Fariseuksia ei tässä tilanteessa oikeasti kiinnostanut, mikä on lain suurin käsky tai mitä Jeesus asiasta ajatteli. Heitä kiinnosti saada Jeesukselle jauhot suuhun ja auktoriteetti murenemaan. Vastaavia tilanteita Matteus on kuvannut juuri edellä. Siinä on fariseusten kysymys veron maksamisesta keisarille, saddukeusten kysymys ylösnousemuksesta ja sitten tämä. Matteus haluaa osoittaa, että Jeesus on se, joka selviää tilanteista voittajana; kysyjät joutuvat noloina vaikenemaan.
Näitä tilanteita tulee, saattaa tulla papillekin. Joutuu altavastaajaksi; milloin on kyse oikeasta opista, milloin oikeasta uskosta, etiikasta tai elämäntavasta. On kuin kasvoille paistaisi kuulustelijan lamppu, ja tuntuu, ettei kysymysten takaa heijastu aito kiinnostus ja luottamus vaan epäluottamus ja halu osoittaa virheitä.
Mielellään sitä astuisi niin kuin Jeesus kysyjien eteen, vastaisi jotain viisasta ja astelisi pää pystyssä eteenpäin. Todellisuudessa niissä tilanteissa usein tulee hiki, nokkelan argumentoinnin sijasta saattaa mennä lukkoon ja häkeltyä, ei löydä oikeita sanoja. Vasta jälkeenpäin keksii, mitä olisi pitänyt vastata.
Fariseukset olivat juuri niitä, joiden maailma rakentuu kirjoituksilla argumentoivaan lain- ja elämäntulkintaan. On lohdullista havaita paitsi, että Jeesus on siinä parempi kuin minä ja tälläkin tavoin toimii minun puolestani, myös miten hän ei mitätöi tai halvenna kysyjiä mutta vastauksessaan asettaa koko näiden maailmankuvan suhteelliseksi.
Jos haluaa tulkita kysyjien kysymyksen myönteisesti, se on yksinkertaisesti: missä on kaiken ydin, uskon ja elämäntulkinnan keskus. Siihen Jeesus vastaa.
Vastaus on yksinkertainen: rakkauden kaksoiskäsky. Rakkaudesta tässä kaikessa on perimmältään kysymys, ei tietämisestä. Nykykielellä voisi sanoa, että Jeesus määrittelee pyhien kirjoitusten hermeneuttisen avaimen, siis sen, minkä perusteella kirjoituksia on tulkittava. ”Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” Tämä on minusta hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan raamatuntulkinasta.
Rakkauden kaksoiskäsky on näennäisen yksinkertainen. Rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi, triviaalisti: usko ja tee hyvää. Mutta aivan näin helpolla rakkauden kaksoiskäsky ei päästä. Ensinnäkään se ei puhu uskosta mitään. Se puhuu rakkaudesta.
Toiseksi: se kääntää huomion periaatteesta ihmisen sisimpään. ”Koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Kun tähän pysähtyy, joutuukin katsomaan omaan sisimpäänsä, sinne mihin viittaavat sydän, sielu ja mieli. Ne ovat sanoina ja kuvina riittäviä, selittämättä. Ne ovat enemmän kuin metaforia: miten sydämessäsi voit, miten sielusi voi, miten mielesi voi? Miten sinä syvimmältään voit?
Tässä pappien joukossa juuri tällainen näköala on paikallaan. Papin tehtävä on olla toisia varten, toisten sydäntä, sielua ja mieltä varten. Mutta juuri siinä voi käydä niin, että oma sydän, sielu ja mieli kovettuvat ja arpeutuu. Siitä minkä haluaisi olevan rakkautta, tuleekin kirjoituksista, ajatuksista ja katsomuksista kiinni pitämistä ja oikeassa olemista. Tai siitä tulee hengellistä suorittamista. Kun katsoo sydäntään, sieluaan ja mieltään, jos tohtii katsoa, voi havaita paljon yhtymäkohtia siihen maailmaan, jota fariseukset evankeliumikertomuksessa edustavat.
Papin hiljaa hiipivä väsyminen voi olla sydämen, sielun ja mielen turtumista, sitä, ettei enää oikein tunnista niitä, niistä tulee kuin vieraita. Niistä kumpuaa vieraita sanoja, vieraita ajatuksia, vieraita tunteita. Se on sydämen, sielun ja mielen kadotus.
Siksi toivoisi, että jokaisella olisi joku, joka kysyy sen minkä rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäinen osa kysyy: mitä sisimmällesi kuuluu, ei vaatien, kyseenalaistaen tai syyttäen vaan kiinnostuneena ja luottaen.
Voi niinkin käydä – olen nähnyt – että alkaa pakonomaisesti haalia itselleen virikkeitä, hengellisiä ja älyllisiä, ikään kuin ponnistelee täyttääkseen sen, minkä tyhjenemistä pelkää.
Kristillisten mystikkojen perinteeseen kuuluu ohjata kokonaan toiseen suuntaan. Jumalan tunnistamisen tila on vasta, kun ihminen on Aaro Hellaakosken sanoin ”tyhjä, köyhä, avoin”. Tyhjä, köyhä, avoin. On kyse sellaista Jumalan läsnäolosta, joka on kaikesta vaatimuksesta riisuttua. Rakkaus lakkaa olemasta käsky, se on kiitollisuutta olemassaolosta.
Rakkauden kaksoiskäsky on kaksoiskäsky; sen toinen osa on: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Toisinaan on puhuttu rakkauden kolmoiskäskystä, jossa itsen rakastaminen on mukana ikään kuin kolmantena asiana. Ymmärrän ajatuksen, se on paikallaan tuoda esiin erityisesti siellä, missä oman elämän uhraaminen esitetään ihanteena. Pappien puolisoilla ja perheillä on vuosien mittaan ollut paljon katkeraa kerrottavaa siitä, mihin tällainen voi johtaa.
Rakkauden kaksoiskäskyn sisältö on kuitenkin nimenomaan kaksoiskäsky. ”Niin kuin itseäsi” ei kehota itserakkauteen, vaan kohtelemaan toisia niin kuin olisi itse toisen asemassa. Se on kultaisen säännön rinnakkaismuoto. Eettisenä lähtökohtana ei siis ole moraalisten normien noudattaminen vaan toisen asemaan asettuminen. Moraali ei ole ensisijaisesti pään vaan sydämen asia. Tässäkin suhteessa sydämen, sielun ja mielen kovettuminen on murentaa rakkauden. Tällä hetkellä herkkyyttä ja halua asettua erityisesti haavoittuvassa tilanteessa olevien asemaan tarvitaan erityisen paljon, siinä määrin kovenevia asenteiden yhteiskunnassa elämme.
Kaksi käskyä, tai oikeastaan yksi, se mihin kaikki viime kädessä perustuu.
Rakkauden kaksoiskäskyn edessä käy väistämättä niin, että ihmisen kertomus ei olekaan vain kertomusta rakastamisesta vaan yhtä paljon rakastamisen vaikeudesta. Yhtä hyvin papin kertomus kuin kenen tahansa muun. Koko sydämen, koko sielun ja mielen kanssa olemme tässä messussa: että kovettumisen sijasta tilaa saisi rakkaus, tai rakkauden aavistus, sillä itsestämme se ei ole lähtöisin. Tietämisen, osaamisen ja ymmärtämisen sijasta laulamme niin kuin näiden päivien aikana useaan kertaan tulemme laulamaan virttä 208: ”Nyt kuule rukouksemme ja heikot huokauksemme.”