On siis lähimmäisen sunnuntai. Jokaisen ihmisen päivä. Kun kuuntelemme raamatuntekstejä, voisimme kai sanoa, että tänään on erityisesti neljän lesken sunnuntai. Kanssamme on neljä miehensä menettänyttä naista. Leskeksi jäänyttä. Ensiksi, köyhä leskivaimo, joka antaa kaiken, mitä hänellä oli. Kaksi roposta kilahtaa temppelin uhriarkkuun. Kuin kolehtihaaviin. On vähästään antava leski.
Sitten on kolmikko. Ruutin kirjan lesket Noomi ja hänen miniänsä, Orpa ja Ruut. Noomista kerrotaan, että hän oli juutalainen, kotoisin Betlehemistä. Mutta kotimaahan tuli nälänhätä ja Noomi joutui lähtemään miehensä ja kahden poikansa kanssa pakoon, Kuolleenmeren taakse, Moabin maahan.
Perillä uudessa kodissa Noomin vastoinkäymiset jatkuivat. Mies kuoli ja hän jäi yksin poikiensa kanssa. Pojat ottivat moabilaiset vaimot, toinen Orpan, toinen Ruutin. Kymmenen aviovuoden jälkeen miehetkin kuolivat. Sekä anoppi että miniät jäivät leskiksi. Elämä näytti jokaiselle naiselle kovat kasvonsa.
Mutta sitten Noomi saakin kuulla, että kotona Betlehemissä ovat asiat taas paremmin ja kaltoin kohdeltu kolmikko lähtee kotimatkalle. Matkalla Noomi tulee kuitenkin noihin mietteisiin, joista meille tänään kerrotaan. Hän ehdottaa, että miniät eivät sittenkään seuraisi häntä vaan jäisivät omien sukujensa luo.
Ehkä Noomi tulee näihin aatoksiin, koska kokee ettei voi tarjota heille entisenlaista turvaa. Ehkä Noomi ajattelee leskinaisten parasta. Toivoo, että nämä löytäisivät uudet miehet, jotta saisivat uuden turvan ja onnen.
Tuona aikana, tuossa maailmassa leskeys merkitsi naiselle turvattomuutta. Avioliitto antoi naiselle suojan. Oli miehen tehtävä pitää vaimostaan ja perheestään huolta. Siksi miehen kuolema toi leskelle turvattomuuden. Siksi monet Vanhan testamentin profeetat huutavatkin kovaan ääneen, ettei yhteisö vain unohtaisi leskiä ja orpoja, yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia. Esimerkiksi Sakarja muistuttaa, kuinka tulisi elää, ja tämä sopii kyllä ohjeeksi myös meille täällä tänään: ”Tuomitkaa oikein, osoittakaa toinen toisellenne hyvyyttä ja laupeutta. Leskeä ja orpoa, muukalaista ja köyhää älkää sortako, älkää suunnitelko pahaa toinen toisellenne.” (Sak. 6:9-10)
On siis neljä leskeä. Neljä turvatonta. Tänä päivänä leskeys ei välttämättä merkitse samanlaista turvattomuutta kuin Noomin ja Ruutin aikana. Mutta turvattomuutta me yhä koemme. Elämä kohtelee kaltoin. Joudumme kysymään, mistä saisimme suojan, kun turvaverkot pettävät. Kun läheinen jättää. Kun työ lähtee alta tai vaatimukset käyvät yli voimien. Kun sairaus iskee tai kukkarosta löytyy vain kaksi pientä lanttia.
Vain kaksi lanttia. Kun katsomme köyhää leskivaimoa temppelissä, nyökkäilemmekö hyväksyvästi vai pudistelemmeko päätämme. Onko hän meille esimerkki, joksi haluamme tulla? Ehkä on. Mutta millä tavoin?
Monet rikkaat antoivat paljon. Mutta hän antoi vähästään. Kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi. He laittoivat rahansa uhriarkkuun, sen ajan diakoniarahastoon, josta avustettiin ja ruokittiin myös köyhiä. Omasta jaettiin. Oli jaloa antaa yhteiseen hyvään.
Mutta että köyhä leski kiikuttaa viimeisiä ropojaan yhteiseen kassaan. Minkä takia? Yhteisön paineen takia? Velvollisuudentunnostaan? Rakkaudesta ja auttamisen halusta?
Tarina ei kerro syytä. Mutta kertomus lesken rovosta jollain tavalla raapaisee meitä. Se puhuu meille uhrautumisesta. Oman antamisesta toisille. Rakkaudesta tai rakkauden kaipuusta. Myös epäoikeudenmukaisuudesta. Miksi sekin, jolla on vähän, joutuu silti antamaan pois? Miksi on vähästä riitettävä? Vähistä voimista jaksettava ja venyttävä. Vähistä varoista jaettava. Hyvä kun itselle riittää.
