1.
Nasaretissa pidettiin seuroja. Kokoonnuttiin synagogaan tunnustamaan yhteistä uskoa, rukoilemaan ja kuulemaan Jumalan sanaa. Luettiin siihen aikaan jo vakiintuneen järjestyksen mukaisesti ensin Tooraa eli Mooseksen lakia ja sitten profeettoja. Joku paikalla olevista miehistä saattoi myös selittää sanaa.
Nasaret oli pikkukaupunki tai oikeastaan vain galilealainen kylä. Silti se ei ollut mikä tahansa paikka, ei ainakaan nasaretilaisten itsensä mielestä. Asukkailla saattoi olla tavallisen kotipaikkaylpeyden lisäksi erityisen vahva käsitys omasta tehtävästään Israelin kansaa koskevien lupausten täyttymisessä.
2.
”Pakanain Galilea” oli alun perin Israelin kuningaskunnan aluetta, ja sitten se kuului jakautuneen valtakunnan pohjoiseen valtioon. (Puhuttiin pohjoisesta ”Israelista” ja eteläisestä ”Juudasta”.) Kuitenkin jo 700-luvulla ennen Kristusta se joutui assyrialaisten valtaan. Israelilaisista suuri osa vietiin maanpakoon, ja tilalle asutettiin pakanoita.
100-luvulla ennen Kristusta tilanne muuttui jälleen. Syyrian kuninkaan Antiokhos Epifaneen häväistyä Jerusalemin temppelin juutalaiset nousivat makkabilaisina tunnetun pappissuvun johdolla kapinaan ja saivat lähes sadaksi vuodeksi takaisin vapautensa. Temppeli voitiin vihkiä uudelleen, ja myös Galilea liitettiin osaksi pappisvaltiota.
Nasaretin synty saattaa ajoittua juuri tähän tilanteeseen. Voi olla, että se oli siirtolaisyhdyskunta, ikään kuin ”pieni Juudea” keskellä ”pakanoiden Galileaa”. Sen asukkailla oli näky juutalaistaa se uudelleen. Ehkä he elivät nyt vielä roomalaisvallankin aikana, joka jälleen oli muuttanut Galilean poliittista tilannetta, erityisellä tavalla keskuudessaan todeksi sen syntyaikojen visiota.
3.
Osa tätä nasaretilaisten näkyä oli odotettu ja Jumalan lupaama messiaaninen aika. Eikä siihen liittynyt vain meidän ymmärtämällämme tavalla hengellisiä toiveita. Odotettiin myös maallisessa mielessä Israelin kuningaskunnan uutta kukoistusta ja sen kansalaisten hyvinvointia. Ajateltiin, että kun Messias saapuisi, ei olisi enää ”pakanain Galileaa”, vaan Luvattu maa, jossa jokainen israelilainen saisi istua elämästään nauttien oman viini- ja viikunapuunsa alla – ja että nyt pakanat palvelisivat heitä.
Perusteita tällaiselle odotukselle nasaretilaiset saattoivat löytää tietyistä profeetta Jesajan ennustuksista. Löydämme ne Jesajan kirjan luvusta 61:
Muukalaiset pitää seisoman ja teidän laumanne kaitseman, ja vierasten lapset pitää teidän peltomiehenne ja viinamäkenne miehet oleman. Mutta teitä pitää Herran papiksi kutsuttaman ja sanottaman: te olette meidän Jumalamme palveliat, ja teidän pitää pakanain hyvyyden syömän, ja heidän kunniastansa pitää teidän kerskaaman. Teidän häpiänne edestä pitää teidän kaksinkertaisesti saaman, ja häväistyksen edestä pitää heidän riemuitseman osassansa. Sen tähden pitää heidän kaksinkertaisesti maansa omistaman. Heillä pitää ijankaikkinen riemu oleman. (Jes. 61:5-7)
4.
Antoiko synagogan palvelija näiden ennustusten tähden Jeesuksen käteen juuri Jesajan kohdalta avatun kirjarullan? – Tilanne itsessään ei ollut Jeesukselle uusi. Tämä oli se synagoga, jossa Hän oli kasvanut isoksi. Niin kuin minä kasvoin kristittynä Rauman Pyhän Ristin kirkon parven takimmaisen penkin syrjässä, samoin oli Jeesus perheensä kanssa tottunut tulemaan sapatinpäivänä synagogaan sen lisäksi, että he hurskaina juutalaisina vierailivat säännöllisesti myös Jerusalemin temppelissä ja että kotona pidettiin perheenisän johdolla hartauksia.
