, maalaisjärki sanoo, että kaikki joutuvat kärsimään siitä, että kansainvälinen konflikti kärjistyy väkivallan ja sotimisen asteelle. Sovinnon etsiminen ja rauhan solmiminen on aina järkevää. Silti maailmassa soditaan jatkuvasti, ja yleensä sotiminen loppuu vasta sitten, kun toinen puoli jää tappiolle tai kun molemmat osapuolet kuluttavat voimavaransa loppuun.
Sen jälkeen kun sotiminen ja väkivalta ovat lakanneet, kestää vielä pitkään ennen kuin väkivallan jäljet katoavat ja koetut kärsimykset unohtuvat. Tähän kuluu vuosikymmeniä, ja jopa vuosisatojen takaiset tapahtumat voivat hiertää kansojen ja ihmisryhmien välejä.
Samaan tapaan yksittäiset ihmiset voivat kantaa pitkään, jopa koko elämänsä, sisimmässään niitä vammoja, joita lähimmäiset ovat heille aiheuttaneet. Anteeksiantaminenkaan ei välttämättä paranna täydellisesti kaikkia vammoja, mutta anteeksiantaminen joka tapauksessa vapauttaa ihmisen ratkaisevalla tavalla siitä, mitä on tapahtunut. Ilman anteeksiantamusta jäämme menneisyytemme vangeiksi. Saattaa olla, että se vääryys, minkä kohteeksi olemme joutuneet, vahingoittaa meitä vain vähän sen rinnalla, mitä anteeksiantamattomuudellamme aiheutamme itse itsellemme. Anteeksiantamattomuus ja katkeroituminen myrkyttävät elämämme. Ryhdymme ehkä kostamaan, ja vaikka emme näin menettelisikään, sisällämme oleva katkeruus on joka tapauksessa taakka, joka syö voimavarojamme.
Terve maalaisjärki sanoo meille myös sen, että katkeroituminen ei kannata. Päinvastoin anteeksiantaminen kannattaa aina, ja katkeruudesta on syytä pyrkiä eroon. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Meidän on myös syytä huomata, että me emme voi puhua toisillemme anteeksiannosta vaativaan vaan ainoastaan rohkaisevaan sävyyn. Jos olemme rikkoneet lähimmäistämme vastaan, meillä ei ole oikeutta puhua hänelle anteeksiannosta yhtään mitään. Hänen asiansa on, antaako hän meille anteeksi vai ei. Me emme voi vaatia häneltä anteeksiantoa millään tavoin. Yleensäkään emme voi sanoa vääryyden kohteeksi joutuneelle ja siitä katkeroituneelle, että anteeksiantaminen on hänen velvollisuutensa. Jos näin teemme, asetumme Jumalan asemaan. Jumala kyllä vaati, ja hänellä on oikeus vaatia, että jokainen ihminen antaa lähimmäisilleen anteeksi kaiken sen vääryyden, minkä kohteeksi hän joutunut.
Niinpä Jeesus sanoo päivän evankeliumissa Pietarille, että tämän on annettava anteeksi seitsemänkymmentäseitsemän kertaa. Sanonta viittaa anteeksiannon ehdottomuuteen: meidän tulee antaa toisellemme anteeksi loppumattomiin, eikä mikään rikkomus ole niin suuri, että sitä ei tarvitse antaa anteeksi.
Mutta mikä neuvoksi, kun anteeksiantaminen on meille kovin vaikeaa tai itse asiassa mahdotonta? Onnistumme ehkä antamaan ulkonaisesti anteeksi niin, että käyttäydymme ystävällisesti sellaista henkilöä kohtaan, joka on rikkonut meitä vastaan. Mutta kokonaan toinen asia on antaa sydämestään anteeksi. Miten me siihen pääsemme?
