Tämä kulunut kevät on jälleen kerran osoittanut, kuinka vaikeaa kirkon ykseyden rakentaminen on – ei vain kirkkokuntien välillä vaan myös niiden sisällä. Sana ”skismahan” on peräisin juuri kirkon piiristä jo varhaisilta vuosisadoilta. Määritelmän mukaan se tarkoittaa kirkon jakautumaa, halkeamaa, jonka syynä on kieltäytyminen alistumasta kirkolliseen johtoon ja olemasta yhteydessä kirkon jäseniin. Näitä skismoja on ollut alusta asti. Ne kuuluvat taistelevan seurakunnan ristiin täällä maan päällä. Tämä risti osoittaa sen, että ilman Kristusta me emme voi mitään. Kuten apostoli kirjoittaa: ”Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa!”
Ihminen on kokonaisuus, ja myös kristityt ovat alttiita samoille erheille kuin muut ihmiset. Ihmisyyden olemus ei muutu kertaheitolla uudestisyntymän myötä. Ihmisyys on kirkastettu lopullisesti vasta kerran kirkkaudessa. Luther kirjoittaa puhuttelevasti Isossa katekismuksessa: ”Mutta vaikka pyhyys on saanut alkunsa ja joka päivä kasvaa, me kuitenkin toistaiseksi odotamme sitä hetkeä, jolloin lihamme surmataan ja haudataan kaikkine saastoineen, mutta saakin sitten astua ihanana esiin ja nousta ylös uuden, iankaikkisen elämän ehjään ja täyteen pyhyyteen. Sillä nyt me vielä jäämme puolittain pyhiksi ja puhtaiksi, jotta Pyhä Henki saisi jatkuvasti tehdä meissä työtä sanan välityksellä ja jakaa joka päivä syntien anteeksiantamusta, kunnes koittaa se elämä, jossa ei anteeksiantoa enää tarvita. Silloin ihmiset ovat täysin puhtaita ja pyhiä, täynnä hurskautta ja vanhurskautta. He ovat päässeet vapaiksi synnistä, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta ja elävät uudessa, kuolemattomassa ja kirkastetussa ruumiissa. Kaikki tämä siis kuuluu Pyhän Hengen tehtäviin. Hän alkaa maan päällä pyhittämisen ja jatkaa sitä joka päivä käyttäen näitä kahta asiaa, kristillistä kirkkoa ja syntien anteeksiantamusta. Mutta kun olemme jälleen tulleet maaksi, hän saattaa pyhityksen valmiiksi silmänräpäyksessä ja säilyttää sen meissä ikuisesti…Nyt me odotamme sitä uskossa sanaan nojautuen.” Näin uskonpuhdistaja.
Kirkossa ja seurakunnassa on kysymys ihmisen olemisen perusehdoista. Siksi myös tunteet näissä asioissa ovat välistä niin roihuavia. Tarvitaan raitista pitäytymistä Jumalan sanaan ja kirkon monissa taistoissa hioutuneeseen tunnustukseen, jotta löydetään varma uoma myrskyn keskeltä aavoille ulapoille kohti rauhan satamaa autuaiden maassa. Tarvitaan luottamusta Jumalaan kaiken hyvän antajana. Häneen, joka on myös salattu Jumala ja tutkimattomatkin aivoitukset. Jumala, joka antaa meille myös ristiä, mutta jonka tarkoitus elämämme suhteen on perimmältään hyvä. Emme voi useinkaan löytää helppoja selityksiä vaikeisiin asioihin. Läsnäoleva sanattomuus viimeisenä sanana on usein se rehellisin ja rakastavin inhimillinen asenne. Elämä riisuu meidät pelkiksi armon vastaanottajiksi ja ikävöijiksi.
Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa 30-luvun lopulla ilmestyneessä näihin päiviin asti puhutelleessa kirjasessaan Yhteinen elämä: ”Kristillisessä yhteisössä on kyse samasta kuin kristittyjen pyhittymisessä. On kyse Jumalan lahjasta, johon nähden meillä ei ole minkäänlaisia vaatimuksia. Kuinka on yhteisömme laita, kuinka on pyhittymisemme laita – sen tietää yksin Jumala. Se mikä meistä näyttää heikolta ja vähäiseltä, voi Jumalan silmissä olla suurta ja ihanaa. Kuten kristityn ei alinomaa tule tunnustella hengellisen elämänsä pulssia, samoin ei kristillistä yhteisöäkään ole meille lahjoitettu sitä varten, että me kaiken aikaa mittaisimme sen lämpöasteita. Mitä kiitollisempina otamme päivittäin vastaan sen mitä meille annetaan, sitä varmemmin ja tasapainoisemmin yhteisö päivä päivältä varttuu Jumalan hyvän tahdon suuntaan…Mitä selkeämmin opimme tiedostamaan, että kaiken yhteytemme perusta ja voima ja lupaus on yksinomaan Jeesuksessa Kristuksessa, sitä tyynemmin opimme ajattelemaan myös yhteisöämme ja rukoilemaan ja toivomaan sen puolesta…hengellinen rakkaus…tietää, että lyhin tie toisen luo kulkee aina rukouksen kautta, Kristuksen kautta – ja että rakkaus toiseen on kokonaan sidottu totuuteen Kristuksessa.”
