Sain aloittaa uuden kirkkovuoden ja adventin ajan viime sunnuntaina Oulussa, ensin piispantalossa melkoisessa tungoksessa piispan ilmeisen perinteisellä adventtivastaanotolla, mutta sitten illalla hyvin riemullisessa jumalanpalveluksessa Pyhän Luukkaan kappelissa lähellä Oulun yliopistoa. Illan jumalanpalvelus vietettiin täydessä kappelissa Riemumessu –nimistä jumalanpalveluskokonaisuutta seuraten. Riemumessu on 90-luvun puolivälissä tehty jumalanpalvelus, jota myös meidän seurakunnassamme on vietetty muutaman kerran. Tietenkin viime sunnuntaina luettiin 1. adventtisunnuntain tekstit ja evankeliumin sisään istutettiin vielä hoosianna-hymni, mutta muuten kaikki jumalanpalveluksen laulut ovat yksi muuttumaton kokonaisuus. Vaikka Riemumessua ei ole alun perin tehty adventin aikaa ajatellen, sen sisältö vei oikeastaan jo viime sunnuntaina tämän toisen adventtisunnuntain sanomaan. Tänään on adventin, Herran tulemisen, sanomassa kyse erityisesti siitä tulemisesta, mikä on vielä edessäpäin: ”Kuninkaasi tulee kunniassa.”
Alkuseurakunnan kristityt elivät kaikesta päättäen hyvin vahvasti tästä adventin sanomasta. Jeesus oli luvannut palata, ja hänen paluutaan odotettiin innokkaasti. Jotain alkuperäistä ja oikeaa, kirkkovuoden kaikkiin aikoihin eikä vain adventtiin kuuluvaa, on siinä viestissä, joka kuuluu Riemumessun graduaalilaulussa: ”Me Jeesus aikaas´ odotamme, tiedämme päiväs´ tulevan. Niin monet merkit nähdä saamme, sun paluustasi päälle maan. On riemuvuosi toivonamme, kun kaikki alkaa uudestaan. Vain yksi nimi huulillamme Herraamme käymme kiittämään. Niin monet sadat sukupolvet toivonsa sinuun laittoivat. He saavat kerran ruumiit uudet, tuot tullessasi voittajat. On riemuvuosi toivonamme…jne”.
Tämän sunnuntain sanoma antaa oikean sisällön sille ajatukselle, että adventti on odotuksen aikaa. Ei ole syvimmiltään kyse joulun odotuksesta, sillä joulun juhla on oikeastaan yksi osa adventin, Herran tulemisen, kokonaisuutta. Adventin odotus on vielä edessäpäin olevan tulemisen odottamista. Riemumessun graduaalilaulun nimi, ”Riemuvuosi”, on Vanhasta testamentista lainattu käsite, joka sopii hyvin kuvaamaan sitä, mitä meillä on lupa odottaa. Riemuvuosi toistui joka viideskymmenes vuosi ja merkitsi vinoon menneiden asioitten palauttamista oikeaan järjestykseen. Riemuvuonna velkavankeuteen joutuneet vapautettiin ja myyty perintömaa palautui alkuperäiselle omistajalleen. Riemuvuoteen liittyi myös Jumalan lupaus edeltävän ajan niin suuresta sadosta, ettei mitään tarvinnut viljelläkään. Riemuvuosi oli siis myös täydellisen levon aikaa. Monet Vanhan testamentin hyvät säädökset jäivät Israelin kansalta täyttämättä tai ne täytettiin vain osittain. Niin kävi myös riemuvuosisäädösten kanssa. Kuitenkin ne säilyivät, niin kuin Jumalan sana aina tulee säilymään, ja saivat vähitellen myös messiaanisen sisällön. Profeetta Jesaja välittää Messiaan hengessä upean näkymän: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia…” (Jes.61:1-2). Tämän kohdan Jeesus poimi avaamastaan kirjakääröstä, joka hänelle ojennettiin Nasaretin synagoogassa, kun hän erämaakiusauksen jälkeen aloitti julkisen toimintansa. Jeesus itse kuuluttaa tulleensa julistamaan Herran riemuvuotta.
Tämän sunnuntain evankeliumissa Jeesus tekee eräänlaisen jaon kahteen aikakauteen. Hänen kuuluttamansa riemuvuosi on toisin sanoin sanottuna Jumalan valtakunnan tulemista tähän inhimilliseen todellisuuteen. Sitä hän oli julistanut ja sen aikataulua häneltä nyt kysyttiin. Vaikka riemuvuosi ja Jumalan valtakunta olivat hänessä läsnä, ei niiden aika vielä ollut siten nähtävällä tavalla, että niitä olisi voinut erottaa hänen persoonastaan. Me elämme edelleen samaa aikajaksoa. Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa sillä tavalla läsnä, että meillä olisi mahdollisuus määritellä sen rajat. Jos ja kun jokin ryhmittymä tai joukko väittää yksin edustavansa Jumalan valtakunnan todellisuutta, silloin se on vakavalla tavalla ristiriidassa Jeesuksen omien sanojen kanssa. Ei voida sanoa ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Ei ole olemassa mitään ulkonaisia merkkejä, mistä me ihmiset voisimme varmasti päätellä Jumalan valtakunnan rajat. Se, mitä Jeesus sanoo merkeistä, jotka seuraavat hänen omiaan, ei ole tarkoitettu rajojen määrittelyyn, vaan kutsuksi tulla kuulemaan tärkeimmästä, Jeesuksesta Kristuksesta itsestään. Jumalan valtakuntaa ei voi erottaa Kristuksen persoonasta.