Selvää ainakin on, että meidän täytyy olla rehellisiä. Anteeksiantoon pääseminen ei ole mahdollista, jos emme tunnusta, että emme halua antaa anteeksi meitä vastaan rikkoneelle lähimmäisellemme. On pelkästään Jumalan armoa, jos me pystymme antamaan anteeksi emmekä katkeroidu. Samoin on katkeruudesta vapautumisen laita. Sellaisen vähäisen rikkomuksen, minkä anteeksi antaminen ei oikeastaan vaadi meiltä mitään, saatamme antaa anteeksi. Silloinhan ei tapahdu mitään varsinaista anteeksiantamista. Mutta jos meitä vastaan rikotaan niin, että rikkomus todella loukkaa meitä, meistä ei luonnostaan ole anteeksiantajiksi.
Joskus voimme kyllä vapautua anteeksiantamattomuudestamme ikään kuin luonnollista tietä, kun ikävien asioiden muisto ajan oloon haalistuu. Jumalan armollisuudesta on toki siinäkin kysymys, että näin tapahtuu.
Ehdottoman, sydämestä nousevan anteeksiantamisen tekee viime kädessä mahdolliseksi vain Jumalan yliluonnollinen armo Jeesuksessa Kristuksessa. Meidän ihmisten välisen anteeksiantamuksen perusta ja edellytys on se, että Jumala on käsittämättömällä tavalla armahtanut meitä ja antaa Jeesuksen tähden syntimme anteeksi. Lähimmäistemme rikkomukset meitä vastaan ovat mitättömiä sen rinnalla, miten me olemme kohdelleet Jumalaa. Kun joudumme kohtaamaan syntimme ja syntisyytemme ja kun sitten näemme Jumalan ihmeellisen rakkauden ja anteeksiantamuksen, joka on tullut osaksemme Kristuksessa, meissä syntyy halu antaa lähimmäisillemme anteeksi.
Anteeksiannon ihme voi tulla Jumalan armosta osaksemme niin, että meidän täytyy itse hämmästellä sitä, kuinka emme haluakaan tuomita lähimmäistämme vaan antaa hänelle anteeksi. Usein anteeksiantoon pääsemisen tie on kuitenkin pitkä, vaikka etsimme apua oikealta suunnalta, Kristuksen luota. Joudumme joka tapauksessa tunnustamaan aina uudestaan ja uudestaan syntimme ja anteeksiantamattomuutemme ja viemään ne Kristukselle.
Kristuksessa me kohtaamme ihmeellisen Sovinnon Tekijän ja Sovittajan. Martti Ahtisaari on epäilemättä laittanut Nobelin palkinnon arvoisesti itsensä likoon rauhan puolesta kriisejä sovitellessaan. Kukaan ei ole kuitenkaan laittanut itseään likoon samalla tavoin kuin Jeesus. Hän on antanut kaikkensa niiden puolesta, jotka ovat rikkoneet häntä vastaan. Paavali kirjoittaa ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä: “Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (1. Kor. 5: 19–21)
Miksi me emme suostuisi Jumalan kanssa sovintoon, joka tuo sovinnon ja anteeksiannon myös ihmisten välille? Yleensä tukalaan tilanteeseen joutunut osapuoli hyväksyy rauhansopimuksen, vaikka rauhan ehdot ovat raskaat. Kun Jumala tarjoaa meille sovintoa ja rauhaa itsensä kanssa käsittämättömän hyvin ehdoin tai mieluumminkin kun hän ei sanele meille mitään ehtoja, kuinka me emme suostuisi sovintoon iloisin mielin?
Edellytyksettömän armon vastaanottaminen on toki nöyryyttävää, ja me haluaisimme ylpeydessämme maksaa Jumalalle ainakin ikään kuin jonkinlaisen “sotakorvauksen”. Ilman maksua ei sovinto Jumalan kanssa olekaan mahdollinen. Maksu on kuitenkin ääretön, eikä meistä ole sen maksajiksi. Mutta Jeesus on sen maksanut! Jumala ei vaadi meiltä mitään hyvitystä vaan antaa kaiken anteeksi siksi, että hän on siirtänyt Jeesukseen kaikki syntimme. Tämä on nöyryyttävää mutta ennen kaikkea riemullista.
Myös anteeksinatamattomuden syntimme on täydellisesti sovittu ja annettu anteeksi. Jeesus otti kantaakseen Jumalan meille osoittaman anteeksiantamisen vaatimuksen. Tämä vapauttava tosiasia vapauttaa meidät antamaan anteeksi.