19. sunnuntai helluntaista, Mark. 12: 28-34, Hans-Christian Daniel

Erässä perheessä oltiin iloisia odottaessaan kolmatta lasta. Isä teki uraa eli pitkiä työpäiviä, ylitöitä, usein yökeikka ja kokousmatkoja. Päivien venyessä yhä pidemmälle perheen äiti joskus soitti hänelle töihin vain pyytääkseen, että isä tulessaan voisi tuoda jotain kaupasta. Mutta hänen kerrottiin lähteneensä jo aikoja sitten. Äiti tuli epäluuloiseksi ja kävi ilmi, että mies oli ollut uskoton jo pitkään aikaa: hänellä oli toinen nainen ja salaileva kaksoiselämä oli tullut tavaksi. Siihen yhteinen onni särkyi, perhe hajosi ja kolmas lapsi syntyi yksinhuoltajaperheeseen.
Kun nainen ja mies rakastuvat, he tulevat toisilleen arvokkaiksi, ainutkertaisiksi. Heidän kahden keskeinen rakkaus sulkee kaikki muut pois. Siksi rukoillaan vihkimistoimituksessa: ”Auta puolisoita pitämään avioliittonsa pyhänä ja noudattamaan elämässään sinun tahtoasi. Anna heille voimaa pysyä toisilleen uskollisina.” Ja pappi kysyy: ”Tahdotko ottaa hänet aviopuolisoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?” Tai: ”tahdotko ottaa hänet aviopuolisoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?” Rakkaus luo ainutkertaisuutta, uskollisuutta, kiintymystä ja velvollisuudentunnetta jatkuvasti ja luotettavasti pysymään rakkaus- ja aviosuhteessa eikä olla petollinen tai uskoton. Englantilainen vihkikaava korostaa sitä niin kauniisti: ”… and forsaking all others keep You only unto him/her”. Inhimillinen rakkaus luo eksklusiivisuutta, rakkaus luo ykseyttä.
Tämän päivän evankeliumissa kysyi Jeesukselta lainopettaja, joka oli seurannut pitkään jatkunutta väittelyä Jeesuksen ja silloisen uskonnollisen eliitin välillä, mikä on tärkein käsky laissa. Jeesus vastaa hänelle lukemalla koko juutalaisuudessa tunnettua ja joka päivä harrastetun keskipäivän rukouksen: ”’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.'” (Mark. 12: 29-39; vrt. 5. Moos. 6: 4-5 ja useammin). Tässä käskyssä Jumalan ykseys on ennen rakkautta. Jumalan rakastaminen perustuu Jumalan ykseyteen. Mikä tämä Jumalan ykseys merkitsee?
Mielestäni Jumalan ykseys merkitsee sitä, että ihminen pääsee takaisin paratiisin tilaan ennen syntiin lankeemusta. Syntiinlankeemuksessa vanha Aatami oli langennut ylös ylpeyteen tahtoessaan Jumalan tilalle ja Jumalan kaltaisuuteen. Oma ylisuuri MINÄ, sen nautinnot ja itsensä toteutuminen oli tullut maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Toinen ihminen tuli oman nautinnon välikappaleeksi ja lankeemuksen verukkeeksi. Jumalan ykseys merkitsee sitä, että vain Herra hallitsee elämässä, ja minä pyrin täyttämään hänen tahtoaan. Hän Sanallaan on kaiken luonut ja täyttää kaiken. Jumala on antanut puolison ja liittänyt siihen siunauksensa. Kuuliaisuudessa ihminen alistuu Herran tahtoon ja ottaa toisen ihmisen Herran kädestä, kantaa uskollista vastuutaan ja on valmiina tekemään tiliä tälle elämän ja kuoleman Herralle. Tämä ykseys perustaa ihmisen kokonaisvaltaisen riippuvuuden Luojastaan. Tämä ykseys saa aikaan rakkauden. Rakkaus Jumalaan syntyy tässä riippuvaisuussuhteessa, jossa ihminen saa joka hetki huomata, että Herra täyttää kaikki ruumiin ja elämän tarpeet. Se luo rakkautta ja kiitollisuutta. Tässä rakkaus- ja riippuvaisuussuhteessa kaikkeuden yhdestä ainoasta Jumalasta ihminen ottaa vastuun lähimmäisestä. Tämä rakkaus Jumalaan synnyttää rakkautta lähimmäiseen ja lähimmäisiin.
Kun Herra Jeesusta kysytään yhtä ainoata kaikkein tärkeintä käskyä, hän vastaa: ”Tärkein on tämä”, tämä ainoa, ja samalla tulee rinnalle siihen erottamatta kuuluva ja ensimmäisestä johtuva: ”Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.” Yhtä kysyttiin, mutta kaksi vastattiin. Muuten niin niukassa ja lyhyessä Markuksen evankeliumissa se seikka, että lainopettaja toistaa Jeesuksen vastauksen, antaa sille asialle vielä enemmän painoarvoa.