Ehkä köyhä leskivaimo on roposineen meille esimerkki, ei niinkään uhrautuvasta lähimmäisenrakkaudesta, vaan ennemminkin lähimmäisestä, joka tarvitsee apuamme. Lähimmäisestä, joka kaipaa turvaa ja rakkautta elämäänsä. Lähimmäisestä, jota on elämä riipaissut syvältä. Lähimmäisestä, jollaisia itsekin tunnistamme olevamme.
Silloin kun elämä kolhaisee, silloin kun olemme haavoittuvia, silloin kun meiltä otetaan ja otetaan pois, voi tapahtua sellainen hieno asia, että joudumme myöntämään, ettemme yksin pärjää. Että tarvitsemme toista. Että kaipaamme turvaa ja rakkautta. Että olisi joku, johon nojata ja tukeutua. Saatamme silloin etsiä lohduttajaa Jumalasta. Niin kuin ehkä Ruutkin teki. ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ehkä Ruut, vaikka oli vierasmaalainen, ymmärsi, että Noomin Jumala oli sellainen, jonka kanssa elämää kannattaisi kokeilla. Jumala, johon voisi luottaa. Jumala, joka täyttäisi rakkauden kaipuun. Jumala, joka pitäisi huolta, kun elämästä muuten turva on vähissä.
Sillä vaikka turvattomuutta ehkä tuovatkin mukanaan sairaus, työttömyys, muut elämän menetykset ja kolhut, turvattomaksi ne ihmisen tekevät vasta, jos ei ole ketään, joka kuuntelisi, tukisi, jakaisi kuormaa. Yksin huoliensa kanssa jääminen on suojattomuutta. Se kutsuu meitä liikkeelle.
Sillä emmehän me voi tyytyä siihen, että kukin saa hädässään ja yksinäisyydessään avun Jumalalta. Me emme voi ulkoistaa rakastamista yksin Jumalalle.
Ennemminkin Jumala delegoi rakkautensa meille. Hän toimii meidän kauttamme. Hän lohduttaa lähimmäisiämme meidän korviemme ja suidemme kautta. Hän auttaa meidän jalkojemme ja käsiemme avulla. Hänen täydellinen rakkautensa tulee todeksi täällä meidän toimiemme kautta, olivatpa meidän toimemme sitten miten epätäydellisiä ja puutteellisia tahansa. Me voimme olla lähimmäisiä, jotka vapauttavat yksinäisyydestä ja kuuntelevat, näkevät, ruokkivat, rukoilevat, jeesaavat ja tsemppaavat, osoittavat hyvyyttä ja laupeutta.
”Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa.” Rakkaus, jolla Jumala meitä koskettaa, saa kimmokkeen ja jatkaa matkaansa. Tehden vain hyvää niille, joita me elämässämme kohtaamme. Niille, joita on kaltoin kohdeltu ja joilta on miltei kaikki otettu pois. Niille, joita elämän kovuus koskettaa, niitä Jumalan rakkaus saa meidän elämämme kautta koskettaa.
Jumalan rakkaus liitti kaksi leskeä yhteen. ”Älä pakota minua eroamaan sinusta.” Noomin ja Ruutin yhteinen tie oli ystävyyden ja uskollisuuden tie. Kaksi yksin jäänyttä saivat toisistaan turvan. Lopulta Ruut löysi Betlehemistä uuden miehenkin, he saivat pojan, josta tuli lopulta kuningas Daavidin isoisä ja Jeesuksen esi-isä. Jumalalla oli suunnitelma Ruutillekin. Ruutin kertomus rohkaisee turvautumaan Jumalan rakkauteen ja myös luottamaan siihen, että kun löytää ystävän, hänestä pitää kiinni, vaikka edessä oleva saattaa vaikuttaa vieraalta, tuntemattomalta tai pelottavalta.
Kyllä se lähimmäisenä oleminen voi tuntua usein siltä, että ollaan kuin matkalla kohti vieraita seutuja. Että ei tästä matkasta selvitä, tai että varustusta on liian vähän tai että en osaa perille. Mutta kun rakkaus kuljettaa, se vie myös perille. Jumala, joka on itse rakkaus, varustaa meidät ja johdattaa, kun omat keinot tuntuvat vähäisiltä.
Silloin voi jokainen rohkeasti antaa vähästään. Vähäinenkin riittää. Ei tarvitse olla yltäkylläisesti. Sillä kun antaa ja jakaa, vähäisestäkin riittää tarpeeksi. Silloin se, jolla on vähän, voi saada paljon. Kun rakastaa, myös saa. Kun tulee rakastetuksi, antaa toisillekin. Ja silloin saa likimain kaiken, mitä elääkseen tarvitsee.