Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Matt. 20: 25-28)
Millainen on isänmaamme esimerkiksi kahden sukupolven kuluttua? Itsenäisyytemme satavuotisjuhlakin on silloin vietetty jo hyvän aikaa sitten. Olemme pitkällä tällä kolmannella vuosituhannellamme. Ja moni asia on toisin.
Karu tosiasia on, että te rakkaat kunniakansalaisemme, sotiemme ajan miehet ja naiset, olette silloin jo kaikki odottamassa viimeisessä leposijassanne ylösnousemuksen aamua. Toki silloin me lähes kaikki tänään täällä läsnäolijat olemme jo vaeltaneet maisen matkamme, jos sukupolven mitaksi laskemme vaikka vain 35-40 vuottakin. Ja vaikka on totta Raamatun sana, että me ihmiset olemme kuin ruoho ja kun tuuli käy ylitsemme, hautamme yli, ei asuinsijamme meitä enää tunne, niin jotakin ei unohdu. Rakkaiden veteraaniemme muisto säilyy, vaikka jo nyt vuonna 2009 on talvisodan 15 viikosta kulumassa 70 vuotta umpeen. Sotiemme veteraanien, Teidän, ja sankarivainajiemme, muisto ei katoa, ei himmene, vaan säilyy alati kirkkaana.
Eli vaikka puhuisimme vuodesta 2089, meidän lapsemme ja lastemme lapset muistavat Teidät. Te Suomenmaamme itsenäisyyden pelastajat kirjoititte nimenne historiaan kultakirjaimin; kirjoititte nimenne verellä ja nuoruutenne uhraamalla, monet uhraamalla pysyvästi terveytenne, monet kirjoittivat nimensä historiaan aivan sankarihautoihimme laskettuina. Muistoissa tulevatkin siksi elämään myös sotaorpojemme ja kaikkien kaatuneitten omaistemme mittaamattomat menetykset. Ja Teidän maamme jälleenrakentajien työtä tulevat kunnioittamaan sukupolvet toisensa jälkeen.
Sanoin saarnan alussa, että moni asia tulee muuttumaan uusien vuosikymmenten saatossa. Vaan on asioita, jotka arvonsa vuoksi ovat katoamattomia. Sankarihaudat ovat siis aina kunniassa. Ja veteraaniemme yhä kiihtyvällä vauhdilla yleistyvät hautakummut eivät koskaan jää unohduksiin.
Ja siniristilippumme hulmuaa kautta aikojen vaihtelun. Sen rakkaan lipun liehunnasta on maksettu niin suuri hinta, että koskaan emme anna lippumme alas painua. Tästä luottamuksesta kertovat tänäänkin mukana olevat reserviläisemme. Tämän todistaa myös nuoren polvemme vahva maanpuolustustahto. Niin voimakas on halu isänmaatamme suojata ja palvella, että se into säilyy sukupolvelta toiselle.
Niin kuin pyhästä evankeliumista kuulimme Jeesuksen palvelumielestä, niin isänmaammekin kohdalla saamme olla me jokainen palvelualttiina. Yhä uudet sukupolvet saavat maamme puolustuksesta ja hyvinvoinnista vastata. Ja lähimmäistemme palvelusta saamme huolehtia. Ettemme etsi vain omaa hyväämme, vaan huolehdimme jokaisen suomalaisen ja Suomessa asuvan turvallisista ja rauhallisista elinolosuhteista. Teidän sodan ajan sukupolven ja Teidän saman sukupolven, jälleenrakentajasukupolven, palvelijan mieli velvoittaa meitä ja tulevia sukupolvia.
Monet Teidän sotavuosien miesten ja naisten perheenjäsenistä ja ystävistä lepäävät siis sankarihaudoissa muistuttamassa kuinka rakkaus isänmaata ja isänmaan vapautta kohtaan johti antamaan uhreista kalleimman. Siksi meillä on nyt helppo osa uusilla sukupolvilla kun meidän tarvitsee vain huolehtia siitä perinnöstä, jonka ilmaiseksi olemme saaneet kun Te aiemmat sukupolvet sen niin kalliilla hinnalla olette meille ansainneet, koko elämällä ja isänmaalle annetuilla vuosilla, olette maksaneet.
