Lapsen katoaminen on vanhemmille hyvin tuskallinen ja ahdistava tapahtuma. Joskus niin vain sattuu, että lapsi häviää ja Jeesuksellekin niin kävi. Hän katosi vanhemmiltaan, ja he olivat hyvin huolissaan.
Minä katosin vanhemmiltani ollessani hieman yli 3-vuotias. Tiedän päivänkin, koska silloin oli Kouvolassa Jaakonpuiston avajaiset 3.9.1961. Jotenkin olin karkureissultani päätynyt poliisien hoiviin. Olimme jossakin huoneessa, ja he keskustelivat siitä, kuka ottaisi minut kotiinsa seuraavaksi yöksi, jos vanhempia ei löytyisi. Muistan senkin, että he juottivat minulle cokista. Olin sitten vähän pettynytkin, kun äiti ja isä saapuivat, ja jouduin jättämään nuo kivat sedät. Minulla on itsellänikin mielikuva tuosta tapahtumasta, sillä varmaan siitä puhuttiin jälkeenpäin aika paljon. Äitikin kertoi, kuinka hän oli epätoivoissaan kysellyt vastaantulevilta ihmisiltä, olivatko he nähneet punapöksyistä pientä poikaa?
Samaa ahdistusta tunsivat Jeesuksen vanhemmat, kun lapsi oli hävinnyt. Ei siis ihme, että he toruivat häntä. Olikohan Jeesuskin vähän pettynyt, kun vanhemmat löysivät hänet? Olisiko Jeesuskin halunnut jäädä temppeliin keskustelemaan niiden viisaiden miesten kanssa? Hän oli löytänyt mieleistään seuraa, sellaisia keskustelukumppaneita, joiden kanssa saattoi pohtia elämää suurempia kysymyksiä – Jumalaa ja elämän tarkoitusta.
Vanhemmat löytävät Jeesuksen kolmen päivän kuluttua temppelistä. Tässä on lukijalle selvä viittaus Jeesuksen ylösnousemukseen, joka tapahtui kolmantena päivänä. Ylösnousemuksen jälkeen Jeesus löytyy sieltä missä hänen taivaallinen isänsä on – temppelistä. Temppeliin me tulemme häntä etsimään, hänen sanaansa kuulemaan, rukoilemaan ja pyytämään, että hän puhuisi meille, että saisimme ajatuksiimme selvyyttä. Täällä hän on. Täällä on myös ehtoollispöytä, jossa hän tarjoaa meille ruumiinsa ja verensä.
Mutta on selvää, että Jumala ei ole vain temppeleissä ja pyhäköissä, kirkoissa ja kappeleissa. Hän on kaikkialla. Hänessä me elämme, olemme ja liikumme, kuten Paavali sanoi. Johanneksen evankeliumissa Jeesus keskusteli samarialaisen naisen kanssa ja sanoi, että tulee aika, jolloin emme rukoile Isää Jerusalemissa emmekä samarialaisten pyhällä vuorella. Paikalla ei ole enää väliä; Jumala kaipaa rukoilijoita, jotka rukoilevat isää hengessä ja totuudessa.
Daavidin poika Salomo rakensi Jumalalle temppelin. Hänkin jo ymmärtää, että Jumala on suurempi kuin hänen rakentamansa hieno temppeli. Hän haluaa kuitenkin sitoa rukouksen rakentamaansa temppeliin pyytäessään, että sitä kohti lausutut rukoukset kuultaisiin. Tästä kai on peräisin myös muslimien tapa rukoilla kohti Mekkaa. Meilläkin on peruja tietynlaisesta rukoussuunnasta. Kirkkomme on perinteisesti rakennettu siten, että alttari on itään päin symboloimaan sitä, että Kristus on aurinkomme. Ei siis enää kohden Jerusalemia, vaan auringonnousuun, ja me laulamme norjalaisen virsirunoilijan (Elias Blix) sanoin: Oi nouse aurinkomme…
Oi nouse, aurinkomme
kirkas ja suloinen,
ja auta kaikki kansat
pois yöstä orjuuden.
Kuin paaden haudaltasi
vieritti Jumala,
niin valhe, taikausko
myös, Jeesus, kukista.
Kirkot ovat meille tärkeitä kohtaamisen paikkoja. Kohtaamme täällä Jumalan, ja kohtaamme myös toinen toisemme. Emme kuitenkaan voi sulkea pyhää vain johonkin erityisesti määriteltyyn tilaan tai huoneeseen. Kun oikein tarkkaan katsomme, näemme, että kaikki on pyhää. Koko luomakuntamme läpi hohtaa Jumalan kunnia ja pyhyys. Jokainen ihminen on pyhä, ainutkertainen, koskematon. Yhteinen jumalanpalveluksemme antaa meille intoa ja rohkeutta nähdä elämän pyhyys sen kaikissa muodoissa ja myös puolustaa sitä. Jumalanpalvelus on kuin tankkauspaikka, jossa yhteinen näkymme elämän pyhyydestä ja tarkoituksesta vahvistuu.
