Evankeliumista luemme, että leskiäiti oli menettänyt ainoan poikansa ja kuljetti häntä haudattavaksi.
Voimme hetkeksi pysähtyä katsomaan maailmaa tämän äidin näkökulmasta. Häntä oli kohdannut kaksinkertainen suru. Hän oli ensin jäänyt leskeksi menetettyään miehensä. Raamatullisessa kielenkäytössä sanalla leski tarkoitetaan oikeastaan vain naisia, jotka ovat jääneet yksin vailla huolenpitoa ja suojaa. Israelissa oli kaksi merkittävää häpeän aiheuttajaa. Toinen oli leskeys ja toinen lapsettomuus. Raamatussa kerrotaan monesti, kuinka leskien asema on huono, kuinka heitä riistetään ja heidän oikeutensa poljetaan. Lesken asema oli kohtalainen, jos hänellä oli paljon lapsia, jotka huolehtivat äidistään.
Evankeliumin leski oli jäänyt täysin yksin. Hän oli menettänyt myös poikansa. Muita lapsia ei ollut eikä toisia ollut odotettavissa miehen kuoltua. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että nainen oli täysin vailla turvaa yhteisössään. Sillä ilman miestä talossa, hän jäi muiden hyväntahtoisuuden varaan, ellei sattumoisin ollut riittävän rikas ja vaikutusvaltainen. Mitään sosiaaliturvaa ei ollut olemassa. Lasten oli määrä pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Koska naisilla harvoin oli palkkatyötä, jolla he olisivat voineet elättää itsensä, jäi lasten velvollisuudeksi huolehtia myös äidistään silloin, kun tämä jäi leskeksi.
Tuo ainoa lapsi, joka evankeliumin naisella oli ollut, merkitsi hänelle siksi hyvin paljon. Kun tämä leskiäiti oli lapsensa saanut oli hänkin mieli toivoa täynnä. Hän seurasi onnellisena lapsen kasvamista. Hän halusi varjella ainokaistaan kaikelta pahalta, kaikista onnettomuuksista ja sairauksista. Mielessään hän varmasti ajatteli usein tulevaisuuttaan, sitä miten lapsi varttuu aikuiseksi, tuo vaimon taloon ja perustaa perheen. Hän saa nähdä sukunsa elpyvän. Mutta kaikki unelmat sortuivat, sanalla sanoen kuolivat. Tuona päivänä hän oli menossa hautaamaan pojassaan myös omat haaveensa ja unelmansa. Oman ilonsa, ehkä hautaan joutuisi samalla koko syy elää. Hän oli menettänyt kaiken, niin rakkaansa kuin tarkoituksen elää. / Vaikka kyläläisiä oli paljon suremassa hänen kanssaan, kukaan heistä ei voinut auttaa häntä, kukaan ei voinut asialle mitään. Kukaan ei voinut sille mitään, että nainen jäi yksin, että hänen tulevaisuutensa näytti hyvin synkältä.
Tässä murheellisessa tilanteessa Jeesus kohtaa tuon surevan äidin. Evankeliumissa sanotaan, että Jeesuksen kävi häntä sääliksi. Sana, jolla tuota säälin tunnetta ilmaistaan, on hyvin voimakas (splankhnidzomai). (Sana) ja se juontuu sisäelimiä, sydäntä, keuhkoja ja maksaa tarkoittavasta sanasta. Siihen aikaan ajateltiin voimakkaiden tunteiden sijaitsevan siellä: rakkaus, viha, pelko, sääli. Ne olivat tunteita, jotka saivat selvän ruumiillisen reaktion aikaan, sydän hakkasi, keuhkoja puristi.
