2. adventtisunnuntai, Luuk. 21: 25-33, Matti Repo

Matti Repo
Jämijärvi

(Saarna Jämijärven kirkossa seurakuntaliitoksen ja hiippakuntasiirron alla)

Rakkaat seurakuntalaiset. Suomi vietti juuri 101-vuotispäiviään. Itsenäinen maa on kehittynyt köyhästä syrjäseudusta eurooppalaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Sen kansalaiset ovat sadan vuoden takaisista katkerista taisteluistaan, murhistaan ja kostoistaan kasvaneet kohti yhtä yhteisöä. Nyt Suomi on korkean elintason maa, jonka asukkaat ovat hyvin koulutettuja ja tasa-arvoisia, nauttivat rauhasta ja turvallisuudesta sekä hallinnon vakaudesta ja maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen alhaisesta korruptiosta. Suomi on monilla mittareilla mitattuna maailman parhaita paikkoja elää ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Aina ei niin ole ollut. Kun katsoo valokuvia noin sadan vuoden takaa, näkee köyhyyttä, nälkää, resuisuutta, palelemista. Näkee paljasjalkaisia lapsia kaupunkien kaduilla ja paitaressuja pienokaisia pirtin portailla. Näkee yksinkertaisia isäntiä ja emäntiä suuren lapsilauman ympäröimänä harmaan töllin ovella. Nykyisin silmälasein katsellen niissä kuvissa uskoo näkevänsä toivottomuutta. Mutta silloin saattaa nähdä vain ne omat silmälasinsa eikä sitä, mitä noiden sadan vuoden takaisten suomalaisten mielessä liikkui.

Noihin aikoihin ei tietenkään puhuttu vielä mitään siitä, että olisi lottovoitto syntyä Suomeen. Eihän koko lotosta tiedetty vielä vuosikymmeniin mitään. Suomen köyhyydestä kuitenkin tiedettiin hyvin. Mutta poistiko se noilta ihmisiltä toivon, joka heitä ajoi eteenpäin, joka sai heidät nousemaan aamulla vuoteesta, syömään yksinkertaista suurustaan ja käymään arkisiin tehtäviinsä? Vaikka he köyhässä maassa elättivät itseään kovalla työllä ja vaikka heidän elämäänsä vaivasivat taudit, lapsikuolleisuus, koulutusmahdollisuuksien puute ja myös yhteiskunnalliset ristiriidat, heillä oli kuitenkin syynsä ja kannustimensa vähä vähältä luoda Suomesta se yhteiskunta, jonka hyvistä hedelmistä nyt nautimme.

Kun Suomessa koettiin 1800-luvun lopulla kansallinen herääminen, sillä oli useita poliittisia ja taloudellisia taustatekijöitä, jotka eivät riippuneet yksin suomalaisista vaan olivat osa eurooppalaista kehitystä. Kansallinen herääminen näkyi usealla kulttuurin alueella, ja me tunnistamme sen kuvataiteiden, runouden, musiikin ja kirjallisuuden kehityksessä. Nykypäivän silmiin moni teos saattaa näyttää romanttisen isänmaalliselta, mutta yksi piirre on yhteinen: vaikka tämä Suomi on köyhä maa, se on kuitenkin oma. Ja juuri siksi sillä on tulevaisuus, koska siitä ollaan itse vastuussa. Tulevaisuus on omissa käsissä, se luodaan omalla työllä, omilla valinnoilla, omalla kekseliäisyydellä, omalla uskaltamisella ja tulevaisuuteen luottavalla asenteella. Tulevaisuuteen suhtaudutaan toivoen, sillä suunta on kohti parempaa.

