Jokainen sunnuntai on Herran päivä, se päivä, jona Jeesus nousi kuolleista. Jokaisena sunnuntaina ollaan jumalanpalveluksessa siksi, että Jeesus on voittanut kuoleman. Mutta tämä päivä on, niin kuin jo kuulimme, erityisesti aiheeltaan pääsiäisen sanomaa lähellä. Jeesus antaa elämän.
Kuusikymmenluvulla kotiseurakuntani jo opiskelemassa olevien seurakuntanuorten keskuudessa virisi ajatus tehdä lehti tai pikemminkin lehdykäinen kuolemaan liittyvistä asioista. Minultakin pyydettiin juttu kirjoitettavaksi. En kelpuuttanut minulle tarjottuja aiheita. Halusin kirjoittaa siitä, mitä on olla kuollut, vaikka onkin elossa..
Tämän sunnuntain tekstit puhuvat enimmäkseen fyysisestä kuolemasta. Evankeliumit kertovat Jeesuksen herättäneen kuolleista kolme ihmistä. Pyhän evankeliumit kertovat kahdesta heistä; Nainin kaupungissa asuvan leskiäidin pojasta ja Jeesuksen henkilökohtaisesta ystävästä, Lasaruksesta. Mutta tämän kolmannen vuosikerran evankeliumi ei tuokaan eteemme synagoogan esimies Jairuksen 12-vuotiasta tytärtä. Se tuo eteemme Jeesuksen itsensä Johanneksen evankeliumin hengessä. Hänet, joka usein aloittaa tärkeän sanottavansa: Totisesti, totisesti. Jeesus puhuu riippuvaisuudestaan Jumalaan, Isäänsä. Siitä, ettei hän voi tehdä mitään omin neuvoin. Ja siitä, että Jumala on lähettänyt hänet antamaan ihmisille elämän.
Kuolleitten herättäminen oli poikkeuksellista, se liittyi Jeesuksessa maailmaan tulevan Jumalan valtakunnan läpimurtoon.
Meidän tämänpäiväinen evankeliumimme avaa näkökulman elämän antamiseen niille, jotka ovat kuolleita, vaikka elävätkin. ”Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Kun fyysisestä kuolemasta herätettyjä on vain muutama, hengellisestä kuolemasta herätettyjä on Uusi testamentti täynnä, kuka minkäkinlaisesta tilanteesta otettuja. Siellä on heitä, joiden elämä sairauden vuoksi on suljettua ja toivotonta. Ja heitä, jotka yrittävät elää rahasta ja tavarasta. Heitä, jotka ammatikseen työskentelevät uskonnon parissa, mutteivät ole löytäneet siitä elämää. Ja sitten enimmäkseen niitä, jotka vain elävät tavallista elämäänsä ja ja joiden silmät Jeesus saa avautumaan Jumalan elämälle ja mahdollisuuksille. Ihminen on hengellisesti kuollut, kun hän elää vain itsessään ja itsestään käsin. Fyysisesti kuolleiden herättämistä tuskin saamme kokea ja mahtaisiko se olla tarpeenkaan. Mutta sen sijaan eläväksi tehtyjä on tässäkin kirkossa monia.
En muista, millaisen jutun kirjoitin tuohon lehteen neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta sen muistan, että se nousi aikuistuvan nuoren ihmisen psyykkisestä ja hengellisestä ahdistuksesta. Minut oli silloin jo kutsuttu hengelliseen elämään, mutta miten se auttaisia minua elämään tätä käsillä olevaa elämääni? Niin, etten kokisi olevani kuollut, vaan elävä. Niin kuin monet tiedämme, me tarvitsemme aina uudelleen Jeesuksen kutsun elämän omistamiseen. Elämä ON meille kertakaikkisesti annettu -sen mukana iankaikkinen elämä. Joka uskoo Jeesukseen, on jo nyt osallinen iankaikkiseen elämään, ei vasta kuoleman jälkeen. Mutta meidän tarvitsee aina uudelleen kuulla Jeesuksen ääni, joka antaa meille elämän -sen ahdistuksen, kivun, turtumuksen, syyllisyyden tai surun keskeltä, jossa kunakin päivänä elämme. Tämä on näitä uskon paradokseja, näennäisiä ristiriitaisuuksia.
Jeesus Kristus on antanut meille kaikille elämän kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Mutta hän antaa meille elämän joka päivä uudestaan. Kokeaksemme sen me tarvitsemme hänen äänensä kuulemista Sanassa ja sakramentissa. Ehtoollispöytä on katettu tässäkin jumalanpalveluksessa. Niin kuin Jeesus sanoo tämänpäivän evankeliumista hieman edempänä (Joh.6:35 ):” Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”