Nyt Jeesus palasi lapsuutensa kotikaupunkiin. Hän ”tuli Natsaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa jälkeen sabbatin päivänä synagogaan”. Näin P. Luukas meille kertoo. Täällä Jeesus oli bar mitsvan eli ”lain pojan” ikään tultuaan varmaan itsekin vuorollaan lukenut Pyhiä Kirjoituksia. Täällä Hän oli lukemattomia kertoja kuullut toisten lukevan niitä ja puhuvan Jumalan teoista, käskyistä ja lupauksista.
5.
Eikä Jeesus tullut yksin. Oliko Hänellä seuruetta mukanaan – sitä emme tiedä. Mutta Hänen maineensa kulki Hänen edellään. Takana olivat Hänen kasteensa Jordanilla ja siihen liittyneet merkilliset ja vaikuttavat tapahtumat.
Vai olivatko kaikki paikalla olleet kuulleet ja nähneet, kuinka Jumala ilmestyi Pyhänä Henkenä Jeesuksen päälle laskeutuneen kyyhkysen muodossa ja taivaasta kuuluneena Isän äänenä, joka todisti Jeesuksen olevan Hänen oma Poikansa? Oliko kertomus tästä epifaniasta ehtinyt jo Nasaretiin?
Emme tiedä. Joka tapauksessa Jeesus oli kuitenkin jo ehtinyt saada mainetta. Sillä vaikka Hän Kasteensa jälkeen joutui perkeleen kiusattavaksi erämaahan, sieltä Voittajana palattuaan Hän kulki opettaen, pahoja henkiä pois ajaen ja sairaita parantaen ympäri Galileaa.
6.
Lopulta Hän saapui kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Jeesus tuli omiensa luo. Täällä Hänet tunnettiin lapsuudesta asti. Täällä olivat Hänen vanhat kaverinsa ja nuoruutensa ystävät.
Tietenkin Jeesus meni myös synagogaan. Se oli Hänelle tuttu ja rakas paikka niin kuin kotikirkko lienee monelle maailmalle muuttaneelle ja lomilla kotiinsa palaavalle suomalaiselle. Myös Jeesus saattoi nuoruutensa synagogassa palata poikavuosiensa päiviin ja kaikkeen siihen, minkä Hän Jumalana yhtäältä tiesi ja osasi täydellisesti jo alusta asti, mutta mitä Hän toisaalta ihmisenä oppi ”varttuessaan viisaudessa, iässä ja armossa”.
Nasaretin synagogassa Jeesus oli kuullut paljon sitä Jumalan sanaa, jonka Keskus ja varsinainen sisältö Hän itse oli. Täällä Jeesus oli kuitenkin myös oppinut, millä tavoin juuri Nasaretissa luettiin ja ymmärrettiin Raamattua. Nämä Nasaretin seurakunnan painotukset olivat varmasti Jeesuksen mielessä myös Hänen ottaessaan vastaan kirjarullan, avatessaan sen ja lukiessaan siitä katkelmia.
7.
Sillä ”katkelmista” oli todella kyse. Jeesus ei vain ottanut ensimmäisenä avautuvaa Jesajan kirjan kohtaa ja lukenut sitä alusta loppuun. Hän valikoi luettavansa tarkoin. Eikä nyt ollut tärkeää vain se, mitä Hän luki, vaan myös se, mitä Hän jätti lukematta – ja se, kuinka Hän selitti luettua tekstiä annettuaan Kirjan palvelijalle ja istuuduttuaan saarnastuoliin.
Kerrotaan, että kaikkien silmät olivat Häneen kiinnitetyt. Eikä se johtunut vain siitä, että nyt odotettiin henkeä pidättäen, mitä muualla mainetta niittänyt oman kaupungin poika sanoisi. Se johtui myös niistä sanan katkelmista, jotka Jeesus oli lukenut. Ja vielä enemmän se johtui siitä, mitä Hän jätti lukematta.
8.