Tänään Suomi on monella tavalla muuttunut. Koulutustaso on noussut, terveydenhuolto tullut jokaisen saataville. Entinen maatalousvaltainen maa on teollistunut, ja viime vuosikymmenet ovat saattaneet sen jo monin paikoin jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, joka tuottaa uusimman sukupolven digitalisoituneita innovaatioita. Suomi on jatkanut muutostaan. Maaseutu näyttää hiljenevän, kun työpaikat ja opiskelupaikat kutsuvat suuriin keskuksiin. Sivukylät tyhjenevät, kun viimeiset asukkaat muuttavat kirkonkylään palvelujen äärelle. Kirkonkylästä lähtevät nuoret maakuntien keskuksiin, ja viime kädessä koko maan tasolla vain muutamiin kasvukeskuksiin. Kaupungistuminen on maailmanlaajuinen kehityskulku, josta maamme on osallinen. Siihen voidaan vaikuttaa kansallisella tasolla vain rajoitetusti. Mutta se tuottaa Suomen kunnissa ja seurakunnissa suurta huolta.

Monin paikoin kohdistuu seurakuntaan suuri odotus: meiltä lähtevät pankit, postit, poliisit ja palokunta, kauppaa ei enää ole ja bussipysäkkikin siirrettiin vilkkaamman väylän varteen – älkää nyt sentään tekin meitä jättäkö! Seurakunnan tehtävänä on pitää yllä toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, auttaa näkemään, että elämä on yhä edessäpäin. Elämä ei ole siirtynyt selän taa muistoiksi, vaan sitä eletään edelleen vain huomisesta lähtien aina tuleviin vuosiin ja vuosikymmeniin. Vaikka olisi hiljenemistä ja heikkenemistä, huomiseen katsotaan aina kuin parempaan päin, oli siellä mitä tahansa.

Toisen adventtisunnuntain evankeliumi vilisee tuhon uhkakuvia. Huominen näyttää pelottavalta, kun Jeesus kertoo maailmanlopun merkeistä. Kosmiset mullistukset käyvät yli kuin valtameren aallot, eikä ihmisellä ole keinoa suojautua, kun Jumalan mittaama armon aika päättyy ja tuomio koittaa. Tällaisen tulevaisuuden edessä ei voi muuta kuin lamaantua ja odottaa kauhulla, mitä tapahtuu.

Jotain samanlaista on sisältynyt siihen vakavuuteen, jolla äskettäin kansainvälisen ilmastopaneelin tulokset on otettu vastaan. Pienen ihmisen yritykset ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi näyttävät vähäiseltä vaivannäöltä, jos kerran kokonaiset valtiot eivät pysty sopimaan vaikuttavista toimenpiteistä. Kylmän sodan aikana samanlaisen uhan muodosti ydinsota. Kauhun tasapaino tuntui aivan liian herkältä, kaiken tuhoava sota tuntui kummittelevan aivan nurkan takana, eikä varmuutta rauhan kestävyydestä voinut kukaan taata. Tulevaisuus on aina jollain tavoin pelottava. Siihen sisältyy aina hallitsemattomuuden tunne. Emme tiedä huomisesta edes omalla kohdallamme, saati sitten kokonaisten kansojen, ihmiskunnan tai maapallon kohdalla. Ja kuitenkin me uskallamme joka aamu nousta vuoteesta ja käydä tehtäviimme.

Jämijärven seurakunta liittyy vuoden alusta Kankaanpään seurakuntaan. Sekin on osa tulevaisuutta, joka ehkä herättää monissa kysymyksiä, huoltakin. Miten seurakunnan elämä jatkuu? Vieläkö Jämijärvi pysyy läheisenä ihmisyhteisönä, jollainen pieni seurakunta voi parhaimmillaan olla? Mitä tapahtuu, kun kirkkoherrakin siirtyy kohta palvelemaan toista seurakuntaa eikä jatka Jämijärven kappalaisena? Nämä ovat ymmärrettäviä kysymyksiä.

