Päivänavaus yläkoulu / lukio: Virsi 507: 1-2, 4-5
Naapurissa joskus katseltiin suloisia kissanpentuja. Ne olivat aivan pieniä, sokeina syntyneitä karvapalleroita tepastelemassa avuttomina. Kissaemo hoiteli niitä hellyttävästi. Aina kun ne hortoilivat pesän ulkopuolelle törmäten nenällään milloin mihinkin esteeseen, emo kärsivällisesti otti ne yksi toisensa jälkeen suullansa kantaen takaisin pesään. Kun emo asettui viereen, pienet jaksoivat hetken olla emon tuoksussa ja lämmössä, mutta ravintoa saatuaan pennut pyrkivät jo kohta uusiin seikkailuihin. Ja taas sama leikki jatkui.
Monet eläimet syntyvät sokeina, mutta ihminen syntyy näkevänä. Heti alusta alkaen pieni ihminen harjaantuu silmillään havainnoimaan ympäristöään. Vasta vuosien kokemuksella ja monen kuhmun jälkeen pieni kulkija oppii arvioiden varomaan askeltaan. Näkevänä syntynyt vielä vuosien jälkeen luulee voivansa poimia näkemänsä tähdet.
Kirjailija Antoine de Saint Exypery toteaa, että näkemiseen tarvitaan toistakin elintä kuin silmiä. Hän sanoo, että ”ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”. Näkeminen hänen mukaansa on kokonaisvaltainen asia, joka vaatii enemmän kuin aisteja tai aivoja, vaan tärkeimpiä asioita käsitetään koko olemassaolon läsnäololla, sydämellään. Sydämellään ihmisen elämässä on läsnä rakkaus. Ilman rakkautta näkemämme asiat jäävät pelkäksi tiedoksi, joka hukkuu informaatiotulvaan. Sydämen mukanaolo saattaa korottaa näkemämme pienen hymyn päivänpaisteeksi tai elämän tähdeksi, jonka varassa tänään joku jaksaa elää. Rakkauden läsnäolo jalostaa tiedon kokemuksen kautta viisaudeksi, joka kykenee erottamaan olennaisen epäolennaisesta.
Kissanpentu syntyy sokeana, mutta se kehittää saalistajan katseen. Ihminen syntyy näkevänä. Suokoon taivaan Isä sinulle tänään uskoa, toivoa ja rakkautta, jotta näkisit elää Jumalan rakastavan katseen alla.