1.
”Schwein gehabt!” Niin sanoo saksalainen, kun häntä on onnistanut. Sananpartta on hiukan hankala kääntää suomeksi, mutta siasta siinä puhutaan. Lähelle sen merkitystä tullaan, kun sanotaan, että jokin on ”sikahyvää”.
Ja sikahan on hyvää. Suomessa syödään porsasta hyvällä halulla myös muulloin kuin jouluna. Silti myös elävästä possusta on helppo pitää. ”Nätti kuin sika pienenä”, sanotaan.
Possusta pitäisi kuitenkin pitää myös sitten, kun se kasvaa isommaksi. Olisi varmasti myös Jumalan eikä vain ituhippien tahto, että pienet porsaat saisivat elää hyvin sen lyhyen elämän, joka päättyy meidän ruokapöytäämme. Eläimiä on kohdeltava kunnolla ja kunnioittaen silloinkin, kun niitä syödään.
Koiria me kohtelemme hyvin, mutta emme syö niitä, kuten kiinalaiset. Meistä semmoinen olisi kamalaa, mutta ei sen tähden, että koira olisi jotenkin saastainen, niin kuin joku rotta tai käärme. Päinvastoin: emme halua syödä koiraa, koska naapurimme voi kyllä olla meille ”se”, mutta koira on ”hän”.
Niinpä niin: olisiko maailma nykyistä onnellisempi paikka, jos kaikki lapset saisivat osakseen saman huomion ja huolenpidon, jota osoitetaan koirille? – Muistan, kuinka vuosikymmeniä sitten Lapin silloinen kirkkoherra sanoi saarnassaan siihen tapaan, että ”jos miehet hoitaisivat vaimojaan samalla rakkaudella kuin autojaan, kuinka hyvässä kunnossa avioliitot olisivatkaan”. Samaa voisi soveltaa koiriin ja lapsiin ja muihinkin lähimmäisiimme.
2.
Minä olen kyllä laiska auton pesijä, mutta koirista tykkään. Varsinkin koiranpennut ovat suloisia. Ne ovat vielä suloisempia kuin pienet possut.
Sen tähden en luonnostani oikein ymmärrä tämän päivän evankeliumia. Siinähän Jeesus puhuu koirista, mutta ei lainkaan ihastele niiden suloisuutta.
Onneksi Jeesus ei sentään puhu sioista. Sillä senhän me tiedämme, että sika oli juutalaisille silloin ja on heille yhä saastainen elukka, johon ei sovi koskea käsin eikä haarukalla.
Samoin ajattelee islam. Mutta ei se koiristakaan perusta. Moni meistä on varmasti lukenut lauseen, joka on sijoitettu muslimin suuhun: ”Sinä saastainen koira!”
Sitä emme sen sijaan ole ehkä tulleet huomanneeksi, että myös Raamattu puhuu koirista lähes aina tavalla, joka ei koiraihmisiä miellytä. Raamattu melkein päättyy näihin sanoihin: ”Ulkopuolella ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät.” (Ilm. 22:15)
Niin – Herra Jeesus itse asiassa yhdistää siat ja koirat sanoessaan: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaisi niitä jalkoihinsa ja kääntyisi ja repisi teitä.” (Matt. 7:6)
Koirat ja siat eivät ole vain likaisia ja halveksittavia, vaan ne voivat olla myös vaarallisia. Ensin ne tallaavat jalkoihinsa kaiken sen, mikä on meille pyhää. Sitten koirat kääntyvät meitä kohti, paljastavat hampaansa ja käyvät kimppuumme. Ja siat hoitavat loput.
3.
Mutta onko tässä todella puhe eläimistä vai jostakin muusta? – Oli jo pimeää, kun vaimoni kanssa olimme vuosia sitten ehtookävelyllä syrjäisellä metsätiellä ja näimme otsalampun valossa silmäparin, joka ei kuulunut ketulle eikä koiralle. Se äkilllinen, hyytävä kauhu, jota silloin koimme, ei johtunut vain siitä sosiaalisesta ja viisaasta koiraeläimestä, joka sieltä meitä katseli. Sillä susi se hyvin todennäköisesti oli. Me kuitenkin näimme noissa kahdessa silmässä jotakin paljon pahempaa ja pelottavampaa kuin pedon, joka itsekin luultavasti pelkäsi meitä.