Sillä Jeesus luki samaa Jesajan kirjan 61. lukua kuin minä äsken, mutta jätti kokonaan pois ne lupaukset, jotka olivat minun lukemassani katkelmassa. Lisäksi Hän jätti yhden, ratkaisevan lauseen kesken. Se oli se kohta, jossa kuulijat alkoivat haukkoa henkeään.
Näin Jesajan kirjan luku 61 alkaa, ja näin Jeesus sen luki:
Herran henki on minun päälläni. Sen tähden on Herra minua voidellut saarnaamaan köyhille hyvää sanomaa. Hän on minun lähettänyt parantamaan särjettyjä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sidotuille pääsemistä, saarnaamaan Herran otollista vuotta, … (Jes. 61: 1-2a)
Tässä kohden Jeesus kuitenkin keskeytti lauseen, sulki kirjan, antoi sen pois ja istuutui. Ja seurakunta katsoi kulmat rypyssä Jeesukseen: ”Miksi hän jätti lukematta lauseen loppuun? Miksi hän ei lukenut sitä, mitä profeetta sen lopussa sanoo? Miksei hän lukenut niistä lupauksista, jotka meille annetaan luvun lopussa?”

9.
Luen nyt pitkästä virkkeestä osan, jossa Jesaja jatkaa siitä, missä Jeesus vaikenee sulkien Hänelle annetun Raamatun:
Hän on minun lähettänyt parantamaan särjettyjä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sidotuille pääsemistä, saarnaamaan Herran otollista vuotta ja meidän Jumalamme kostopäivää. (Jes. 61: 1-2)
Jeesus siis jätti ”koston päivän” kokonaan mainitsematta, eikä vain sitä, vaan myös kaiken sen, mitä Jesaja sen jälkeen kirjoittaa. Sillä juuri ennustetun ”koston päivän” jälkeen seuraavat luvussa 61 ne lupaukset, joissa kerrotaan israelilaisten tulevasta hyvinvoinnista ja onnesta ja pakanoista, jotka tekevät heidän puolestaan raskaat ja ikävät työt ja jotka kaitsevat heidän lampaitaan ja hoitavat heidän viinitarhojaan Israelin lasten itsensä nauttiessa toisten tekemän työn hedelmistä.
Jeesus ei puhunut mitään Jumalan kostosta, joka kohtaisi pakanoita. Jeesus ei puhunut mitään pakanoista, jotka nöyrästi palvelisivat Jumalan kansaa. Jeesus ei puhunut mitään hauskasta eikä onnellisesta elämästä, jonka Jumala kansalleen takaisi.
Mutta siitä Jeesus puhui, kuinka Herra lähettäisi voidellun palvelijansa, Messiaan, ”saarnaamaan köyhille hyvää sanomaa, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleen saamista, särjetyitä vapauteen saattamaan”. Jeesus puhui siitä, kuinka Herra lähettäisi voidellun palvelijansa, Messiaan, ”saarnaamaan Herran otollista vuotta”.
10.
”Otollisella vuodella” Jeesus ei kuitenkaan tarkoita yleisellä tasolla onnistunutta ja onnellista aikaa, vaan Hän viittaa Mooseksen laissa määrättyyn ”riemuvuoteen”. Tähän riemuvuoteen kuului pakkotyöhön joutuneiden vapauttamista, velkojen unohtamista ja perintömaan palauttamista suvulle, jolle se alun perin kuului.
Riemuvuotta odotettiin myös Nasaretissa. Siltä odotettiin kuitenkin enemmän kuin alkuperäiseltä riemuvuodelta.
Sellaisina, kuin Mooseksen laki niistä säätää, ”riemuvuodet” eivät ehkä koskaan täysin tai eivät ainakaan kovin usein toteutuneetkaan. Mutta nyt ei odotettukaan vain sellaista vuotta, vaan Messiaan lopunajallista hallintavaltaa. Silloin Mooseksen laissa määrätyt riemuvuodetkin lakkaisivat. Alkaisi ennen kokematon rauhan, ilon ja hyvinvoinnin aika Israelin kansalle.
11.
Siihen kuitenkin kuului myös Jumalan kosto. Siihen kuului pakanoiden alistaminen Israelin lasten palvelijoiksi. Tai niin saatettiin ainakin Nasaretissa ajatella.
Juuri tästä Jeesus ei kuitenkaan puhunut mitään. Hän ei luvannut pakanoita Israelin palvelijoiksi. Toisaalta ei Hän luvannut myöskään pakanoille hyvää eikä onnistunutta elämää, ei maallista hyvinvointia eikä yhteiskunnallista vapautta.
