Meillä on tänään anteeksiantamisen sunnuntai. ”Antakaa toisillenne anteeksi”
Pietari tiivisti anteeksiantamisen kysymyksen: »Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?» »Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa», vastasi Jeesus.
ANTEEKSIANTAMISEN JA -PYYTÄMISEN OPPIMINEN
Olemme seuranneet elokuusta saakka tyttärenpoikamme peruskoulun alkamista Sipoossa. Kun hän on tullut meille, niin hän kertoo aina millaista koulussa on tänään ollut, mitä siellä on tapahtunut. Tiedämme kaikki, että lasten kesken tulee helposti erimielisyyksiä ja ylempi luokkalaisten tekee mieli välillä kiusata pienempiä. Näin on hänenkin koulussaan. Olemme kyselleet häneltä, että miten nämä tilanteet on sitten selvitetty?
Olemme ihailleet sitä, miten koulu hoitaa tällaisen kasvatuksen tehtävänsä, joka ei ole tiedollista, tietojen jakamista, vaan yhteisön sosiaalisten suhteiden oppimista ja elämään oppimista.
•Jokainen tapaus käsitellään aina avoimesti kaikkien osapuolten kesken. Jos joku on satuttanut tai loukannut toista, niin se puhutaan avoimesti ja loukanneen osapuolen pitää pyytää lopuksi anteeksi, asia sovitaan ja lopuksi molempien pitää puristaa kättä sovinnon merkiksi.
•Kädellä tervehtiminen, kätteleminenhän on ystävyyden merkki siksi, että kun käsi ojennetaan toiselle, niin kumpikin näkee ja tuntee, että kädessä ei ole asetta, jolla vahingoittaisi lähimmäistään) – oikein kädestä pitäen ohjataan anteeksi pyytämiseen ja myös anteeksiantamiseen. Sen jälkeen asiaan ei enää palata, vaan se on selvitetty.
Isovanhemman roolissa olen monta kertaa mielessäni siunannut koulua ja opettajia, jotka näin jaksavat opettaa ja johdatella lapsia elämää varten.
SUOMALAISEN AIKUISEN ANTEEKSIPYYNTÖ
Entä me aikuiset? Myönnämmekö anteeksiantamisen välttämättömyyden ihmissuhteiden ja yhteiselämän ylläpitäjänä? Ehkä silloin, kun on kysymys toisen loukkaamisesta tai satuttamisesta, kärsimättömyydestä, kun tuli sanottua pahasti tai törmäiltyä kotona, naapureiden, ystävien tai työtovereiden kesken.
Monesti se suomalaisen anteeksipyyntö on kuitenkin pelkästään: OHOH!
ANTEEKSIANTAMINEN JA ELÄMÄN KOHTALOT
Entä sitten, kun asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Mennään elämän vaikeampiin ja pitkäkestoisempiin kysymyksiin.
•jos lapsi ei koskaan ole saanut tunnustusta tai positiivista huomiota isältään tai äidiltään?
•jos vanhemmat ovat aina olleet vain vaatimassa lisää ja lisää ja olleet tyytymättömiä lapseensa ja nuoreensa, kun hän on toisenlainen kuin he olisivat tahtoneet hänet omien toteutumattomien tarpeidensa mukaisesti halunneet kasvattaa?
•Jos nuori on saanut aina kuulla ja kokea, että on toisenlainen kuin vanhemmat ovat toivoneet? Onneksi meidän nuoremme valitsevat itse elämänsä ja tekevät oman päänsä mukaisesti.
•Muistan aina jo aikuistuneen nuoren, joka sanoi vanhemmilleen: ”Kyllä minä uskon sen, että te tarkoitatte minun parastani, mutta kun te ette tiedä, mikä on minulle hyvä ja oikein…!”
•Tai toinen, joka kirjoitti äidilleen: ”Olen kyllä antanut sinulle äiti anteeksi, mutta jos sinä edes joskus olisit pyytänyt anteeksi, niin minun olisi helpompi olla, mutta kun et tehnyt sitä koskaan…”
Me vanhemmat unohdamme niin usein, että lapsilla on oma elämänsä, niin kuin
Kahlil Gibran sanoi meille vanhemmille lapsistamme: ” Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa. Voitte hoivata heidän ruumistaan, mutta ette heidän sielujaan. Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne. Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.”
ANNANKO ITSELLENI ANTEEKSI?
