Mikä on kristillisen kirkon tehtävä tässä maailmassa? Kun tätä kysytään – ja oikeastaan sitä kysytäänkin varsin usein – tunnustavan seurakunnan ulkopuolella, kaikkein useimmin vastaus kiertyy lain toisen taulun asioihin. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Tältä pohjalta ajatellaan löytyvän kirkon olemassaolon syy ja oikeutus. Monen mielestä kirkon tärkein tehtävä on olla heikoimman ja eniten kärsivän puolella parantamassa eri tavoin hänen elämänsä olosuhteita. Ilman kysymyksen pohdintaa moni näkee kirkon olemassaolon tärkeäksi omassa elämässään vain ja ainoastaan elämän juhlatilanteiden arvokkaana ja toivottuna järjestäjänä. Sydämestäni toivoisin, että esimerkiksi pyhän kasteen yhteydessä esittämäni kutsu vanhemmille ja kummeille tulla seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen myös toteutuisi. Aivan liian harvoin heitä näkee täällä. Entä mikä on mahtanut olla kirkon tehtävä niiden, noin kahdentoistatuhannen ihmisen mielestä, jotka kuluneen viikon aikana erosivat luterilaisesta kirkosta TV:n homokeskustelussa esitettyjen raamatullisten kannanottojen vuoksi?

Niin tärkeä kuin Jumalan lain tiivistelmän jälkimmäinen osa, lähimmäisenrakkauden käsky, onkin, ei se sittenkään ole Kristuksen kirkon olemassaolon tärkein eikä perustavin syy. Kun tänään aiheena on Jeesuksen lähettiläät, meidät kutsutaan pysähtymään tärkeimmän asian eteen. Sitä varten Jeesus lähetti opetuslapsensa. Sitä varten tehtävä on edelleen ajankohtainen. Päivän evankeliumissa se on sanoitettu hienolla tavalla: Kristuksen kirkolla ja meillä Jeesuksen lähettiläinä on kuulutettavana kutsu taivaalliseen hääjuhlaan!

Jos kirkko paikallisena tai alueellisena yhteisönä unohtaa tämän perustavan viestinsä, se todellisuudessa lakkaa olemasta kirkko. Muistakin uskonnollisista tai maailmankatsomuksellisista lähtökohdista nousee halua ja kykyä huolehtia toisista ihmisistä. Onhan toisista huolehtiminen lopulta varmin tae siitä, että ehkä myös minusta pidetään huolta. Mistään muualta tai miltään muualta perustalta kuin Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi syntymisen, kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi ei kuitenkaan voida julistaa tämän näkyvän todellisuuden rajat ylittävää taivaan todellisuutta. Ei ole uskonnollista ahdasmielisyyttä tai muitten uskontojen halveksuntaa julistaa näin. On kyse todellisuudesta, joka perustuu Jeesuksen omiin sanoihin: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6). Keskustelut ja yhteyteen pyrkiminen muitten uskontojen kanssa on vahingollista ja tuomittavaa, mikäli se lähtökohdissaan kieltää tai pehmentää jollain tavalla Jeesuksen selvän sanan ja rajauksen. Valitettavan paljon tällaista keskustelua käydään. Silloin vain oikeastaan paljastuu alussa mainitsemani ajatus, että kristillisen kirkon tärkein olemassa olon syy löytyisi tästä ajallisesta elämästä ja maailmansisäisistä kysymyksistä.

Aivan järkyttävä on myös Ruotsin kirkon esimerkki. Ruotsin kansankirkko on antanut varsin selvästi ymmärtää, ettei sen perustehtäviin enää kuulu kristillinen lähetystyö sen klassisessa raamatullisessa muodossa. Oman kirkkomme lähetysjärjestöt eivät vielä ole samalla tiellä, mutta huolestuttavaa on joka tapauksessa lähettien määrän väheneminen ja ilmeisesti hiipuva lähetysrakkaus seurakuntiemme elämässä. On kipeää, mutta hyvin tarpeellista muistaa Jeesuksen sanat, kun hän kuvaa lopun aikoja: ”…, monien rakkaus kylmenee.” (Matt. 24:12). Taitaa muuten olla niin, että ne, jotka jättävät taivaskutsun syrjään, kieltäytyvät myöskin hyväksymästä ajatusta lopun ajoista?

