Rekvisiittana: pehmolelukoira ja nukke (kaalimaankakara Paula Celina)
Tämä on kulkukoira. Sillä ei ole nimeä, koska sille ei kukaan ole antanut nimeä. Se ei kuulu kenenkään perheeseen. Kukaan ei ole koskaan silittänyt sitä. Se on aina varuillaan ja aika usein se on nälissään. Se kiertelee kaupungissa ja kaataa roskapönttöjä kumoon löytääkseen jotakin syötäväksi kelpaavaa. Siksi se on likainen ja haisee pahalle.
Kun meidän tyttäremme 3,5-vuotias Katariina näkee kuvan yksinäisestä lapsesta, tai koirasta tai mistä tahansa yksinäisestä eläimestä, hänellä nousee mieleen lähes takuuvarmasti yksi kysymys: Missä sen äiti ja isä on? Kysymys on lapsen kannalta hyvin merkittävä. Onko poikanen jäänyt aivan yksin, onko se turvaton? Onko se surullinen? Mitä sille tapahtuu? Tullaanko se hakemaan? Löytääkö se kotiin? Tämä pikkuinen kulkukoira on yksinäinen ja ilman kotia.
Evankeliumissa tyttö sairastaa. Hän on ehkä yksin sillä isä on töissä ja äitikään ei ole paikalla. Äiti on etsimässä tytölle apua ja helpotusta hänen kärsimyksiinsä. Ehkä kotona on veli ja sisko auttamassa. Ehkä mummi ja pappa ovat lähellä.
Äiti rakastaa lastaan ja haluaa tehdä kaikkensa tyttären puolesta. Hän on kuullut Jeesuksesta, että hän pystyy parantamaan sellaisiakin sairauksia, joiden edessä kaikki muut parantajat ovat voimattomia. Jeesuksella on hämmästyttävä voima ja valta. Mutta Jeesus kuuluu ihan eri kansakuntaan kuin hän. Juutalaisilla, joihin Jeesuskin kuului, ei ollut tapana olla missään yhteydessä tähän vieraaseen kansaan. He pitivät tätä kansaa vähän tällaisen likaisen kulkukoiran kaltaisena. He ajattelivat, että heistä voi saada kirppuja tai jotakin muuta pahaa. Kaikesta huolimatta nainen menee Jeesuksen luokse hakemaan apua. Ehkä Jeesus sittenkin auttaisi.
Jeesuksen luona kaikki ei käy heti odotusten mukaan. Pahat ennakkoluulot näyttävät käyvän toteen. Jeesus vaikuttaa ensi alkuun tunteettomalta naisen hätää kohtaan. Hän ei vastaa naisen pyyntöihin. Hän perustelee kantansa vertaamalla apua pyytävää vierasheimoista naista juuri tähän kulkukoiraan ja oman kansan jäseniä lapsiin. Lapsille kuuluvaa ruokaa ei heitetä kulkukoirille ja jätetä lapsia nälkäisiksi.
Sairaan tytön äiti hyväksyi Jeesuksen päätelmän. Hän ymmärsi, että lapset ovat etusijalla. Samoin oli naisella hänen oma lapsensa kaikkein tärkein. Ei hänkään olisi halunnut viedä leipää oman lapsensa kädestä ja antaa sitä koiralle tai heittää sitä variksille. Nainen teki kaikkensa, jotta oma lapsi saisi parasta.
Hän tarttui kuitenkin pieneen mahdollisuuteen: Kun lapset ovat syöneet, ruuasta jää tähteitä. Niitä ei kai häneltä voida kieltää. Jokin pieni murunen riittää siitä avusta ja siitä voimasta, joka hänellä on ja joka jää ylimääräiseksi kaikesta siitä, millä hän auttaa oman kansansa jäseniä.
Jos meillä olisi kotona tällainen pieni koira se ei olisi kauan pieni, sillä meidän Katariinalta jää paljon syömättä. Aamu tai iltapuuro ei oikein maistu ja muustakin ruuasta jäisi koiralle paljon syötävää.
Jeesus tiesi, että paljon ylimääräistä jäi myös heillä. Ruokaa ja apua riittää siksi molemmille. Siitä riitti tuolle äidin sairaalle lapselle. Ja niin tytär tuli terveeksi.
Jumalan puoleen voi kääntyä myös jokainen, josta tuntuu, että on hylätty ja yksinäinen, että ei kuulu joukkoon. kaikille riittää tilaa ja kaikille paikkoja on.
Tässä meidän tarinassamme on onnellinen loppu. Pikkuinen kulkukoira löysi lopulta kodin tytön luota. Niistä tuli aivan parhaimmat ystävät saman perheen jäseniä. Koiran ei tarvinnut enää kärsiä nälkää eikä kylmyyttä eikä yksinäisyyttä. Sille annettiin ihan oma ruokakippo. Kuppiin oli kirjoitettu nimi, jonka tyttö koiralle antoi.
Mikähän nimi tälle koiralle sopisi?
Lapset saivat keksiä nimen. Koiran nimeksi tuli: Rudolf