Jeesus tunsi voimakasta sääliä, joka aiheutti kipua tai tuskaa hänen rinnassaan. Hän ei ollut tunteeton. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on voimakas, niin suuri, että se aiheuttaa hänelle kipua. Kipua tuottaa hänelle lankeemuksemme, se että käännymme pahaan, että tekomme ovat pahat. Kipua tuottaa hänelle myös kuolema, jonka kouriin ihmiset ovat joutuneet. Hän tuntee tuskaa, kun me kärsimme. Jeesuksen kohdalla sääli ei silti jäänyt pelkästään myötätunnon ruumiilliseen kouristukseen. Hän lohdutti naista: Älä itke. Syy naisen itkuun oli todellinen ja syvä, siksi näin voi sanoa vain hän, jolla on valta muuttaa kuolema elämäksi, hän joka särkee kuoleman salvat.
Jeesus pysähtyi paarien luokse kosketti poikaa ja käski häntä nousemaan. Tämä kaikki tapahtui siitä huolimatta, että nainen ei Jeesukselta mitään pyytänyt, ei kääntynyt hänen puoleensa. Mutta hänen surunsa oli avoin rukous, sanaton rukous. Koko hänen elämäntilanteensa huusi Jumalan puoleen. Poika nousi istumaan, hän virkosi eloon. Kun Jeesus antoi Pojan äidillensä takaisin, hän antoi naiselle samalla tämän oman elämän. Nainen sai takaisin elämänsä, jonka oli kadottanut ainoassa pojassaan. Hän sai siinä ilon ja pelastuksen. Kuoleman varjot väistyivät ja uusi elämä puhkesi esiin. Pelastus koitti koko perheelle. Äidille annettiin takaisin tulevaisuus.
Me tiedämme, kuinka surullinen tosiasia maailmassamme on siinä, että joidenkin ihmisten osa on kuolla inhimillisesti katsottuna ennenaikaisesti. Monia miehiä ja naisia jää leskiksi. On monia äitejä, jotka menettävät lapsensa. Äitienpäivä ei silloin ole heille vain iloinen päivä, vaan muistutus myös surusta ja menetyksestä. Se on muistutus siitä, että oma elämänvoima on valunut maahan kuin särkyneestä astiasta. Emme voi menetyksillemme mitään. Mikään ei saa tapahtunutta muuksi. Jeesuskaan ei kävele meitä surusaatossamme vastaan niin, että hän koskettaisi lapsiamme, herättäisi heidät henkiin ja antaisi meille heidät takaisin.
Heidän surunsa ei helpotu sillä, että heille sanoo: Älä itke. Ehkä vain sanoma Jumalasta, joka itse on ottanut kipumme kannettavakseen, voi tuoda lohtua. Sanoma Jumalasta, joka rakastaa ja tuo toivon iankaikkisesta elämästä.
Tänään ajattelen myös meitä kaikkia tuon leskiäidin kaltaisena. Monesti on niin, että meiltä on kuollut lapsi sisältämme. Se osa itseämme, joka iloitsee elämästään, joka on utelias ja seurallinen, joka ihmettelee ja kyselee ympäröivää maailmaa. Jeesus sanoo, että meidän olisi tultava lasten kaltaisiksi. Meidän olisi tavoitettava jälleen se osa itseämme, joka luottaa ja uskoo Jumalaan. Joka siksi elää valon keskellä ja antaa Jumalan jatkuvasti valaista itseään. Mutta meiltä on tämä lapsiominaisuus kuihtunut pois. Me olemme kadottaneet toivomme, ilomme ja uskomme. Meistä on jäljellä vain lastansa sureva leskiäiti, joka ei näe missään ilonaiheita. Jolta on tulevaisuus riistetty. Kuljemme surusta synkkänä ihan kuin Kristus ei olisikaan noussut kuolleista, ihan kuin Jumala ei olisikaan meidän rakas Isämme. Mutta Kristus elää. Hän tulee meitä vastaan, koskettaa sairasvuodetta, jossa sielumme makaa. Ja hän herättää meidät uudelleen eloon, niin että me riemuitsemme jälleen. Löydämme ilon ja luottamuksen. Jumala huomaa meidät. Hän muuttaa itkumme ylistyslauluksi.