Rakkaat kristityt.
Kun elämä yllättää – sairauden, kuoleman, eron, taloudellisten vastoinkäymisten, työttömyyden tai minkä tahansa yllättävän asian muodossa – silloin me rukoilemme. Näin useimmiten on. Hätä pistää liikkeelle – ja toki, se on yksi puoli rukouksesta. Hätä ajaa etsimään apua. Mutta on rukous toki paljon muutakin.
Joidenkin vuosien takaa muistan erään kohtaamisen Kreikassa, Kreetalla. Kiertelimme saarta autolla ja poikkesimme erääseen luostariin – niitähän tuolla Kreikassa riittää vaikka kuinka. Luostarissa oli kaunis kirkko, se sijaitsi kauniissa niemessä meren rannalla – läheisyydessä laidunsi pieni lammaslauma.
Tapasimme eräässä huoneessa toisen luostarin munkeista. Hän istui pöydän päässä, poltteli tupakkaa ja kuori artisokkaa. Siihen sattui yhtä aikaa meidän kanssamme joku kolmas turisti, joka kysyi tältä: mitä te teette täällä? Munkki kertoili itsestään ja elämästään luostarissa ja vastasi: me viljelemme maata ja hoidamme lampaita. Turisti jatkoi siihen ikään kuin todeten: ja rukoilette. Siihen tuo munkki jatkoi: ”Rukous on sitä, että on sisäisesti vapaa.”
Se oli hyvin lyhyt kohtaaminen – mutta tuo kohtaaminen on jäänyt vahvasti mieleen puhuttelemaan. Koko ajatus siitä, että rukouksessa on itse asiassa koko ajan kyse levosta, sisäisestä levosta ja vapaudesta. Rukous ei ole suorittamista, se ei ole tekemistä – se on luonteeltaan lepäämistä.
Tuosta kohtaamisesta on todellakin kulunut jo joitakin vuosia. Olen useita kertoja palannut siihen oivallukseen, joka syntyi tuon munkin muutamista sanoista. Siinä ei ollut mitään sinänsä ihmeellistä – mutta olen joutunut palaamaan tuohon ajatukseen usein.
Tämän päivän evankeliumi tuntuu ensiksi hieman yllättävältä – Jeesus vaikuttaa niin kylmäkiskoiselta ja kovalta. Naisen tytär on sairas – eikä Jeesus tunnu auttavan häntä. Syykin on selvä – nainen on kanaanilainen, ei juutalainen, hänen auttamisensa ei kuulu tuossa vaiheessa Jeesuksen kutsumuksen piiriin. Evankeliumi laajeni koskemaan kaikkia, vasta ylösnousemuksen jälkeen. Lähetyskäsky on ylösnousseen sana.
Mutta Jeesus siis tuntuu ohittavan naisen. Opetuslapset jopa meinaavat hermostua: tee nyt jotain, nainen kulkee perässämme ja huutaa.
Naisen ensimmäiseen pyyntöön Jeesus vastaa vaikenemalla. Naisen toiseen pyyntöön Jeesus vastaa: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.”
Lopulta nainen tarttuu Jeesuksen käyttämään vertauskuvaan ja toteaa: ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.”
Tämän kuultuaan Jeesus toteaa: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Siitä hetkestä tytär oli terve. Nainen oli itse asiassa toinen pakana – ei juutalainen – jonka Jeesus paransi. Roomalaisen sotilaan – Jairoksen – tytär oli ensimmäinen – hänethän Jeesus herätti kuolleista.
Mutta tässä evankeliumin kertomuksessa on siis meille esikuva uskosta ja rukouksesta. Koiran usko.
Olen kokenut tämän useasti. Istutaan ruokapöydässä. Talon koirille on opetettu, että ruokapöydästä ei saa kerjätä. Silti koirat istuvat lähellä – eivät inahdakaan. Mutta jos käännät yhtään katsettasi niihin – ne vastaavat katseeseen katsomalla anovasti kosteilla silmillään. Niin – ja jos murunenkin tipahtaa lattialle, ne varmasti hoitavat ruoanpalaset pois. Kuinka vaikeaa onkaan olla antamatta.
Minun on pakko tarttua tällaisiin vertauskuviin – sillä niin huono olen rukoilemaan. En voi kehua suurilla rukoustaisteluilla enkä rukousvastauksilla. Aivan varmasti niitä vastuksia on tullut – mutta en oikein jaksa uskoa, että minulla niihin olisi nyt niin kovin suurta osuutta. Jumala vain pitää huolta, Vapahtaja vain pitää omistaan huolta. Koirakin saa ruuanpalasia pöydästä – kunhan malttaa odottaa ja luottaa isäntänsä hyväntahtoisuuteen.
Jokin minussa resonoi kuitenkin siihen alussa mainitsemaani munkin sanaan. Rukous on sitä, että on sisäisesti vapaa. Rukous on lepoa. Rukoukseen liittyy jokin vaikeasti sanoitettava rauha. Rauha kaiken hädän ja levottomuuden keskellä.
Rukousta on monesti verrattu hengittämiseen. Uskolle rukous on yhtä tärkeää – ja samalla itsestään selvää – kuin hengittäminen elämälle. Koko elämä parhaimmillaan on rukousta – sen kokemista, että tätä elämää eletään koko ajan Jumalan edessä, lähellä, hoidossa.
Missä on naisen uskon suuruus – se, jota Jeesus kiittää. Uskoa ei tee suureksi se, että olen varma uskostani. Uskon tekee suureksi se, että uskallan odottaa Jeesukselta paljon.