Mutta on selvää, että kappeliseurakuntanakin Jämijärvi jatkaa elämäänsä jumalanpalvelusta viettävänä yhteisönä, aivan kuten se on tehnyt tähänkin asti. Sillä on tulevaisuudessakin tämä oma kirkko ja oma pappi, sen kirkkomusiikkia hoitaa kanttori ja se toteuttaa diakoniatyötä sekä kasvatustyötä lasten ja nuorten parissa. Sillä on kuitenkin varmemmat resurssit Kankaanpään yhteydessä, kun taas itsenäisenä seurakuntana se ei ehkä kykenisi pitämään työntekijöitään. Tulevaisuudessa voimavaroja jaetaan uudella tavalla, mutta silti Jämijärvellä jatkuu seurakuntaelämä. Täällä kastetaan, vihitään ja haudataan niin kuin ennenkin.

Evankeliumissa Jeesus antaa lupauksen: vaikka maailma kaatuisi päälle, olkaa te rohkeita! Nostakaa katseenne! Älkää kiinnittäkö huomiotanne tuhon vaan toivon merkkeihin, aivan kuten puhkeavista lehdistä ennustatte kesän koittavan. Teidän ei tarvitse pelätä, teille koittaa vapaus! Kun varhaiset kristityt pelkäsivät tulevaisuutta, vainoja, vangitsemista, kidutusta ja surmaamista, he saivat rohkeutta Herran lupauksista. He luottivat siihen, ettei Herra ole heitä jättänyt. Kristus kulkee omiensa kanssa aina.

Adventin aikana katsellaan kohti joulua. Silloin valmistaudutaan ottamaan vastaan kuningasta. Mutta tämä kuningas, joka saapuu hallitsijana, ei saavukaan tuomion pasuunain soidessa eikä valtaavan ja jalkoihinsa polkevan sotajoukon saattamana, vaan hän saapuu yksin, heikkona ja huomaamattomana. Hän, vaikka on maailmankaikkeuden Herra, saapuukin pienenä lapsena ja syntyy köyhään perheeseen, työtä tekevien lapseksi, vailla yhteiskunnan turvaverkkoa. Hän saa vaatteeksensa riepuja ja vuoteeksensa eläinten kaukalon. Mutta hän hallitsee maailmaa siitä karkeasta vuoteestaan, sillä hän hallitsee valloittamalla ihmisiä sisältä päin.

Adventti kääntää katseemme Kristuksen tulemiseen kunniassa ja loistossa, valtaistuimelleen nousevana maailman aikain päättymisen Herrana, mutta adventti valmistaakin meitä pienen Jeesus-lapsen odottamiseen. Näin Jumala meitä lähestyy. Hän näyttää tulevan Tuomarina, jonka käsissä on oikeudenmukaisesti tuhota epäonnistunut maailma ja syöstä sen kaiken pilannut ihmiskunta kadotukseen, mutta hän tuleekin armollisena Vapahtajana, joka on itse sitoutunut tuon ihmiskunnan ja maailman kohtaloon.

Tänään luetussa Vanhan testamentin kappaleessa profeetta Hoosea julisti Jumalan lupauksen omaisuuskansalle: ”Minä kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni.” (Hoos. 2:21) Seurakunta on pysyvästi liitetty Kristukseen. Kristus on kihlannut kirkon morsiamekseen. Se on liitetty Kristukseen rakkauden ja uskollisuuden siteellä. Sellainen on paljon lujempi kuin mikään taloudellinen tai hallinnollinen side. Se on paljon merkityksellisempi ja lupaavampi side. Sen takeena on Jumalan uskollisuus ja rakkaus syntiin langennutta ihmiskuntaa kohtaan. Tämän on Jumala osoittanut, kun hänen Poikansa pysyi uskollisena Isältä saamaansa tehtävään kuolemaan asti. Siksi Kristus lupaa hyvää tulevaisuutta nyt ja aina. Piti tulevaisuus sisällään mitä tahansa, se on hyvä, jopa ikuisuuteen asti. Siksi sitä kohti katsellaan täynnä toivoa ja luottamusta. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.