Niinpä myöskään Herran Jeesuksen sanoissa helmistä, koirista ja sioista ei lopulta ole kyse eläimistä. Ihmisiä ovat nekin ”koirat”, joita yhdessä velhojen, huorintekijöiden, murhaajien ja epäjumalanpalvelijoiden kanssa ei päästetä taivaaseen. ”Koirat” ovat niitä ihmisiä, joiden edessä Karitsan hääjuhlien pitopaikan portit kumahtaen sulkeutuvat ja jotka jäävät haukkumaan sinne, missä on ikuinen itku ja hammasten kiristys.
Kun nyt siis puhutaan ”koirista”, ei tarkoiteta huolellisesti trimmattua villakoiraa, joka tepastelee yhtä huolellisesti kammatun emäntänsä rinnalla kadun aurinkoisella puolella. Paremminkin tarkoitetaan niitä peloissaan pälyileviä, mutta samalla häpeämättömiä kulkukoiria, joihin yksi jos toinenkin meistä on loma- tai työmatkoillaan törmännyt. Niitä ei tulisi mieleenkään alkaa krapsutella korvan takaa. Toisaalta ei semmoinen kulkukoira uskaltaisi myöskään tulla käden ulottuville, paitsi ehkä sitten, jos tarjoaisi sille jonkin herkkupalan. Mutta sitten se taas vikkelästi ja korviaan luimistellen väistyisi kauemmas saalistaan syömään.
4.
Tämmöisiä ”koiria” olivat ne kanaanilaiset, jotka Israelin kansa työnsi tieltään tunkeutuessaan Luvattuun maahan. Jo Nooa kirosi heidät:
”Kirottu olkoon Kanaan, olkoon hän veljiensä orjain orja”. […] ”Kiitetty olkoon Herra, Seemin Jumala, ja olkoon Kanaan heidän orjansa. Jumala laajentakoon Jaafetin, ja asukoon hän Seemin majoissa, ja Kanaan olkoon heidän orjansa.” (1 Moos. 9:25-27)
Sittemmin kantaisä Iisak kielsi poikaansa Jaakobia ottamasta vaimokseen kanaanilaisten tytärtä (1 Moos. 28:6). Sama kielto koski koko Israelin kansaa myös sitten, kun se oli valloittanut Luvatun maan. Vaikka kanaanilaisia jäi asumaan myös Israelin alueelle, he olivat halveksittuja ja kartettavia ulkopuolisia niin kuin koirat itämaisen kaupungin kaduilla. Jos heitä suvaittiinkin, he kelpasivat korkeintaan tekemään töitä Israelin palveluksessa, eivät sen enempään.
5.
Sillä kanaanilaiset olivat epäjumalien palvelijoita. He eivät kuuluneet Jumalan pyhään kansaan, jonka Hän oli valinnut ja jolle Hän oli ilmoittanut Nimensä ja antanut suuret lupauksensa. Sen tähden Israelin, pyhän pappiskansan, piti pysyä erossa kanaanilaisista ja heidän tavoistaan niin kuin saastaisista sioista tai halveksittavista koirista.
Nyt kuitenkin Herra Jeesus opetuslapsineen lähti juuri sinne, missä asui näitä kartettavia kanaanilaisia. Hän lähti vieraalle maalle, pakanoiden, koirien ja sikojen pariin.
Mitä Hän sieltä etsi? Mitä sellaista siellä oli, mitä Juudea ja Galilea eivät voineet tarjota?
Ehkä Jeesus etsi hetken lepoa. Ehkä Hän kaipasi hengähdystaukoa. Eihän Hänellä ja Hänen opetuslapsillaan ollut aina aikaa edes syödä heidän toimiessaan maanmiestensä parissa.