Asettamalla nämä kaksi Vanhan testamentin käskyä rinnakkain ja samanarvoisiksi, Jeesus tuo uutta näkemystä juutalaiseen uskontoon, että lähimmäinen on silta Jumalan rakastamiselle. Lähimmäinen on se kohde, jonka välityksellä rakastetaan Jumalaa. Ei siis pelkkiä sanoja ja irrallisia käskyjä lain vuoksi, vaan teko, aktiivinen toiminta. Jeesus ei mitätöi lakia, vaan hän täydentää sen antamalla sille läheisen kohteen. Jumalan toiminta ja olemus on nähtävissä lähimmäisessä. Jolle Jumala on armollinen, se armahtaa lähimmäistään. Se joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myys lähimmäistään. Se, että Kristuksessa kaikki uskovat ovat Jumalan lapsia, mahdollistaa rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. Rakastamalla lähimmäistä rakastetaan Jumalaa. Ja tämä rakkaus ei ole tunnetilaa eli tunteilua – kuinkahan voitaisiin käskeä tunteita – vaan rakkaus on inhimillisen elämän jumalallista olemusmuotoa ja tekoa. Rakkauden kautta, rakastamalla, ihmisen elämä tulee Jumalan kaltaiseksi. Tämä rakkaus vaikuttaa tahtomiseen. Siksi vihkimisessä vastataan, että Tahdon. Niin kuin Herra Jeesus voi kieltää vihaa, hän voi käskeä rakkautta. Rakkautta ohjaa kultainen sääntö, joka käskee tutkimaan omasta selkänahkasta, mitä toinen tarvitsisi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat” (Matt. 7:12) Siksi äiti ymmärtää vauvansa epämääräisestä yninästä ja itkusta, mitä tämä tarvitsee. Siksi rakkauden kieli on olemuksellinen viesti. Kultaisen säännön mukaisesti inhimilliseen olomuotoon luotu ihminen ymmärtää toisen ihmisen tarpeita asettumalla hänen tilalleen, hänen sijaansa. Empaattisesti hän säälittää ja armahtaa toista. Juuri arkisissa pienissä asioissa rakkaus ilmenee, vahvistuu ja syvenee. Juuri arkisissa pienissä asioissa rakkaus punnitaan, rakkaus kasvaa tai kuolee joka päivä. Niin kuin rakkaus Jumalaan ”koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi” vaatii siis koko olemisen keskusta, koko elävänä olemista, kaikki henkiset ajattelukyvyt, niin myös rakkaus lähimmäiseen vaatii koko itsensä, koko olemistaan, koko luotuna olemistaan.
Aikamme hedonistinen tulkintaharha on, että minun pitää muka ensin itseäni rakastaa, ennen kuin voisin rakastaa toista. Harhapäätelmä on tämä: jos inhoaisin itseäni, saisin sen mukaan myös luvan inhota lähimmäistäni. Ei siis näin, vaan: Toisen rakastaminen ”niin kuin itseäni” tarkoittaa sitä, että omaan selkänahkaani on sidottu se elämän kirja, jonka perusteella ymmärrän, mitä toinen tarvitsee. ”Niin kuin itseäsi” merkitsee asettumista toisen tilalle. Kun hän on janoinen, tiedät kokemusperäisesti, tunnet omasta lihasmuististasi, mitä jano on: siis anna hänelle juotavaa. Se on kristillisessä etiikassa nk. käytännöllinen syllogismi. Kun et tykkää tulla petetyksi, älä petä toisen luottamusta.
Jos edellä mainitsemani perheen isä olisi pitänyt siitä kiinni, että Jumala on yksi ainoa, hän ei olisi asettanut itseään Jumalan antaman rakkauden ja uskollisuuden käskyn ja lupauksen yläpuolelle. Perheen isä olisi silloin uskossa, toivossa ja rakkaudessa suostunut siihen, että puoliso on Jumalan antama, lapset ovat Jumalan lahja ja perhe on pyhää Jumalan luomistyötä elämässämme. Tämä Jumalan ykseys olisi tuonut jumalaisen elementin omaan rakkaussuhteeseen ja sulkenut kiusaajan ahnaan kidan. Se ykseys olisi osoittanut inhimillisen rakkauden Jumalan olemukseksi meidän sydämessämme. Näin todistaa 1. Joh. 4:7-8: ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.”
Jumala on sinussa. Jumala on minussa. Hän on yksi. Häntä meidän tulee rakastaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Jospa Herramme voisi joskus sanoa meistä, pyhässä kasteessa Jumalan valtakuntaan ostetuista, niin kuin hän sanoi evankeliumimme lainopettajalle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta” (Mark. 12: 34), et ole kaukana Herrasta Jeesuksesta, et kaukana lähimmäisestäsi. Jumala rakastaa sinua. Rakasta Häntä ja lähelläsi olevaa ihmistä.