Ole valmis on partiolaisten tunnus ja se lukee kai jokaisen partiolaisen vyön soljessa. Jeesus antaa meille tämän päivän evankeliumissa samankaltaisen käskyn. Hän pukee valmiina olemisen käskyn vertauskuvaan, jossa palvelijat odottavat herransa paluuta valmiina palvelemaan häntä. Valmius on taas määritelty kahdella lailla: vaatteitten vyöttämisellä ja palavilla lampuilla. Vaatteet vyötettyinä oleminen merkitsee jatkuvaa lähtövalmiutta. Määritelmän taustana on pitkä kaapumainen vaate, jonka helmat nostetaan kaksinkerroin vyön avulla, jotta jalat ovat vapaat kävelyyn ja juoksemiseen. Ilman palavia lamppuja ei yön pimeydessä taas kuljeta mihinkään; ei ainakaan oikeaan suuntaan. Lamppua tarvitaan näkemiseen, mutta myös näkymiseen. Herra tunnistaa valvovat ja uskolliset palvelijat palavista lampuista.
Mihin partiolaisen sitten tulee olla valmis? Vastausta täytynee etsiä lupauksesta, jonka jokainen partiolainen antaa: ” Tahdon rakastaa Jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa toteuttaen elämässäni partioihanteita.” Partiolupauksen alussa on hyvin lupaavan kuuloisesti toisinto Rakkauden kaksoiskäskystä, mutta silti kaikki ei ilman muuta ole kohdallaan. ”Tahdon rakastaa Jumalaani” ei vielä takaa sitä, että kyseessä olisi välttämättä kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Hänestä kuitenkin on kyse rakkauden kaksoiskäskyssä.
Jeesuksen esittämässä vertauksessa sen sijaan on selvää, kuka on se Herra, jota odotetaan. Adventin, Herran tulemisen, juhlassa on tänään kyse siitä tulemisesta, joka on vielä edessäpäin: Kristuksen tulemisesta kunniassaan. Näin olemme oikeastaan aivan saman näkymän edessä kuin kirkkovuoden päätöksessä kaksi viikkoa sitten. Kristuksen paluuta katsellaan Jumalan sanan valossa, mutta painopiste on hiukan erilainen. Silloin tutkittiin sitä tuomiota, joka ajan päättyessä toteutuu, nyt kuunnellaan sitä, millä tavoin tuohon hetkeen on valmistauduttava.
Partiolaisen valmiina oleminen keskittyy varsinaisesti siihen, miten rakkaus lähimmäiseen toteutuu. Näin voi päätellä, kun ottaa selvää, mitä lupauksessa mainitut partioihanteet sisältävät. Ihanteina mainitaan: – kehittää itseään ihmisenä, – kunnioittaa toista ihmistä, – auttaa ja palvella, – tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa, – rakastaa ja suojella luontoa,
– olla uskollinen ja luotettava, – rakentaa ystävyyttä yli rajojen ja – etsiä elämän totuutta. Näitä ihanteita voi seurata varsin pitkälle riippumatta siitä, minkä sisällön antaa ilmaisulle ’minun Jumalani’, mutta viimeisen, etsiä elämän totuutta, onnistuminen riippuu siitä, että saa myös oppia tuntemaan Kolmiyhteisen Jumalan niin kuin Hänet yleensä voidaan tuntea: Kristuksessa ja Hänen työssään meidän puolestamme. Partiolaisen vyön soljessa on ”Ole valmis” -tekstin keskellä lilja-apilaristi. On syytä olla iloinen ja kiitollinen jokaisesta partiolaisesta, jolle risti ei ole pelkkä koriste, vaan on muistuttamassa kaiken uhrautuvan ja palvelevan rakkauden lähteestä ja esikuvasta, Jeesuksesta Kristuksesta. Ilman Hänen tunnustamistaan toimitaan oikeastaan vahingollisesti. Suurempaa onnettomuutta ei ihmiselle voi elämässään tapahtua kuin että hänen uskontunnustuksekseen muovautuu: ”Minä uskon ihmiseen!” Hyvän elämän rakentaminen väärälle perustalle ruokkii tällaista kehitystä, mutta sen lopputuloksena ei voi olla muuta kuin iankaikkinen kadotus, sillä oman onnistumisen ja saavutusten varassa ei Jumalan edessä seistä.
