Viikko sitten Flinkkilä&Tastula –ohjelmassa toimittaja Anne Flinkkilän vieraana oli emerituspiispa Eero Huovinen. Ohjelman otsikko oli:
Äidin ikävä ei lopu koskaan – Eero Huovisen aarre on muistokirjan välistä löytynyt äidin hiuskiehkura
75-vuotias Huovinen kertoi äidin ikävästä, kun oli menettänyt tämän yhdeksänvuotiaana. Hän muisteli äitiään ja totesi, että jollain tavalla äiti on ollut koko elämän ajan lähellä häntä. Vaikka äiti on ollut poissa, hänen läsnäolonsa on pysynyt elämän eri vaiheissa. Äidin muistot ja äidinrakkauden muistijälki ovat tuoneet merkitystä elämään ja antaneet voimaa vaikeina aikoina.
Eero Huovinen joutui luopumaan äidistään ollessaan vasta pieni poika. Häneltä ei kysytty, haluaako hän luopua äidistä. Äiti vain otettiin pois, sairaus vei hänet. Muistot ja pikkupojan kaipaus jäivät – ja hiuskiehkura. Luopuminen johti myös Jumalan salaisuuden etsimiseen ja tutkimiseen, papin ja piispan työhön.
Elämä on luopumista. Tämä on tuttua myös teille syntymäpäiväsankareille, itse asiassa meille jokaiselle. Eikö elämään liity luopuminen, joka kulkee mukana alusta asti?
Olemme joutuneet luopumaan lapsuudesta, sen ilot, itkut ja kasvusäryt ovat jääneet taakse. Myös nuoruuden kiihkeä aika, elämän suunnan etsiminen ja sen löytäminen, ne ovat takanapäin. Takanapäin ovat työn vuodet, monella perheen perustaminen, lasten syntymä ja kasvatus. Elämän ruuhkavuodet ovat takanapäin.
Iän karttuessa ja vuosikymmenten täyttyessä olet varmasti joskus pysähtynyt pohtimaan, mitä elämä on antanut ja mitä se on ottanut. Ehkä elämässä on ollut unelmia. Kaikki eivät ole toteutuneet. Monista haaveista ja toiveista olet joutunut luopumaan. Tämä on tehnyt kipeääkin. Erityisesti, kun on joutunut luopumaan rakkaasta ihmisestä tai tärkeästä asiasta, se on tuonut surua ja kyyneleitä.
Mutta ehkä luopuminen ei ole ollut vain menetystä. Tilalle on voinut tulla jotain uutta, jopa parempaa kuin ennen.
Myös päivän evankeliumitekstissä puhutaan luopumisesta. Pietari puhui Jeesukselle koko opetuslapsijoukon puolesta: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”
Jeesuksen varhaiset seuraajat olivat toisenlaisessa tilanteessa kuin me. He joutuivat kohtaamaan ympäröivän maailman vihamielisyyden. Jeesuksen opetusten noudattaminen saattoi merkitä luopumista pelloista, taloista, jopa läheisistä ihmisistä. Ei ihme, jos opetuslasten mieleen nousi kysymys: ”Mitä me siitä saamme?” Mitä uutta Jeesuksen tien seuraaminen toi elämään? Mitä oli mahdollista saada luopumisen tilalle?
Tämän evankeliumitekstimme edellä on keskustelu Jeesuksen ja erään miehen välillä. Tämä tuli kysymään Jeesukselta: »Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?» Jeesus vastasi hänelle: »Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä.» Jeesus viittasi tuttuihin kymmeneen käskyyn sekä rakkauden kaksoiskäskyyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.»
Näin Jeesus ohjasi kyselevää miestä asettamaan elämässä asiat oikeaan järjestykseen. Jumala oli numero yksi. Sitten tulivat lähimmäiset, läheiset ja rakkaat ihmiset. Myös itsestä oli lupa pitää huoli. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Ei Jumala vaadi katkomaan siteitä vanhempiin, lapsiin ja läheisiin. He ovat Jumalan hyvää lahjaa. Monelle parasta elämässä ovat juuri läheiset, elämän jakaminen heidän kanssaan. Lähellä olevien kanssa elämä on kyllä usein vaikeinta, ja heistä kaikista on aikanaan luovuttava.
Tamperelainen lauluntekijä Juice Leskinen lauloi aikoinaan: Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen, ollaan hiljaa.
