Rakkaat kristityt;
tänään evankeliumi vie meidät kahdentuhannen vuoden taakse fariseus Simonin kotiin. Jeesus on kutsuttu sinne aterialle. Meille kerrotaan, kuinka eräs nainen tulee sinne kuultuaan Jeesuksen olevan paikalla. Hän ei sano mitään – ei koko tapahtumasarjan aikana sano mitään – hän vain itkee ja pesee Jeesuksen jalat. Simon tuntee hänet huonomaineiseksi – ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.”
Nainen oli siis kuullut, että Jeesus oli siellä ja niin hän vain meni sinne fariseus Simonin kotiin. Miksi ihmeessä?
Kertomus nostaa mieleeni kaksi sanaa, jotka helposti helposti vetävät hiljaiseksi. Sanat ovat nämä: syyllisyys ja häpeä. En tiedä kummasta nainen kärsi – ehkä jopa molemmista. Nämä kaksi ovat kaksi eri asiaa. Tunteina ne ovat hyvin lähellä toisiaan – mutta sisällöltään oleellisesti eri asioita.
Syyllisyys liittyy aina siihen mitä me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä silloin, kun olisi pitänyt tehdä. Syyllisyys liittyy aina rajojen rikkomiseen. Ylitän omat rajani – sen mikä on minulle sallittua ja hyväksyttyä. Syyllisyys on aina jotain, mistä me olemme vastuussa. Syyllisyys ja vastuu ovat saman lantin kruuna ja klaava. Jos et ole vastuussa – et voi olla myöskään syyllinen.
Häpeä puolestaan liittyy siihen millainen olen. Se liittyy siihen kuvaan, joka minulla on itsestäni. Sille, millainen olen – en voi mitään. En voi muuttua toiseksi. En vaikka kuinka tahtoisin. Olen se ja sellainen – kuin olen. Siihen ei liity vastuuta. Siinä ei ole valinnan vapautta. Tekemiseeni liittyy – olemiseeni ei.
Jokaisen jumalanpalveluksen alussa on aina synnintunnustus ja synninpäästö. Synnin tunnustus liittyy syyllisyyteen. Anteeksiantamus on lääkettä syyllisyyteen – pyhä toisensa jälkeen meille vakuutetaan: sinun rikkomuksesi eivät enää erota sinua Jumalasta. Siitä anteeksiantamuksessa on kyse. Särkynyt yhteys palautetaan. Siitä on kysymys sekä silloin, kun me ihmiset annamme toisillemme anteeksi että silloin, kun Jumala antaa anteeksi. Särkynyt yhteys palautetaan siitä huolimatta, mitä on tapahtunut.
Sitä – millainen olen tai sinä olet – ei voi eikä tarvitse saada anteeksi. Ei siinä ole mitään anteeksiannettavaa. Sanoma armosta koskee koko olemustamme: hänelle me kelpaamme sellaisena ihmisinä kuin olemme – me olemme hänen luomansa. Jokainen erilaisena. Häpeä on hyvin vaikea asia – se kertoo omaan itseemme liittyvästä harhakuvasta ja Jumalaankin liittyvästä harhakuvasta. Kuva korjautuu vain hitaasti katsomalla uudelleen ja uudelleen armon peilin – armon peiliin pitää katsoa monet kerrat, ennen kuin alkaa nähdä tämän. Olen rakastettu, kaivattu – juuri omana itsenäni. Ensimmäisen kerran armon peili oli nähtävinä syntiinlankeemuksen jälkeen, kun Jumala etsii häpeilevää Aadamia paratiisin puiden varjosta.”Missä olet ihminen?”
Miksi Jeesus veti syntisiksi kutsuttuja puoleensa – miksi juuri he hakeutuivat Jeesuksen seuraan? Ja siis hakeutuvat yhä? Uskon niin, että juuri lupa olla aidosti oma itsensä – oli se mikä kosketti syvälle sydämeen. Armon peiliin katsoessani minun ei tarvitse kääntää katsettani pois. Saan luvan elää, olla olemassa.
Tämän sunnuntain aihe on: rukous ja usko. Mitä kertomus syntisestä naisesta fariseus Simonin kotona opettaa tästä meille?
Minulle teksti opettaa kaksi asiaa:
Kun elämä on kaikkein kipeintä – rukous muuttuu sanattomaksi, niin kuin naisen rukous. Ei sanan sanaa. Vain kyyneliä. Näkyviä tai näkymättömiä.
Ja uskosta: Usko on kokemusta siitä, että tulen vastaanotettuksi itsenäni.