Äsken oli puhetta vanhemmasta, joka ei pyytänyt anteeksi koskaan. Toinen äärimmäisyys ovat ne vanhemmat, jotka eivät voi antaa itselleen anteeksi omia virheitään lastensa kanssa vaan jatkuvasti pyytelevät anteeksi virheitään. Anteeksipyytämiseen ja anteeksiantamiseen kuuluu myös se, että voi antaa itselleen anteeksi, koska Jumalakin antaa ja jopa toiset ihmisetkin antavat anteeksi, silloin meidän pitää myös armahtaa itseämme.
KENELLE ANNETAAN ANTEEKSI?
Muistan erään koulutoverini, jolle opettajan eväät elämää varten olivat: ”Halolla päähän ja kuivumaan” tai ”Mitä sinäkin täällä koulussa teet? Ei sinusta ole mihinkään?” En ole sen jälkeen tavannut häntä, että olisin voinut kysyä häneltä, millainen vaikutus näillä eväillä oli hänen elämälleen.
Kun keskustelee kirkosta eroavien ihmisten kanssa, niin monilla, jos he uskaltavat kertoa eronsa syitä, on takanaan seurakuntalaisten tai meidän työntekijöiden epäoikeudenmukainen kohtelu tai väärinymmärrys.
Viime vuosina on tullut esiin useita tapauksia, joissa katolisen kirkon luonnon vastaisen pappien selibaattikäytännön vuoksi kirkonmiehet ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväksi lapsia ja nuoria. Näillä papeilla ei ole kirkon luonnottoman käytännön tähden ollut mahdollista elää tervettä seksuaalielämää. Voi hyvin kysyä, kenen pitää antaa ja pyytää anteeksi. Pitääkö uhrien antaa anteeksi kirkolle vai heitä hyväksi käyttäneille työntekijöille? Vai niille, jotka eivät ole muuttaneet kirkon käytäntöä?
Entä sitten heimojen tai kansojen väliset kiistat, anteeksipyytämiset ja anteeksiantamiset? Israelilaisten ja palestiinalaisten välillä on jatkuva koston kierre. Meidän on helpompi ymmärtää toisaalta, vaikka emme voi hyväksyä Israelin reaktioita Myyrmannin pommin räjäytyksen jälkeen.
Entä Balkanilla muslimien, bosnialaisten ja serbien väliset sodat ja verityöt? Kun Elisabeth Rehn toimi Bosnian sotarikosten tutkijana ja selvittäjänä, hän ihmetteli sitä, miten syvä viha oli molemmin puolin serbien ja bosnialaisten välillä? Kun hän ihmetteli, miksi serbit surmasivat bosnialaisia, oli yksinkertainen ja valmis vastaus: ”Niinhän nekin tekivät meille 400 vuotta sitten!”
Suuronnettomuustutkija Kari Lehtola sanoi viime hiippakuntakokouksessa, että hän on miettinyt pitäisikö siellä Irlannissa ruveta saarnaamaan aktiivisesti ateismia, jotta nämä mielettömät uskonnollisesti väritetyt asenteet voisivat muuttua?
Siellä katolilaiset ja protestantit tappavat toisiaan tai normaalit aikuiset ihmiset, sinänsä täysijärkiset perheenisät ja ammateissaan vastuullisesti toimivat aikuiset kivittävät, huutelevat ja sylkevät toisen puolen koulutyttöjen päälle heidän koulutiellään.
Meille läheisemmässä mittakaavassa oli samanlaisista asioista kysymys Suomen vaiheissa 1917-1918. Niiden vuosien punaisten ja valkoisten väliset taistelut, murhat ja vankileirit ovat asioita, joita voidaan nyt käsitellä. Eikö tässä ole kysymys anteeksipyytämisestä ja anteeksiantamisesta, kun tosiasioiden esiin tuleminen ei synnytä enää uutta vihaa, vaan on viitoittamassa tietä eteenpäin siitä, että näin ei enää vastaisuudessa saa koskaan toimia.
Koko maailma seurasi vuosi sitten, kun World Trade Centerin tornit tuhoutuivat terroristihyökkäyksessä ja tuhannet kuolivat. Kuinka moni luki lehdistä, että sen jälkeen Saudien prinssi tarjoutui maksamaan 60 000 000 (miljoonaa dollaria) New Yorkin uhrien omaisille samalla toivoen, että USA miettisi, millaisiin vastatoimiin ryhdytään. Silloin New Yorkin kuvernööri kieltäytyi ottamasta lahjoitusta vastaan sanoen, ”meille ei kukaan sanele mitään.”