Elämä on kuolemista. Elämä on luopumista. On luovuttava ystävistä, on luovuttava läheisistä, lopulta koko elämästä. Mitä sitten?
Luopumisen keskellä saattaa tulla ajatus, mitä merkitystä tällä kaikella on. Mitä merkitystä on elämälläni? Mitä jää jäljelle vuosien ja vuosikymmenten työstä ja ponnistelusta?
Saattaa olla, että lupaus satakertaisestakaan palkasta vasta taivaassa ei anna riittävää merkitystä elämälle. Tarvitsemme jo tässä ja nyt elämään mieltä ja merkitystä. Kaipaamme jo nyt kokemusta, että elämällä on tarkoitus. Muuten mieleen hiipii turhuuden ja toivottomuudenkin kokemus.
Epätoivo voi hiipiä mieleen myös, kun katsomme maailman menoa. Ympäristöuhat tuovat synkkiä pilviä tulevaisuuden taivaalle. Miltä lasten ja tulevien sukupolvien tulevaisuus näyttää? Ahdistavat kysymykset saattaa vallata mielen. Mihin olemme matkalla?
Tommi Melender kirjoitti tästä pari viikkoa sitten esseen Suomen Kuvalehdessä otsikolla ’Toivon tuolla puolen’.
Melender kritisoi ns. edistysuskoa ja sitä, että kaikki ongelmat olisi ratkaistavissa tieteen ja teknologian keinoin.
Hän kirjoitti: ”Usko edistykseen on uskoa uljaaseen huomiseen kirvelevistä takaiskuista huolimatta. Enää horisontissa ei kajasta Kristuksen toinen tuleminen ja taivasten valtakunta, vaan maallinen yhteiskunta, jossa tieto ja sivistys takaavat ikuisen rauhan ja veljeyden.”
Melender toteaa synkkänä: ”Sen sijaan se, joka korottaa äänensä ja julistaa, että emme kulje kohti valoa, vaan kohti pimeyttä, leimataan vääräoppiseksi joka kieltää toivon ja pelastuksen, ei vain itseltään, vaan koko ihmiskunnalta.”
Toivosta luopuminen ei Melenderin mukaan kuitenkaan tarkoita itsekkääseen epätoivoon syöksymistä, vaan pyrkimystä katsoa maailmaa vailla harhakuvitelmia.
”On luovuttava sekä nihilistisestä epätoivosta, mutta myös katteettomasta tulevaisuusoptimismista. Toivon tuolla puolella elämisen ei tarvitse johtaa lamaantumiseen ja luovuttamiseen.
Elämä kyllä johtaa kaikissa tapauksissa kuolemaan, mutta ani harva meistä kokee tämän synkän tosiasian tekevän maallisesta vaelluksestamme tarkoituksetonta. Vaikka kaikki tekomme ovat kuolemaantuomitun tekoja, koemme ne merkityksellisiksi, kun edistämme hyvää ja vastustamme pahaa.”
”Kun edistämme hyvää ja vastustamme pahaa.” Eikö tähän ohjaa meitä myös rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi?”
Oman elämämme luopumisten, ulkoapäin tulevien kysymysten ja tulevaisuuden epävarmuuden keskellä meillä on kaipuu jonkin suuremman, Jumalan puoleen. Emme näe häntä, emmekä aina ymmärrä hänen teitään ja tarkoituksiaan, mutta voimme luottaa häneen. Rohkenemmeko antaa elämämme ja tulevaisuutemme hänen käsiinsä? Silloin voimme liittyä psalminkirjoittajan sanoihin kahden ja puolen tuhannen vuoden takaa:
Ps. 18:
Minä rakastan sinua, Herra,
sinä olet minun voimani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan.
Piispa Eero Huovinen totesi uskovansa, että hän vielä tapaa äitinsä taivaassa. Mitä tämä tarkoittaa ja millainen taivas on, sitä Huovinen ei lähtenyt haastattelussa kuvaamaan. Jotain yllätyksellistä on kuitenkin luvassa.
Samaa todetaan myös päivän evankeliumissa: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” Tämän arviointi on Jumalan, ei ihmisten asia. Eikö tämä ole lohdullinen asia? Elämä ja tulevaisuus kaikkineen on lopulta korkeammissa käsissä.