Herra Jeesus tosin pystyi halutessaan paastoamaan neljäkymmentä päivää, kuten viime pyhänä kuulimme. Jumalana Hän teki asioita, jotka ovat meille mahdottomia.
Silti Hän oli myös tosi ihminen. Hän oli ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä” (Hepr. 4:15), niin kuin myös viime pyhänä kuulimme. Se tarkoittaa, että Jeesus tiesi omasta kokemuksestaan myös sen, mitä on stressi ja uupumus. Niitäkin Hän joutui kokemaan ottaessaan meidän taakkamme kantaakseen.
6.
Emme sitä siis varmasti tiedä, mutta voisimme kuvitella, että Jeesus halusi viettää lähimpien oppilaidensa kanssa muutaman rauhallisen päivän kaukana siitä hullunmyllystä, joka Häntä muuten ympäröi. Kenties Hän vuokrasi loma-asunnon suoraan Välimeren rannasta. Siellä olisi hyvä levätä mereen laskevaa aurinkoa katsellen ja kaikessa rauhassa Jumalan valtakunnan salaisuuksia apostoleille avaten.
Mutta saiko Jeesus olla rauhassa? Ei saanut. Sinne asti, pakanoiden pariin, oli Hänen maineensa kiirinyt. Niinpä nytkin joku täysin tuntematon nainen liittyi Jeesuksen seurueeseen tai suorastaan pysäytti sen ja alkoi suurella äänellä pyytää apua hätäänsä. Kyse oli hänen tyttärestään.
”Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni.” Niin hän huusi.
7.
Kuinka monta kertaa aikaisemmin Jeesus olikaan kuullut tämän saman huudon! Ja Hän oli auttanut. Hän oli auttamasta päästyä auttanut hädänalaisia.
Nyt Jeesus kuitenkin vaikenee. Hän ei vastaa mitään.
Se on kauheaa. On helpompi kestää Jumalan ankaria lain sanoja ja Hänen vihasta leimuavaa katsettaan kuin Hänen vaikenemistaan. On kauheaa, kun Jumala kääntää selkänsä ja jatkaa vaieten kävelyä opetuslastensa seurassa, ikään kuin minua ei olisi olemassa. On kauheaa, kun Jumala on läsnä, mutta silti poissa, minun tavoittamattomissani.
Miksi Jeesus toimii näin? Onhan Hänestä sanottu, ettei Hän halveksi vaivaista. Miksi Hän ei siis halua auttaa minua?
8.
Etsiessämme vastausta tähän kysymykseen katsomme tilannetta hiukan myös toisesta näkökulmasta. Mitä mahtoivat Jeesuksen opetuslapset ajatella siitä? Mitä he näkivät tapahtuvan?
He näkivät ensinnäkin, että Jeesusta lähestyi nainen. Se ei ollut ollenkaan sopivaa. Toaa kyllä, että niin ei käynyt ensimmäistä kertaa. Opetuslapset muistivat, mitä Syykarin kaivolla oli tapahtunut.
Tosin siellä Jeesus oli itse tehnyt aloitteen. Hän oli ryhtynyt keskustelemaan naisen kanssa, joka päälle päätteeksi kuului vihattujen samarialaisten kansaan. Samarialaiselta naiselta Jeesus pyysi vettä juodakseen. Niin ei oikeastaan voinut tehdä, mutta niin vain Jeesus teki.
Nyt kuitenkin epäpuhdas pakanavaimo lähestyy itse Jeesusta pyyntöineen. Ei mikään ihme, että Jeesus nyt vaikenee. Olkoonkin, että Hän on vapaa valitsemaan, kenen kanssa Hän itse ryhtyy keskustelemaan. Mutta että pakana ja nainen tällä tavalla tekee aloitteen ja alkaa vaatia Jeesusta auttamaan tytärtään: se on eri juttu.
9.