Jeesus lupasi jotakin vielä paljon enemmän. Hän lupasi todellista Jumalan riemuvuotta, johon Mooseksen lain ”riemuvuosi” vasta viittasi.
Myös Vanhan liiton riemuvuosilupausten täyttymys, Jumalan lopullinen riemuvuosi, alkoi Suurena sovituspäivänä eli aivan kuten Mooseksen lain säätämä riemuvuosi. Tämä sovituspäiväkään ei kuitenkaan ollut se juhla, jota vietettiin sillä nimellä Vanhan liiton alkaan, eikä sitä aloitettu oinaansarvesta tehdyn torven puhalluksella, kuten Vanhan liiton riemuvuoden alkaessa. Jumalan lopullisen riemuvuoden aloittaisi Karitsan itsensä ääni, kun todellisena Sovituspäivänä Golgatan ristiltä kajahtaisi Jeesuksen Kristuksen, Jumalan valitseman uhrikaritsan huuto ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” ja huokaus ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni. Se on täytetty”.
12.
Ja kaikki on todella täytetty. Kaikki on valmistettu. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on se todellinen suuri sovituspäivä, joka tekee ymmärrettäväksi myös sen, mitä Jeesus sanoo, kun Hän Nasaretissa istuutuu saarnastuoliin ja alkaa puhua: ”Tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty, jonka te nyt kuulette.”
Jeesus ei puhukaan Israelin uudesta kukoistuksesta eikä vallasta, jota se käyttäisi pakanoiden parissa. Ei Hän silti puhu myöskään globaalista rauhasta eikä hyvinvoinnista, ei luomakunnan eheydestä eikä sukupuolten tasa-arvosta.
Sen sijaan Jeesus puhuu synnin vallasta ja siitä pahuuden ja itsekkyyden orjuudesta, jonka vallassa ovat niin Israel kuin pakanatkin. Hän puhuu siitä pahan valtapiiristä, johon myös sinä ja minä luonnostamme kuulumme. Hän puhuu siitä vapautuksesta, jonka Hän itse toimittaa, ei kostamalla, ei vielä kostamalla, vaan rakastamalla langennutta ihmiskuntaa ja Israelia loppuun asti viimeisiäkään johtopäätöksiä eli ristinkuolemaa kaihtamatta.
Jeesus siis julistaa Nasaretin synagogassa Jumalan todellisen riemuvuoden, armon ajan alkamista. Sekin tarkoittaa velkojen kuittaamista maksetuiksi ja pakkotyöhön myytyjen ostamista vapaaksi. Synnin ja kuoleman orjien ja Jumalan velallisten vapauttaminen on Kristuksessa totta jo nyt Hänen istuessaan tutun synagogan tuolilla ja kaikkien ihmetellessä Hänen puheitaan ja myös sitä, mitä Hän ei sano. Sillä sama Jeesus naulittaisiin ristille, ja sama Jeesus nousisi Voittajana kuolleista.
Tätä vapautusta nasaretilaiset eivät kuitenkaan halua ottaa vastaan. ”Taitavaksi puhujaksi on tämä Joosefin poika kehittynyt, mutta mistä hän ottaa itselleen vallan, jolla hän puhuu meille, kotikaupunkinsa tutuille ja vanhoille kavereille? Millä oikeudella hän selittää ihan uudella tavalla raamatunkohdat, jotka hänen pitäisi kyllä ymmärtää oikein kasvettuaan isoksi meidän parissamme?”
Niin mietitään, mutistaan ja kuiskataan naapurin korvaan. Ja lopulta nasaretilaiset suuttuvat Jeesukseen. Hänet viedään korkean kallion syrjälle ja aiotaan tönäistä sieltä alas.
Jeesukselle oli annettu ääneen luettavaksi Jumalan kirjoitettua sanaa. Odotettiin myös Hänen selitystään luetulle katkelmalle. Sanaa ja sen selitystä ei kuitenkaan otettu vastaan. Hylättiin Jumalan kirjoitettu sana, vaikka Hän itse lihaksi tulleena Sanana luki ja selitti sitä. Niin toteutui se, minkä Jeesus kerran sanoi kuulijoilleen: ”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta.“ (Joh. 5: 39; vuoden 1938 raamatunkäännöksen mukaan.)