Varmaa on, että monien suurten haasteiden edessä olemme kun tulevaisuus meille päivä kerrallaan ovia avaa. Juuri eilen ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä on vakava muistutus esimerkiksi ilmastonmuutoksen enemmän kuin suurista vaaroista ja haasteista meille. Kun kyseisen lehden kansi jo kertoo meille kuinka kokonainen valtio, Malediivit, on vaarassa meren pinnan kohoamisen myötä jäädä veden alle, niin eivät tämän suuruiset meitä uhkaavat muutokset voi olla vaikuttamatta meidän pohjoisen maammekaan oloihin. Haluamme kuitenkin nähdä haasteetkin aina mahdollisuuksina. Huomenna alkava Kööpenhaminan ilmastokokous on parhaimmillaan askel kohti todellista ilmastonmuutoksen torjuntaa. Suomessa on totuttu siihen, että ylivoimaiset koettelemuksetkin on voitettu, kuten jo talvisodan ihme meille näytti. Edes ilmastonmuutos ei ole voittamaton asia kun vain maailma löytää sen yhtenäisyyden voiman, jonka tämä pieni, mutta niin kunniakas kansa löysi jo sotiemme vuosina. Ja Jumala maailman kansoille viisauden antakoon uusien haasteiden kohdalla niin kuin Herra oli kansamme kanssa kun haasteet olivat suuremmat kuin mitenkään saattoi ajatella meillä voimia olevan.
Mittaamattomat ovat silti olleet sotavuosiemme kansalaisten, sotilaiden, lottien, kotirintaman joukkojen, sotilaspoikien ja pikkulottien, jokaisen maamme pelastuksesta osaltaan huolehtineen uhraukset. Ja osa siis joutui antamaan kaikkensa, kirjaimellisesti. Moni menetti kauniin Karjalan kotikunnaat, mutta moni menetti siis myös maanpäällisen elämän lahjansa. Toki mieluummin olisivat sankarivainajammekin tarttuneet edelleen auraan ja autonrattiin, tehdastöihin ja sanan säilään, mutta vaihtoehtoa ei ollut kun isänmaamme oli vaarassa.
Oikeastaan Jumalallakaan ei ollut vaihtoehtoa kun Hän näki rakkaat lapsensa vaarassa maailman yössä. Hänen rakkautensa tätä maailmaa kohtaan vaati Hänen toimivan. Siksi jouluyönä saapui Taivaasta yhden miehen taisteluosasto syntiä, kuolemaa ja Saatanaa vastaan. Evankeliumista kuulimme Jeesuksen itsensä kertovan, mikä oli Hänen tehtävänsä: tulla ”palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta”. Ja sen Herra Jeesus teki, täytti tehtävänsä Golgatan keskimmäisellä ristillä. Teki yksin mahdottomasta mahdollista. Voitti ylivoimaiselta näyttävät turmiovallat. Sovitti syntimme, ja nyt ylösnousseena Vapahtajana Kristus tarjoaa armoaan jokaiselle meistä.
Kun sanoin saarnani alussa, että asioita muuttuu ja asioita säilyy, niin varmasti aikojen loppuun asti säilyvä asia on Herramme armo ja rakkaus meitä kohtaan. Jumalamme haluaa antaa meille apunsa, ei vain elämän vuosiin, vaan myös iankaikkisuuteen saakka. Siksi tänä päivänä Jeesus Kristus puhuttelee sinun sydäntäsi ja minun sydäntäni tarjoten meille ikuista rauhaa. Niin kuin saamme rukoilla, että maamme saa jatkossa aina elää rauhan aikaa, niin saamme Vapahtajaltamme pyytää loputonta rauhaa myös sielullemme. Sillä vaikka puhun tässä sukupolvien jatkuvasta saatosta, en minäkään voi toki tietää kuinka lähellä Herramme paluu on. Tämä toinen adventtisunnuntaimmekin kehottaa meitä muistamaan sen, että Herra Jeesus palaa Kuninkaana kunniassaan. Ja siis Taivaan kotiin, lopulliseen Isänmaahamme Jeesus haluaa jokaisen meidän kantaa. Siksi kuulkaa sotiemme ajan miehet ja naiset, tämän päivän ja huomispäivän sukupolvet kuulkaa, tänään on aika juhlia itsenäistä 92-vuotiasta Suomeamme ja tänään on aika tarttua Jumalan lupaukseen ikuisesta rauhasta katoamattomassa taivaallisessa Kotimaassamme!