Niin – oletko sinäkin jo huomannut sen, mihin itse havahduin: myös me suomalaiset olemme syntyperämme puolesta näitä kanaanilaisia, näitä halveksittuja pakanoita. Olemme saastaisia sikoja tai ainakin koiria, jotka kerjäten ja luimistellen kiertelevät paremman väen liepeillä. Sisälle meillä ei pitäisi olla mitään asiaa.
Emme me kuulu kansana siihen ihmiskunnan esikoisten joukkoon, joka Jeesuksen johdolla ja pyhistä asioista puhellen käyskentelee auringossa kylpevän Välimeren rannalla. Pahaisia pakanoita me olemme. Kadehtien kuin katukoirat katselemme sivusta, kuinka hyvin ruokittujen lampaiden lauma seuraa Hyvää Paimenta paremmille laidunmaille.
Ei meillä ole suurta syntyperää, johon vedota. Emme voi vaatia oikeuksiamme Jumalan edessä. Meillä ei ole mitään muuta tuoda Hänelle kuin – päivän evankeliumin äidin tapaan – suuri hätämme.
10.
Tosin kanaanilainen nainen ei ehkä vielä tiennyt hätänsä koko suuruutta. Hänellä oli suuri murhe tyttärestään, joka oli riivaajan vallassa. Sitä hän ei sen sijaan ehkä vielä nähnyt, että hän itsekin oli syntinen ja syntisenä tuomittu ikuiseen eroon Jumalasta.
Mutta tyttärensä hädän hän äitinä tunsi. Sen hän myös huusi julki tavatessaan vihdoin sen miehen, joka voisi auttaa häntä. Hän oli kuullut rabbi Jeesuksesta, jolla oli valta myös riivaajien yli. Hän oli kuullut Daavidin Pojasta, joka oli enemmän kuin tavallinen opettaja.
Jeesus ei kuitenkaan vastannut mitään. Se oli kauheaa! Sen sijaan opetuslapset, jotka rupesivat väsymään hänen valitukseensa, alkoivat puhua hänen puolestaan. Mutta auttoiko Jeesus sittenkään naista?
Ei auttanut. Tylysti Hän vastasi hätääntyneelle äidille: ”Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö”.
11.
Jeesus sanoi tällä tavalla ääneen syyn vaikenemiseensa: apua pyysi kanaanilainen pakana. Ja kaiken lisäksi hän oli nainen.
Mutta voiko tämä olla totta? Kuinka sitten me, samoin syntyperäiset pakanat, miehet, naiset ja lapsetkin vielä istumme kirkossa ja kuulemme luettavan Jumalan sanaa ja selitettävän sitä omalla kielellämme? Kuinka käymme yhdessä Herran pöytään, jos kerran olemme koiria ja sikoja, joilla ei pitäisi olla sinne mitään asiaa?
On joskus hyvä kysyä itseltään näitä kysymyksiä. Niin kovin helposti ajattelemme, että me, ehkä jo tuhat vuotta kristillisen kulttuurin piirissä eläneet lounaisen Suomen asukkaat, olemme vähintään Jumalan toiseksi eniten rakastama kansa ja sillä tavoin eräänlaisia aatelisia Jumalan ritarihuoneella. Mutta eihän se pidä paikkaansa! Me olemme villejä oksia suoraan metsästä. Me olemme pakanoiden jälkeläisiä. Ja kuitenkin istumme kirkossa sanaa kuulemassa ja sakramenttiin valmistautumassa.
Palaamme kanaanilaisen naisen huutoon. Näin hän huutaa: Ἐλέησόν με, κύριε υἱὸς Δαυίδ – „Armahda minua, Herra, Daavidin Poika“.