Olemme nyt kaikki nähneet, millaiset seuraukset ovat terrorismin tukahduttamisesta asekeinoin ja leimaamalla vastustajat pahan kätyreiksi katsomatta lainkaan omaan sisimpään ja motiiveihin tai toimintaan.
Nyt ponnistellaan maailmanlaajuisesti, että Irakin ja USA:n välinen ristiriita saataisiin hoidettua ilman sotaa ja veren vuodatusta. Eräs tutkija kirjoitti viime keväänä artikkelissaan: ”Ainoa toimiva ase terrorismia vastaan on oikeudenmukaisuus, eivät sota-aseet”.
Aseisiin jouduttiin tarttumaan pakostakin vuorokausi sitten Moskovan teatterin kaappauksessa enempien uhrien välttämiseksi. Voidaan aina sanoa, että olisi pitänyt toimia toisin, mutta se on vain jälkiviisautta, jota on helppo osoittaa, kun ei ole itse tarvinnut olla vastaamassa satojen ihmisten hengestä. Mutta senkin terroriteon jatkokäsittelyssä tulisi lähteä siitä, että ”ainoa toimiva ase terrorismia vastaan on oikeudenmukaisuus, eivät sota-aseet”.
MITÄ ON ANTEEKSIANTAMUS?
Miten voi antaa anteeksi? Miten on mahdollista? Meitä auttaa ehkä paremmin ymmärtämään, kun katsomme kreikan kielen sanaa antaa anteeksi ja anteeksiantamus.
Antaa anteeksi muodostuu prepositiosta apo = pois ja verbistä hiemi = lähettää. Antaa anteeksi = afieemi ”lähettää pois, antaa mennä, hylätä, jättää, antaa anteeksi, sallia”
Anteeksianto = afesis ”irti päästäminen, vapautus, anteeksianto”
Sitten sille tuli merkitys ”vapauttaa laillisesta vaatimuksesta” tai ”antaa anteeksi”, ”myönnytys” , ”anteeksianto”
Romuttaako anteeksiantamus laillisuuden, oikeuden käsityksen ja oikeusjärjestelmän? Ei romuta, sillä voidakseen antaa anteeksi, pitää ymmärtää, mikä olisi ollut oikein. Yhteiskunnan lainkäyttö ja oikeustoimi pitää sisällään rikoksen sovittamisen, mutta silti jää vielä avoimeksi Jumalan ja ihmisen välisen anteeksiantamuksen ja uhrin ja tekijän välisen anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen tarve, joka merkitsee joskus enemmän kuin rahallisten korvausten maksaminen.
Eikö anteeksiannon sisältö ole se, että oikeudenmukaisesti ja lain mukaisesti toinen on rikkonut, tai molemmat ovat rikkoneet, mutta luovutaan tuosta oikeudellisesta vaateesta ja myönnytään siihen, että tehtyä ei saada tekemättömäksi ja elämää voidaan sopimisen, anteeksi pyytämisen ja anteeksiantamisen tähden jatkaa eteenpäin.
SYNNIN SISÄLTÖ
Meitä auttaa ymmärtämään anteeksiantamisen sisältöä, kun katsomme, mitä synti/rikkomus sana alun perin tarkoittaa:
Synti = hamartia = osumattomuus, erehdys
Tehdä syntiä = hamartanoo = erehtyä, olla osumatta maaliin
Eli synti on sitä, että tehdään toisin kuin oikein tekeminen olisi, ”meneekin maalin ohi”, ei toteudukaan se, mikä piti toteutua, ei kohdattu, kun piti kohdata, mentiin ohitse.
ANTEEKSIANTAMISEMME PERUSTUU ANTEEKSISAAMISEEEN
Mistä me saamme voiman anteeksiantamiseen? Eikö siitä, että me saamme anteeksi. Me olemme poikenneet tieltä, tehneet asioita, jotka menivät harhaan, eivät osuneet maaliinsa ja nyt sitten Jumala Jeesuksen tähden ”antaa mennä pois, päästää irti, lähettää pois”, meidän syntimme, koska ne laskettiin Jeesuksen päälle.
