Olemme kuulleet kaksi tuttua raamatunkertomusta. Jaakobin paini on arkipuheessamme elävä käsite. Se on ihmisen sisäistä painia, taistelua itsensä kanssa. Se on sitä vaikkapa silloin, kun totuus ja oikeudentunto vaativat meiltä vaikeata ratkaisuja, tosiasioiden, syyllisyyden ja tappion tunnustamista, luopumista, avun ja armon pyytämistä, nöyrtymistä.
Lausuimme hetki sitten jo Agricolan rukouskirjaan sisältyneen synnintunnustusrukouksen. Mitä lausuimmekaan yhdessä? ”Oi, sinä kaikkein armollisin, Herra Jeesus Kristus, katso minuun laupeutesi silmin… niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen kodissa. Ja anna minulle armosi, että minä niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin.” Sehän oli juuri kuulemastamme evankeliumista. Oikeastaan rukoilimme, että Jeesus kävisi kanssamme Jaakobin painin ja voittaisi meidät.
Kummassakin kertomuksessa tämän päivän suomalainen lukija tai kuulija saattaa kiinnittää ensimmäisenä huomionsa kulttuuriin, joka on meille outo ja etäinen. Jaakobille Jumala tuntuu olevan paljon tasaveroisempi kumppani asioiden ankarassa väännössä kuin nainen. Kaksi vaimoa ja orjattaret, jalkavaimot käsketään viedä muun omaisuuden mukana pois häiritsemästä, kun totuuden hetki, elämän tiukka paikka lähestyy.
Evankeliumikertomuksessa, monissakin, kerrotaan ihmisten leimaamista syntisistä naisista, aviorikkojista, ikään kuin he olisivat harjoittaneet syntiään yksin. Missä ovatkaan ne syntiset miehet, joilla oli valta käyttää näitä onnettomia hyväkseen ja jotka sen myös tekivät? Kenties he olivat niitä kunnian miehiä, jotka olivat valmiita sylkemään ja vaikka kivittämään näitä onnettomia. Niin kai se menee itämaisessa kulttuurissa tänäänkin. Kun nainen raiskataan, hän on se, joka on vaarassa saada aviorikoksesta kivitystuomion .
Jeesus ei kohtele evankeliumeissa ihmisiä näillä säännöillä. Hän rikkoo ja kyseenalaistaa ne. Hän paljastaa epäoikeudenmukaisuuden ja haastaa katsomaan sitä vääryyttä ja omahyväisyyttä, joka on niin arkipäiväistä ja normaalia, etteivät ihmiset tule sitä edes huomanneeksi.
Luukas kertoo yksinkertaisesti, että muuan fariseus Simon oli kutsunut Jeesuksen kotiinsa aterialle. Ilmeisesti Simon oli esittänyt kutsun näyttääkseen noudattavansa ihmisten häneltä odottamaa hyvää tapaa, kun vaeltava rabbi on tullut paikkakunnalle. Arvoisan fariseuksen vierassaliin on yllättäen tullut myös kutsumaton vieras, kaupungissa syntiseksi leimattu nainen. Teko on rohkea eikä nainen ole tullut uteliaisuuttaan. Kenties hän on ehtinyt jo aikaisemmin kuunnella Jeesuksen puhetta Jumalan valtakunnasta, nähnyt ja kokenut, kuinka Jeesus ei erottele ihmisiä, vaan kuuluttaa sanoillaan ja teoillaan kutsua isänsä valtakuntaan kaikille, varsinkin kaikille osattomille, niille, jotka on työnnetty syrjään. Nainen tuntee saaneensa elämänsä suurimman lahjan, ihmisen arvon ja toivon. Se on antanut hänelle rohkeuden tulla. Siksi hän osoittaa rakkauttaan elämänsä suurimman lahjan antajalle. Tämän kiitollisuuden ja rakkauden Jeesus näkee. Hän näkee yhtä kirkkaasti isäntänsä teeskentelyn, halun säilyttää maineensa ihmisten silmissä. Teeskentelyn takaa Jeesus näkee, miten fariseus itse asiassa halveksii häntä vieraanaan. Tämä ei nöyrry kotinsa suojassa edes niihin isännän velvollisuuksiin, joita jo hyvä tapa vaatisi.