Se on pakananaisen huuto. Ja juuri siihen me kirkossa yhdymme joka pyhä, kun huudamme: „Kyrie eleison, Christe eleison, Kyrie eleison – Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda!“
Syntimme olemme jo saaneet ripissä anteeksi, jos olemme sydämestämme yhtyneet yhteiseen synnintunnustukseen ja kuulleet synninpäästön sanan ja ottaneet sen uskossa vastaan. Nyt huudamme kanaanilaisen naisen tapaan apua kaikkeen elämämme hätään ja surkeuteen. Pyydämme, että Herra, meidän Jumalamme, auttaisi meitä, vaikka olemme pakanakansan lapsia.
Ja Herra Jeesus kuulee vaimon huudon. Meidänkin huutomme Hän kuulee, vaikkemme kumpikaan kuulu syntyperämme puolesta siihen kansaan, jolle Jumala lähetti taivaasta mannaa. Elämän Leivän, oman Sanansa, oman Poikansa, jonka esikuva taivaallinen manna oli, Hän kuitenkin lähetti myös meille. Sillä Jeesus jatkaa sittenkin keskustelua kanaanilaisen vaimon kanssa ja lopulta ylistää hänen uskoaan ja auttaa häntä.
12.
Sillä tavoin toteutuu Vanhan testamentin sana ja Jeesuksen oma profetia:
Ja hän sanoi: ”Totisesti minä sanon teille: ei kukaan profeetta ole otollinen kotikaupungissaan. Minä sanon teille totuudessa: monta leskeä oli Eliaan aikana Israelissa, kun taivas oli suljettuna kolme vuotta ja kuusi kuukautta ja suuri nälkä tuli kaikkeen maahan, eikä Eliasta lähetetty kenenkään tykö heistä, vaan ainoastaan leskivaimon tykö Siidonin-maan Sareptaan.” (Luuk. 4:24-26)
Sinne, kirottujen kanaanilaisten luo lähetettiin profeetta Elia. Siellä hän auttoi leskivaimoa elättämällä tätä ja herättämällä lopulta myös tämän kuolleen pojan henkiin.
Ja nyt, päivän evankeliumissa ja meidän keskellämme, toteutuu se, mihin tämä esikuvallinen tapahtuma viittasi: on tullut aika, jolloin Jumala Pojassaan repii rikki esiripun, joka estää Hänen kansaltaan pääsyn Kaikkeinpyhimpään, mutta myös sen muurin, joka sulkee pakanoilta tien Temppeliin.
Sillä huomasitko: kun Jeesus puhuu koirista, Hän ei puhu koirista ylipäätään, vaan ”pikku koirista”, ”hauveleista” tai koiran penikoista, niin kuin meidän Raamattumme sanan kääntää. Ja vaikka koiria Jeesuksen aikana ylipäätään halveksittiin, koiran penikoita saatettiin kasvattaa kodeissa. Kyse oli lemmikeistä, jotka pyörivät lasten jaloissa, kun nämä söivät pöydän ääressä. Myöhemmin ne kyllä potkaistiin pellolle, mutta nyt vielä ne saivat olla tuvassa.
Kun Jeesus sanoo, ettei ole soveliasta heittää lattialle, koirien syötäväksi, kallisarvoista ruokaa, joka oli lapsille tarkoitettu, kanaanilainen nainen ei anna periksi, vaan vastaa ehkä kulmain alta varovasti hymyillen: ”Niin, Herra; mutta syöväthän penikatkin niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat”.
Ja nyt näemme, kuinka siihen patoon, jonka Jeesuksen yleinen kaste- ja lähetyskäsky purkaisi kokonaan, syntyy jo nyt ihmisen mentävä murtuma. Jeesus vastaa hätääntyneelle äidille ja vastaa tämän ”Kyrie eleison” -huutoon, jonka me yhdessä hänen kanssaan kohotamme: ”Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot”. P. Matteus jatkaa: ”Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve.”
13.