Juutalaisilla suurena sovituspäivänä kerran vuodessa ylimmäinen pappi laski kansan synnit virheettömän uhrikaritsan päälle ja ajoi sen pois leiristä erämaahan. Jeesus on meidän uhrikaritsamme ”Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin….” Tästä on muodostunut myös syntipukki käsite, kun syyllisyys laitetaan yhden kannettavaksi.
Toinen merkitys Jumalan Karitsan sovituksesta oli siinä, että Jeesus vuodatti verensä meidän syntiemme sovitukseksi. Vanhassa Testamentissa sanottiin temppelin uhripalveluksesta, että ”ilman verenvuodatusta ei ole sovitusta.”
Jumalan Karitsa ottaa pois meidän syntimme – eikä vain meidän, vaan koko maailman. Sen vuoksi meidän pitää ajatella anteeksipyytämisen ja antamisen näkökulmaa koko maailman kysymyksissä.
Meidän henkilökohtaisen elämämme perustus on Jeesuksen sovitusteossa. Siinä perustalla on meidän anteeksisaamisemme.
ANTEEKSIANTAMINEN ON VAIKEATA
Mutta jos ei voi? Jos asiat pyörivät mielessä, katkeruus täyttää mielen omia vanhempia, aviopuolisoa, omia lapsiaan, työtovereitaan, naapureitaan, toista rotua, etnistä ryhmää, naapurimaata, entistä vihollista tms. kohtaan?
Miten voi antaa anteeksi? Sana viittaa siihen, että myöntyy, haluaa lähteä pois lukkiutuneesta elämäntilanteestaan. Kun synti oli sitä, ettei osuttu maaliin, oikeaan kohteeseen, vaan mentiin ohitse, niin tehdään nyt toisin päin:
MENNÄÄN KOHTI
Kohdataan rehellisesti ne tunteet, mielikuvat, jotka liittyvät näihin vaikeisiin tilanteisiin, elämän vaiheisiin ja ihmisiin. Kun tähän asti on menty ohitse, osumatta maaliin, niin nyt mennäänkin kohti, kohdataan ne asiat, jos voidaan, niin ihmisetkin. Sitten kun kohtaaminen on tapahtunut, niin ”lasketaan irti, päästetään, lähetetään pois…” eli ei haluta enää pitää itsellä niitä toisten aiheuttamia loukkauksia, kipuja, vaan hellitetään niistä ja lähetetään ne pois.
Jos ei siihen pysty, niin konkreettisesti annetaan sielunhoitajan kannettavaksi, mikä merkitsee Kristuksen kannettavaksi antamista, uhrikaritsalle, joka kantaa ne pois leiristä.
Silloin saamme kokea uudestaan, että minua ei lähetetäkään pois yhteisöstä minun syntieni tähden, vaan ”syntipukki” Jumalan karitsa kantaa ne pois. Minunkaan ei tarvitse lähettää toista pois hänen syntiensä tähden, vaan annan nekin uhrikaritsan kannettavaksi.
Jeesus sijoitti Isä Meidän -rukouksessa joka päiväisen leivän jälkeen eli yhtä välttämättömäksi asiaksi kuin joka päiväinen leipä, myös joka päiväisen anteeksipyytäminen ja anteeksi antamisen. Meidän tulee vähitellen kasvaa tähän anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen mielenlaatuun.
Lopuksi haluan lukea kuolinilmoituksen, joka oli lehdessä eilen:
Rakkaamme
Petri Erkki-Tapio Gerdt
s. 17.4.1983
k. 11.10.2002
Taivas,
Kuinka kaukana
Nyt oletkaan,
Tavoitan,
Kurkotan, vaan en yllä.
Kuinka pieni olen ja
kuinka pieneksi tulen?
Kerään voimia,
Haluan kasvaa,
Haluan olla vahva.
Vaikka on jo syksy,
Näen vielä pienen orastavan ruohon,
Joka kamppailee
Kuolemaa vastaan,
Linnut etsivät suojaa.
Voi, Luoja,
Anna niille suojaa
Anna niille voimaa.
Ikuisesti ikävöiden äiti, isä ja sisko
Mummi
Kati-täti ja Hannu
Setä perheineen
Satu-täti ja lapset perheineen
Lämmin kiitos lukuisille ystäville ja tuntemattomille,
jotka ovat ottaneet osaa suruumme.
Syvä osanottomme Myyrmannin uhrien omaisille.