Nyt Nasaretissa Jeesus sanoo: ”Ei yksikään propheta ole isänsä maalla otollinen.“ (Luuk. 4:24) Ja sitten Hänet yritetään tappaa Hänen omassa kotikaupungissaan.
13.
Vielä ei kuitenkaan ole lopullisen uhrin aika. Vasta, kun Jumalan valitsema hetki koittaisi, Hänen Poikansa olisi kuoltava uhrilampaana ja ylipappina syntisten puolesta Pitkänperjantain suurena sovituspäivänä. Niin Hänestä voisi tulla syntisten Ovi uuteen ja katoamattomaan elämään, kun Hän kuoleman Voittajana ja syntiemme Sovittajana nousisi haudasta. Silloin alkaisi Herran lopunajallinen riemuvuosi Jumalan lupausten ja Jeesuksen Nasaretin saarnan täyttymyksenä.
Ja kun se lopulta päättyisi, usko vaihtuisi näkemiseksi niille, jotka armon aikana uskoivat Häneen. Ne taas, jotka hylkäsivät Hänet ja Hänen sanansa, Hän hylkäisi tuomiolla.
14.
Tänään ei vielä ole se päivä. Tänään ei ole Jumalan tuomion päivä. Me vietämme yhä Jumalan lopunajallista riemuvuotta, joka on Raamatussa ennustettu ja josta Raamattu meille todistaa. Elämme sitä kuitenkin todeksi vasta uskossa, emme vielä näkemisessä. Eikä Jeesus ole meillekään luvannut helppoa eikä edes inhimillisessä mielessä onnistunutta elämää. Tähän riemuvuoteen, jota uskossa elämme, voivat kuulua myös vainot ja suuri ulkonainen hätä.
Jumalan silmissä elämämme on kuitenkin aina onnistunut silloin, jos elämme sen Hänen ominaan ja pääsemme myös kerran perille. Se onkin ainoa asia, jolla on lopulta merkitystä.
Ja Jeesus on luvannut, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, joudu kadotukseen. Hän on luvannut, että uskossa Häneen mekin voimme saada syntimme anteeksi ja tulla Hänen kauttaan ja Hänessä Jumalan kansan jäseniksi. Saamme Hänen ominaan kuulua siihen Valtakuntaan, joka murtautuu esiin jo nyt, kun kokoonnumme kastettuina kristittyinä Hänen jalkojensa juureen kuulemaan Hänen sanaansa ja kun osallistumme Alttarin sakramenttiin ja kun uskossa turvaudumme Häneen ja elämme rakkaudessa todeksi Hänen rakkauttaan.
15.
Sanassaan ja sakramenteissaan Jeesus tarjoaa syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän lahjaa meille, eikä vain meille, vaan kaikille ihmisille. Kaikille ne eivät kuitenkaan kelpaa. Sen tähden Hänellä ei ole mitään annettavaa rikkaille ja kylläisille. Niille kuitenkin, joilla ei ole mitään muuta, mihin turvata elämän taakkojen, kuolemanpelon ja synninhädän keskellä, kuin Jeesus Kristus ja Hänen uhrinsa ja ylösnousemuksensa, Hän antaa synnit anteeksi ja lahjoittaa heille elämän ja autuuden.
Nämä lahjat saat sinäkin ottaa uskossa vastaan tässä ja nyt. Saat ne synninpäästön sanassa, saarnassa ja Pyhässä Ehtoollisessa. Saat ne täydellisesti ja lahjaksi ilman omia ansioita tai mitään, millä voisit maksaa ne.
Sitten sinut kuitenkin lähetetään, kuten meidät kaikki, viemään viestiä Jumalan pelastavasta rakkaudesta niille, jotka eivät Häntä vielä tunne. Herra Jeesus vie meidät oman esikuvansa mukaisesti palvelemaan muita ja jakamaan Hänen lahjoistaan niille, joilla ei ole mitään. Hän lähettää meidät vaeltamaan siinä valossa ja ilossa, jossa Hän ilmoittaa itsensä tänä loppuaan kohti kulkevana joulun aikana ja aina siellä, missä Hänen sanaansa kuullaan ja missä Hänen sakramenttiensa ääreen kokoonnutaan – ja jakamaan sitä eteenpäin. Aamen.