Apostolien teoissa kerrotaan näystä, visiosta, joka annettiin Pyhälle Pietarille. Siinä hänen käskettiin teurastaa ja syödä kaikenlaisia saastaisia eläimiä. Pietari vastusteli sanoen: ”En suinkaan, Herra; sillä en minä ole ikinä syönyt mitään epäpyhää enkä saastaista.” (Apt. 10:14) Mutta Raamattu jatkaa: ”Ja taas ääni sanoi hänelle toistamiseen: ’Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpyhäksi’.” (Apt. 10:15)
Pian tämän jälkeen Pietari johdatettiin sadanpäämies Korneliuksen luo. Tämä upseeri oli pakana. Kornelius oli kuitenkin myös ”Jumalaa pelkäävä”. Pian Pietari ymmärsi, mitä hänen näkynsä tarkoitti: hänen ei olisi juutalaisena ollut lupa vierailla pakanan kodissa. Niin hän nyt kuitenkin teki ja sai julistaa tälle Jumalaa etsivälle miehelle evankeliumia Kristuksesta, joka oli myös pakanain Vapahtaja. Jumala oli kumonnut käskyn erottautua pakanoista ja repinyt Pojassaan rikki Israelia ja muita kansoja erottavan väliseinän.
Raamattu jatkaa: ”Kun Pietari vielä näitä puhui, tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat. Ja kaikki ne uskovaiset, jotka olivat ympärileikatut ja olivat tulleet Pietarin mukana, hämmästyivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin.” (Apt. 10:44-45)
14.
Pyhä Henki ei pysähtynyt Korneliuksen pakanalliselle ovelle. Pyhä Henki oli läsnä ja vaikutti siinä sanassa, jota Pietari julisti hänelle, hänen ystävilleen ja sukulaisilleen.
Mutta mitä Pyhä Henki silloin teki? Mitä Hän ylipäätään tekee?
Pyhä Henki herättää uskon. Se voi olla Jumalan lapsen omistavaa ja Kristuksessa lepäävää uskoa, mutta se voi olla myös etsivää ja odottavaa uskoa, joka kohdistuu Jumalan lupausten täyttymykseen ja siihen kasteen armoon, josta Korneliuskin sitten perhekuntineen ja ystävineen tuli osalliseksi.
Sellaisen etsivän uskon Pyhä Henki oli herättänyt myös pakanallisessa kanaanilaisessa äidissä ja saanut hänet huutamaan apua Jeesukselta. Emme tiedä, tuliko hänestä sitten myös Jeesuksen seuraaja ja kastettiinko hänet niin kuin Kornelius. Niin voimme ajatella ja toivoa. Olisiko Jeesus muuten ylistänyt hänen uskoaan?
15.
Meille kanaanilaisen äidin hellittämätön usko ja luottamus Jeesukseen, joka auttaa, on esikuvallista omien ahdistustemme ja pelkojemme keskellä. Vaikka meistä näyttää siltä, kuin Jeesus kääntäisi meille selkänsä, todellisuus on toisenlainen. Jeesus rakastaa meitä koko sydämestään silloinkin, kun Hän hetkeksi vaikenee meidän pyytäessämme Häntä auttamaan meitä. Sillä henkensäkin Hän on antanut meidän puolestamme, ja ylösnousemisellaan Hän on avannut meille tien taivaaseen ja Isän syliin.
Siinä sylissä me saamme levätä ja siihen vaikka nukahtaakin kuin koiranpentu tai pikkuinen possu. Emme ole enää saastaisia emmekä halveksittuja, vaan rakastettuja Jumalan lapsia Jeesuksessa Kristuksessa. Sillä Hän on myös pakanoiden Pelastaja.
Niin Hän on myös sinun Pelastajasi. Turvaudu uskossa Häneen. Hän nostaa sinut pöydän alta syliinsä eikä koskaan enää pudota sinua takaisin lattialle.
Etkä saa vain murusia syödäksesi. Saat Hänen koko täyteytensä sanassa ja ehtoollisen sakramentissa. Ota ne uskossa vastaan, niin olet autuas. Ota ne uskossa vastaan, niin pääset taivaan juhlapitoihin. Ja niitä odotellessasi käytä aikasi Jumalan käskyjä totellen ja lähimmäistäsi rakastaen. Amen.