Kirkon aika, ensimmäisestä helluntaista alkanut, on siis Jeesuksen lähettiläiden aikaa, ja lähettiläiden työn kestävä perusta edellyttää uskollisuutta lähettäjälle itselleen. Jeesuksen toimittamalla lähettämisellä oli kuitenkin myös edeltävä vaihe ja esikuva. Myös siihen liittyy Jeesuksen vertaus. Israelin kansan, Jumalan valitun kansan, merkillisenä tehtävänä on ollut toimia esikuvana sekä hyvässä että pahassa. Jeesusta kuunnelleet fariseukset ja ylipapit ymmärsivät varmasti Jeesuksen tarkoittaneen sitä kohtaloa, minkä Vanhan testamentin profeetat olivat kansan käsissä joutuneet kohtaamaan. Jumala oli kärsivällisesti, suorastaan häkellyttävän nöyrästi toistanut lupauksensa ja kutsunsa vuosisatojen kuluessa, mutta aina ja jatkuvasti suuri kansan enemmistö oli vastannut niin kuin vertauksen kutsutut vastasivat. Profeetat ja Herran sanansaattajat oli tapettu. Se, mitä Jeesus vertauksessaan kertoi kaikesta tästä seuranneen, oli tosin vielä edessä: Vajaan 40 vuoden kuluttua, vuonna 70 kaupunki, Jerusalem, todellakin poltettiin ja hävitettiin. Niistä hetkistä alkoi myös valitun kansan historiallisesti ainutlaatuinen kärsimystie. Samalla alkoi kuitenkin myös se vaihe, jota nyt elämme. Kaikkia oli ja edelleen on kutsuttava! Jeesuksen vertaus kuvaa vaihetta joka nyt juuri on käynnissä: ”Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.” Apostoli Paavali kuvaa kirjeessään roomalaisille asioiden etenemistä: ”Jos juutalaisten hylkääminen on avannut maailmalle pääsyn sovintoon, niin mitä tapahtuukaan, kun Jumala ottaa heidät yhteyteensä? Silloin kuolleet heräävät eloon!” (Room.11:15). Tässä on samalla perussyy siihen, miksi edelleen rukoilemme erityisesti Israelin puolesta.

Jumala on lähettänyt meidät kutsumaan kaikkia, niin hyviä kuin pahoja. Ilmaus tarkoittaa sitä, ettei meistä ihmisistä etsitä niitä ominaisuuksia, jotka tekisivät meidät kelvolliseksi kutsulle. Kutsulle arvolliseksi osoittautuminen mitataan ainoastaan sillä, kelpaako kutsu meille ja kelpaavatko meille kaikki ne lupaukset, mitkä kutsuun liittyvät. Siitä on kysymys vertauksen jatkossa, joka ilman paikallisen käytännön tuntemusta tulisi varmasti väärin ymmärretyksi. Hääjuhlaan ei nimittäin tultu omissa juhlavaatteissa, vaan kutsuja huolehti suurissa häissä juhlavieraiden vaatetuksesta. Kuninkaan pojan häät olivat suuret häät. Varhainen kutsu ja kutsuun vastaaminen liittyi juuri näihin perinpohjaisiin valmisteluihin. Häävieras, joka vertauksessa löytyi juhlijoiden joukosta ilman häävaatteita, ei siis joutunut hylättäväksi siksi, ettei ollut tarpeeksi hyvin valmistautunut, vaan siksi, että hän oli todellisuudessa halveksinut kutsujaa ja hänen lahjoittamaansa juhlapukua.

Kun Jeesus lähetti opetuslapsensa kaikkeen maailmaan, hän antoi kaksi tehtävä: kastakaa ja opettakaa. Herran apostoli kirjoittaa galatalaisille: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” (Gal.3:27). Kutsuja itse huolehtii siis meidän juhlavaatetuksestamme. Hän itse on meidän vaatteemme, se, mikä ainoana kelpaa taivaalliseen hääjuhlaan. Me emme voi, eikä meidän tarvitse, millään lailla parannella sitä pukua, vanhurskautta, jonka saamme lahjaksi. Sen sijaan se peittää kaiken sen, mitä me arvioimme hyvänä tai pahana. Lopultahan kaikki se, mikä meissä syntyy, on syntiinlankeemuksen seurauksena Jumalan silmissä ainoastaan pahaa. Parhainkin ihminen omassa varassaan näkyy räikeän likaisena Kristukseen pukeutuneen juhlaväen joukossa.

Kristuksen lähettiläinä meillä on yksi ainoa, kaikkein tärkein viesti kuulutettavana: Jeesus on avannut meille taivaan ja kutsuu sinne jokaista.