Tulemme herkemmiksi kohtaamaan lähimmäistemme hätää ja ahdistusta. Aina uudelleen ja uudelleen avautuu se, miksi lähdimmekään Jeesuksen seuraan, ja me vastaamme Pietarin tavoin: ”Herra kenen luokse me menisimme. Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.” Me ajattelemme, keskustelemme ja kyselemme, mitä tässä ajassa tarkoittaa olla Jeesuksen seuraaja, ja mitä se ei tarkoita?
Kun Jeesus oli temppelissä, hän esitti myös kysymyksiä? Siinä on tärkeä huomio. Kysymyksiä saa kysyä, ja niitä pitää kysyä. Sellainen usko, joka ei kestä kysymyksiä, saa mennä. Olisi voinut kuvitella, että Jeesus olisi ollut valmis, että hän olisi vain opettanut jo nuoresta pitäen, mutta hän esitti kysymyksiä. Luukas päättää tuon kertomuksensa toteamalla, että Jeesukselle karttui ikää ja viisautta. Jeesus siis kasvoi ja kehittyi ihan kuten kuka tahansa lapsi ja nuorukainen. Hänelle karttui viisautta.
On hyvä huomata, että ylösnousemuksen jälkeen puhumme Kristuksesta, ennen sitä Jeesus nasaretilaisesta. Usein nämä menevät meiltä sekaisin. Jeesus oli eläessään maan päällä tosi ihminen. Jumalan Pojan asemaan hänet asetettiin ylösnousemuksessa, kuten Paavali roomalaiskirjeen 1. luvussa sanoo: ”Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu. Hän on Jeesus Kristus, meidän Herramme” (Room. 1:3b,4).
Ei hän ollut lapsena ihmelapsi, ei hän ollut Jumala ihmisen valepuvussa. Hän oli todellinen ihminen, ihminen, joka kasvoi, kehittyi ja viisastui sekä eli ihmisen osansa niin hyvin, että meistä se oli ihmeellistä. Oman sävynsä siihen toi se, että hän eli elämänsä yhteydessä Jumalaan, Taivaalliseen Isäänsä. Eihän hänen ihmeelliset tekonsa ja kuolemansa meidän puolestamme olisi olleet mitenkään ihmeellisiä, jos hän ei olisikaan oikeasti ollut ihminen, vaan Jumala ihmisen puvussa. Tällaiseen kuvaan hänestä sortuu jo Uusi testamentti; ei siis ihme, jos mekin siihen niin helposti hairahdumme.
Jeesus siis kysyi kysymyksiä. Eivät hänen päässään pyörineet kaikki maailman viisaudet. Ei hän tiennyt mitä vaikkapa Kiinassa tapahtui, ellei olisi kohdannut sieltä tullutta matkaajaa ja kysynyt häneltä tulkin välityksellä sen maan oloista. Ei hän tiennyt sairauksista, ei tähtitieteestä. Häntäkin olisi kiinnostanut James Webb -teleskoopin laukaiseminen avaruuteen ja sitä kautta löytyvät uudet eksoplaneetat ja uusi tieto maailmankaikkeuden ensivaiheista.
Teologiset kysymykset ovat tärkeitä. On hyvä pysähtyä pohtimaan Jumalaa ja maailmaa sekä elämää ja syytä siihenkin miksi olemme täällä. Oppia ikä kaikki sanotaan. Aina on hyvä kysyä, sillä kysyvä ei tieltä eksy. Kaikkien vastausten tietäminen on kuitenkin vaarallista. Olemme kuulleet, että todellinen tietäminen alkaa vasta silloin, kun tiedämme, että emme tiedä. Silloin oikeat kysymykset ovat tärkeitä.
Kristitty ei tule tässä maailmassa koskaan valmiiksi. Tietomme on vajavaista, kuten Paavalikin sanoi. Seurakunta on paikka, jossa Jumalasta ja elämästä saa puhua ja saa myös kysyä. Ja siinä missä kaksi tai kolme näitä pohdiskelee, siinä on Jeesus itse läsnä. Näinhän tapahtui Emmauksen tien kulkijoillekin. Heidän keskustellessaan Jeesus itse lähestyi heitä ja osallistui heidän keskusteluunsa.
Ystävät, ei tulla liian valmiiksi. Ollaan rehellisiä ja kysytään aitoja kysymyksiä, ei sellaisia, joihin sitten odotetaan tiettyä vastausta, vaan kysymyksiä, joihin emme tiedä vastausta, kysymyksiä, joiden vastaus voikin sitten yllättää meidät. Ylösnoussut on kanssamme – keskustelemassa meidän kanssamme.