Erityisesti Luukkaan evankeliumi on täynnä kertomuksia, joissa Jeesus kohtaa ympäristönsä halveksimia, väheksymiä tai tuomitsemia ihmisiä. Näissä kohtaamisissa Jeesus ei tee eroa miesten ja naisten välillä, mutta ei myöskään julkisyntisten ja heidän tuomitsijoidensa tai hyväksi käyttäjiensä välillä. Synnin laadulla tai määrällä ei ole merkitystä. Oleellista on ihmisen hätä ja rehellisyys tilansa tunnistamisessa ja tunnustamisessa.
Luulenpa, että me tämän päivän suomalaiset myönnämme melko herkästi olevamme syntisiä ihmisiä. Mutta oletteko huomanneet, minkä lisämääreen me tunnustukseemme hanakasti liitämme: ”Minä olen tällainen tavallinen syntinen.” Toisin sanoen: Olenhan toki minäkin syntinen, mutta tuskin sen syntisempi kuin muutkaan. Tällaiseen tunnustukseen pystymme koska tahansa levollisin ja suorastaan itseemme tyytyväisin mielin. Joskus tuntuu, että aikamme suurin synti onkin erottua joukosta. Tai ei kai se sen kummempaa ollut vanhassa itämaisessa kulttuurissakaan. Ne leimattiin ja tuomittiin, jotka erottuivat joukosta.
Meidän on helppo nähdä meille vieraan yhteiskunnan ja kulttuurin epäoikeudenmukaisuus ja rakkaudettomuus. Kuvittelemme olevamme parempia ihmisiä kuin he. Mutta entäpä, jos meilläkin on syntimme, jotka elävät ja voivat hyvin kulttuurimme ja elämäntapamme rakenteissa niin arkipäiväisinä ja itsestään selvinä, että emme niitä edes tunnista. Meidän kannattaisi kuunnella niitä, jotka katsovat asioita toisesta näkökulmasta. Muualta tulleet ovat puolestaan tarkkoja huomaamaan meidän kylmät ja rakkaudettomat sääntömme, tottumuksemme, tapamme. Heillä on silmää nähdä meidän omahyväisyytemme taakse.
Tai entäpä, jos Herramme kulkisi tänään kylissämme ja kaupungeissamme. Näkisikö hän kulttuurimme ja yhteiskuntamme rakenteissa piilevän vääryyden ja rakkaudettomuuden? Paljastaisiko hän itseemme tyytyväisen omahyväisyyden? Tulisivatko hänen luokseen ne syrjäät sysätyt ja muiden tuomitsemat, joille hän antaa ihmisen arvon ja toivon? Ja keitä he olisivat?
Ylpeä ihminen tarvitsee tappiostaan muistutuksen. Muutoin hän unohtaa pian. Jaakob oli saanut aikanaan isältään siunauksen petoksella. Nyt hän sai sen sisäisen paininsa jälkeen, voitettuna, kenties valmiina tunnustamaan ja sopimaan. Hän jatkoi matkaansa voitettuna ja sen merkkinä ontuen. Mutta, mitä siitä, auringon noustessa hän oli vapaa ja siunattu mies. Samanlaisen Jaakobin painin kävi aikanaan fariseus Saulus. Hän oli vainonnut Kristusta ja hänen omiaan. Kristus otti miehestä kuitenkin voiton. Painin jälkeen Sauluksesta tuli Paulus, pieni. Hänkin kantoi tappiostaan muistuttavaa kipua ruumiissaan.
Miten tälle evankeliumikertomuksemme fariseus Simonille kävi. Minkälaisen painin hän kävi? Sitä evankeliumit eivät kerro. Entä miten käy meille? Olemmeko valmiita painiin Jumalan kanssa ja tunnustamaan tappiomme?
Oi sinä kaikkein armollisin, avaa katseellasi ja sanoillasi meidänkin silmämme näkemään. Paljasta se, mitä me emme huomaa, koska se on meille niin itsestään selvää, yhdessä sovittua, maan tapa, uskovienkin tapa. Ota, Herra, meidätkin Jaakobin painiin ja voita meidät. Lannista ylpeytemme ja omahyväisyytemme. Lannista halumme arvostella ja tuomita muita, koska meillä ei ole siihen varaa. Tee armosi meille kalliiksi. Tule meille niin rakkaaksi, että pelkästä ilosta jaamme rakkautta toisillemme, joka päivä.