Jeesuksen käskemä valmiina oleminen on myös aktiivista toimintaa, mutta ratkaisevaa on toiminnan suunta ja perusta eikä niinkään toimija itse. Palava lamppu tien ja suunnan näyttäjänä on välttämätön varuste. Palava lamppu on kuva elävästä uskosta Kristukseen. Ilman sitä ei ole mitään hyötyä suurestakaan valmiudesta ja innosta lähteä ja olla liikkeellä. Meillä ei ole kykyä loihtia lampun tarvitsemaa öljyä itsestämme. Usko on Jumalan synnyttämä ja Hän pitää sitä myös yllä. Hänen viisauttaan ja rakkauttaan on, että Hän hoitaa uskoamme kutsumalla meitä jatkuvasti ja säännöllisesti yksin ja yhdessä sanansa ja sakramenttiensa ravittaviksi. Jos kipuilet sen kysymyksen kanssa, onko sinun lamppusi palamassa, olet nyt kirkon penkissä istuessasi aivan oikeassa paikassa. Vaikket tuntisi mitään itsessäsi, saat olla varma, että Jumala on läsnä sanansa ja alttarin sakramentin kautta ja vuodattaa sinuun sitä polttoainetta, jota tarvitset. Epäilijää ei torjuta eikä heitetä ulos. Juuri epäilevää ja epäröivää varten Jeesus niin monella tavalla ja useita kertoja toistaa kutsunsa tulla luokseen. Sen sijaan omaan vahvuuteensa sairastunut ihminen jää pois ja tuomitsee siten itse itsensä. Se suuri enemmistö tämänkin kaupungin väestä, joka ei koskaan kokoonnu yhteiseen jumalanpalvelukseen, elää suhteessaan Jumalaan tällaisen väärän vahvuuden tai väärän rauhan tilassa. Miten me saisimme heidätkin olemaan valmiina ja odottamaan lamput palavina? Jos tämä kysymys on sinulla sydämessäsi, silloin saat huomata, että vaatteesikin on jo vyötetty ja tehtävää on!
Palvelijan ilo on hoitaa tehtävänsä. Jeesus opettaa myöhemmin tehtäviinsä kutsumansa palvelijan oikeasta asenteesta: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’” (Luuk.17:9,10) Voimme siis olla varmoja siitä, ettei Jumala pane meitä ansaitsemaan pelastustamme omalla työllämme; ei meistä siihen olisikaan. Sen sijaan on Hänen ihmeellistä rakkauttaan, mitä Jeesus lupaa valvoville palvelijoilleen. Ilmestyskirjassa Herramme lupaa: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm.3:20). Palvelijan tehtävänähän on huolehtia isännän aterioinnista, mutta Jeesus lupaa jotain muuta. Hän jakaa aterian palvelijoittensa kanssa. Päivän evankeliumissa Hän kääntää koko asetelman ylösalaisin: ”hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä.” Valtava lupaus ja tälläkin hetkellä täyttä totta! Hän vyötti itsensä tulemalla tähän meidän todellisuuteemme meidän puolestamme kärsimään ja kuolemaan. Kun vietämme adventtia, vietämme Hänen tulemisensa juhlaa, jossa on läsnä sekä Jumalan valmistama pelastus että meidän osuutemme, syyllisyys. Siksi vietämme tätä juhla-aikaa katumuksen sävyttämänä paastonaikana. Yhdestä asiasta ei saa eikä pidä paastota. Se on Herramme esittämä kutsu valmiiseen pöytään. Itsensä vyöttänyt herra Jeesus Kristus aivan kirjaimellisesti on palvelemassa meitä tänäänkin ehtoollispöydässä. Aivan erityisesti se on katettu jokaiselle aralle, epäröivälle ja jopa epäilevälle. Jeesus itse on opettanut ruumiinsa ja verensä syömisen ja juomisen olevan elämän lähde. Hän kutsuu meitä hakemaan lamppuumme tulta.
Liikkeellä olemisemme ja valvomisemme suuri tavoite ja päämäärä on Jeesuksen paluu kunniassaan ja kirkkaudessaan. Meidän tehtävämme on jopa jouduttaa sen hetken koittamista, vaikka toisaalta ajankohta jää jokaiselle salaisuudeksi: ”…sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” Evankelista Matteus on tallettanut Jeesuksen opetuksesta yhden selkeän mittarin, joka samalla suuntaa toimintaamme oikein: ”Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.” (Matt.24:14). Tämän sanan ja kristillisen lähetystyön historian yhdistäminen kertoo lopun lähestymisestä. Toisaalta ympärillämme näkyy myös se Jeesuksen kertoma karu totuus, että useimpien rakkaus kylmenee. Rakkauden kylmeneminen näkyy jälkikristillisessä Euroopassa juuri lähetystyön hiipumisessa. Se, mihin Jeesuksen käskyn mukaan pitäisi suunnata kaikki voimavarat, on Suomessakin alistettu hengellisen vallankäytön pelinappulaksi tai sitten se vain on yksinkertaisesti ensimmäinen kohde, josta talouden kiristyessä halutaan säätää.
Ehkä tällainen kehitys kertoo myös jotain siitä, millä Jeesus päivän evankeliumissa jatkoi sanojaan. Yllättäen Hän vertasi saapumistaan varkaan murtautumiseen taloon. Meidän luonnollinen lähtökohtamme on suhtautua Jeesuksen tuloon niin kuin ei-toivotun varkaan vierailuun. Silloin kun Hän tulee, meidän ajalliset ja maalliset aarteemme menettävät arvonsa. Koska me emme voi estää Kristuksen tuloa, emme voi myöskään säilyttää ajallisia aarteitamme. Oikeaa valvomista on nyt tunnustaa ja nähdä niiden oikea arvo ja käyttö nimenomaan Jumalan valtakunnan edistämisessä. Sitä varten Jumala antaa meille ajallisenkin hyvän, että me sen avulla oikealla tavalla palvelisimme toinen toistamme ja jouduttaisimme Kristuksen tulemisen päivää.