Jeesuksen vastaus fariseuksille on niin paljon sisältävä, ettei sen merkityksestä ole päästy yksimielisyyteen. Nykyinen raamatunkäännöksemme tulkitsee vastauksen: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne, mutta alaviitteeseen on merkitty toinen vaihtoehto: (Jumalan valtakunta on) sisäisesti teissä. Aiempi käännöksemme käytti tätä jälkimmäistä muotoa: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”. Jeesuksen persoonalliseen läsnäoloon liittyvä Jumalan valtakunnan todellisuus oli silloin, kaksi vuosituhatta sitten, konkreettisesti kuulijoiden keskellä, siellä missä Jeesus itse oli. Kun kuitenkin eletään edelleen samaa Jumalan valtakunnan vaihetta, vaikuttaa muoto ’sisäisesti teissä’ toimivammalta. Jumalan valtakuntaa ei voi erottaa Kristuksen persoonasta. Kristus itse on läsnä jokaisessa, joka häneen uskoo. Sen hän on itse luvannut. ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt.28:20). Uskossa Kristukseen Jumalan valtakunta on läsnä ja täyttä totta, mutta vain omalta kohdaltamme voimme vastata kysymykseen: uskotko?
Me elämme hyvin kouriintuntuvan tietoisesti aikaa, jolloin toivoisimme näkevämme edes yhden Ihmisen Pojan päivän, mutta emme saa nähdä. Kristuksen kirkko koostuu kaikista niistä, joiden kohdalla toteutuu sana ”sisäisesti teissä”. Ulkoisesti Kristuksen kirkko on kuitenkin jakautunut, ristiriitainen ja ymmällään monen kysymyksen äärellä. Ulkoisesti Kristuksen kirkko on myös monen ulkopuolelta tulevan hyökkäyksen kohteena. Kuinka moni kristitty huokaakaan juuri tällä hetkellä, miten kauan vaivan aika vielä kestääkään? Ei ihme, että Jeesuksen varoituksesta huolimatta moni lähtee herkästi väärille jäljille, kun jossain päin väitetään lopullisen totuuden ja vastauksen löytyvän. Opetuslapsilleen, omilleen, siis myös meille, Jeesus sanoo varoittaen: ”…älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä.” Lähteminen tarkoittaa tässä lähtemistä Jeesuksen luota pois. Meille Jeesuksen läsnäolo on todellisuutta sanan ja näkyvän sanan, kasteen ja ehtoollisen, synnyttämän ja ylläpitämän uskon kautta. Olemme Jeesuksen omia, kun yksinkertaisesti uskomme siihen, että Herra Jeesus Kristus on kasteessa pukenut meidät siihen vanhurskauteen, joka kelpaa Isän Jumalan edessä. Olemme Jeesuksen omia, kun yksinkertaisesti uskomme hänen sanansa, joka lupaa meille: Sinun syntisi on annettu anteeksi. Jeesuksen lähellä ja Jeesuksen omana oleminen on Jumalan valtakunnan todellisuutta siinä valtakunnan ajanjaksossa jota nyt elämme. Mitään enempää emme tarvitse eikä mitään enempää voi tällä hetkellä ollakaan, sillä Jeesus muistutti, ettei Jumalan valtakunta ensin ollut tulemassakaan ulkonaisesti näkyvällä tavalla.
Kun me suostumme tähän Jumalan valtakunnan todellisuuteen, voimme oikealla tavalla olla odottamassa sitä toista ajanjaksoa, josta Jeesus puhuu. Riemuvuosi, Jumalan valtakunnan todellisuus tulee näkyvällä tavalla Jumalan määräämällä ajalla, eikä sen tuleminen jää keneltäkään huomaamatta. ”Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä”. Meidän ei tarvitse murehtia, millä tavalla Jumala kykenee tämän lupauksen täyttämään niin, että se olisi yhtä ilmeistä kaikille maapallon asukkaille. Hän, joka on maailman ja kaikkien siinä havaittavien voimien luoja ja alkusyy, ei ole itse millään tavalla näiden voimien vanki.
Adventin aika on kristillisen perinteen mukaan paaston ja katumuksen aikaa. Katumukseen kutsuu sen tajuaminen, että Kristuksen täytyi tulla maailmaan juuri meidän syntiemme tähden. Katumukseen kutsuu myös sen ymmärtäminen, miten huonosti me olemme osanneet olla jouduttamassa Kristuksen paluuta. Ensimmäisten kristittyjen innokas odotus on haihtunut. Ainoa meille annettu keino jouduttaa Kristuksen paluuta, evankeliumin vieminen kaikille kansoille, hiipuu vanhoissa kristillisissä kirkoissa, myös meidän kirkossamme. Kunpa oppisimme uudelleen ensimmäisten kristittyjen tavoin rukoilemaan ja huutamaan: Tule, Herra Jeesus!
Riemumessun graduaalilaulu päättyy: ”Ei luonas´ enää kyyneleitä, murheemme ovat kadonneet. Vain riemu virtaa sydämistä, kun juhlat ovat alkaneet. On riemuvuosi toivonamme, kun kaikki alkaa uudestaan. Vain yksi nimi huulillamme Herraamme käymme kiittämään.