Bonhoefferin sanat ”mitä kiitollisempina otamme päivittäin vastaan sen, mitä meille annetaan, sitä varmemmin ja tasapainoisemmin yhteisö päivä päivältä varttuu Jumalan hyvän tahdon suuntaan” palautuvat ensimmäiseen käskyyn: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut Egyptistä orjuuden pesästä, älä pidä muita Jumalia.” Luther sanoo: Jumalan pitäminen Jumalana on sitä, että luotetaan hänen olevan kaiken hyvän antaja. Kyse on siis uskon luottamuksesta eikä aina silmin ja korvin havaittavissa olevasta todellisuudesta. Ihmisen näkökulma kun on niin rajoittunut. Kiitollisuus on uusi tapa nähdä. Realistisin eli todellisuudenmukaisin ja kestävin lähestymistapa asioihin on Jumalan mahdollisuuksiin luottaminen. Siltä pohjalta tulee tehdä kaikki mikä inhimillisesti katsoen on mahdollista. Kun Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Jumala taas on aina uskon, toivon ja rakkauden puolella. Hän ohjaa meitä toimimaan kriteerinä lähimmäisen hyvä. Jos joku malli ei istu tähän suunnitelmaan, sen tuleekin raueta tyhjiin.
Paikallisseurakunta työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja muiden seurakuntalaisten muodostamana kokonaisuutena on yhteisö, jossa jumalallinen ja inhimillinen yhdistyvät erottamatta, muuttamatta, jakamatta ja sekoittamatta kuten Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto. Seurakunta ja kirkko on ennen muuta Jumalan pelastusteko tässä maailmassa. Silti sen toiminnassa ja suunnittelussa sekä hallinnossa tulee käyttää hyväksi kaikkea yleisinhimillisesti hyväksi havaittua työntekoa palvelevaa tietoa, kun kirkon tehtävää suoritetaan. Olin tässä keskiviikkona ja torstaina Ilkossa kurssilla miettimässä mm. seurakuntatyön suunnittelun lähtökohtia ja onnistumisen edellytyksiä. Kaksi keskeistä teesiä olivat: ”Suunnittelun vastakohta ei ole Jumalan Hengen toiminta vaan suunnittelemattomuus ja että seurakunta toimii inhimillistä tietoa ja järkeä käyttäen ja avoimena Jumalan johdatukselle.”
Nämä seurakuntatyön lähtökohdat soveltuvat laajemminkin kristityn elämään. Tänään muistamme erityisesti äitejä. He ovat hoivanneet, suunnitelleet, ohjanneet, kurittaneet ja anteeksiantaneet lapsilleen. Äitiin kohdistuneet vaatimukset ovat olleet mittavat. Ei ole ehkä aina tultu ajatelleeksi, että hänenkin voimavaransa ovat rajalliset. Lauri Viita kirjoittaa tutussa Alfhild-runossaan: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta…Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!”. Äideille on Luoja antanut eväät tehtävän hoitamiseen, he ovat olleet yhteiskunnan tukipylväitä kasvattajina ja taloudesta huolehtivina. Niin sanottu äitimyytti on kuitenkin ollut monille myös ahdistuksen lähde. Ihanteen ja todellisuuden raja ei ole aina toteutunut. Kristinuskon sanoman mukaista on viime vuosina tapahtunut kehitys, että voi avoimemmin puhua myös heikkoudestaan. Heikkoja hetkiä meillä jokaisella kun on ja rajalliset voimat. Oli miten oli, niin sanotuista pehmeistä arvoista eli kodista, lasten ja perheen hyvinvoinnista huolehtiminen tarvitsisi totisesti tukea ja tunnustusta myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja työelämässä.
Professori Juha Siltala on muiden muassa ehdottanut pienten lasten vanhemmille mahdollisuutta tehdä puolipäivätyötä. Työelämä toisaalta nielee ajan, toisaalta työttömiä on yhä paljon. Molemmat puolet näkyvät kodeissa ja perheissä. Siltalan mielestä nuorten päihdeongelma on välittämisen puutostauti. Lääke tautiin olisi vanhempien lapsilleen antama aika. Vanhempien tulee malttaa kuunnella lapsia. Nykyään lapset joutuvat usein käsittelemään aikuisten ongelmia, kun pitäisi olla päinvastoin. Lapsia uhrataan talouselämän tarpeisiin. Pahimmillaan aikuisten ongelmat purkautuvat lasten väkivaltaisena käyttäytymisenä. Siltala painottaa, että väkivalta on epäonnistunutta kommunikaatiota. Esimerkiksi väkivaltaviihteeseen samastuu turvaton lapsi.
Juhlaan kuuluu ilo ja kiitollisuus menneestä sekä tilaisuus palkita esimerkiksi juuri äitien suunnattoman arvokasta ja pitkäjänteistä työtä, mutta myös elämän rujo arki tulee muistaa. Aina on myös ongelmia ja ne pitää tunnistaa ja pyrkiä korjaamaan. Luoja on kanssamme ja hän luo uutta. Tämä on totta jo tänään. Usein hän toimii hyvin arkisesti arjen keskellä, koska elämästämme suurin osa on arkea. Hän ei meitä hylkää. Onkin sattuvasti sanottu, että terävästä ajattelijasta tulee pessimisti, mutta siitä, joka pääsee ajattelussaan syvälle, tulee optimisti. Jaakko Haavio sen sanoo rukousvirressään sattuvasti: ”Lahjoita, Herra, perheisiimme nyt pelkojemme keskelle armo ja rauha sydämiimme, pois pyyhi kaikki syntimme. Hiljennä äänet maailman ja murra valta mammonan.”