12. sunnuntai helluntaista, Mt. 23: 1 – 12, Esko Väyrynen

Alkutervehdys: Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne.
Meitä on tänään täällä kirkon etuosassa likimain kolmekymmentä henkeä, jotka olemme viettäneet viimeiset kaksi viikkoa rippikoululeirillä seurakunnan kesäkodilla Laajasalossa. Siellä olemme olleet oppimassa kristinoppia ja seurakuntatietoutta. On opeteltu käskyjä ja uskonkappaleita ulkoa. On koetettu selittää ja opettaa, miten meidän tulisi elää, jos tahdomme noudattaa Jumalan tahtoa.
Tuollaisessa tilanteessa tulee helposti rippikoulun opettajan mieleen Jeesuksen sanat fariseuksista: He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Kun joutuu jankuttamaan yhä udelleen pienistäkin asioista, niin ainakin minua on tätä saarnatekstiä miettiessäni vaivannut epäilys, että jospa minä vain siivilöin hyttysiä ja nielen kameleita.
Meidän on muistettava, että fariseukset ja kirjanoppineet eivät olleet mitä tahansa sanan selittäjiä. He olivat aivan julkisia ja oikeutettuja Jumalan tahdon tulkitsijoita. Jeesushan nimenomaan korostaa tätä kirjanoppineiden opetuksen laillisuutta vaatiessaan kansalta heidän opetuksensa tinkimätöntä noudattamista: Kaikki, mitä he sanovat, se tehkää!
Mekin rippikoulun opettajat olemme laillisia Jumalan tahdon selittäjiä, koska seurakunta on uskonut meille opetuksen viran. Mutta siitä huolimatta me voimme olla opetuksessamme tekopyhiä. Me saatamme antaa rippikoululaisille sellaisia elämänohjeita, joita itse emme edes ajattelekaan noudattaa. Jeesus sanoo opettajien tekopyhyyden seuraavasti: ”Voi teitä, te kirjanoppineet ja fariseukset, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa” Mt. 23:27.
Nuoret itse totesivat tämän saman asian. Tietääkseni he eivät kertaakaan asettaneet kyseenalaiseksi sitä, että onko opettajilla valtuudet opettamiseen tai opettavatko he väärin. Tämän päätelmän olen tehnyt pelkästään moitteettoman kurin ja käyttäytymisen perusteella. Kun olimme opettaneet kaiken sen, mitä tuolla rippikoululeirillä opetusta annettiin, niin sen jälkeen rupesimme kyselemään, miten he voivat näitä opetuksia elämässään toteuttaa ja mitä heille merkitsee kristittynä oleminen. Silloin nuoret totesivat, että ainakin nuorelle ja elämänhaluiselle ihmiselle Jeesuksen opetusten noudattaminen on ylivoimainen tehtävä.
Ehkä te vanhemmat ja kokeneemmat kristityt nyt kauhistutte, kun kuulette, millaisia nykyajan nuoret ovat, vieläpä rippikoulussakin. Mutta käsi sydämelle, voitteko todella sanoa, että te voitte pitää, mitä Jeesus on käskenyt meidän pitää. Ettehän te vain ole antamassa nuorille elämällänne ja vaelluksellanne sellaista kuvaa, että kristittynä ollaan vain toisten ihmisten vuoksi, jotta teitä katseltaisiin. Mielestäni nuoret ovat tässä asiassa rehellisiä, kun väittävät, että sellainen henkilö, joka sanoo voivansa pitää kaikki Jeesuksen käskyt, on tekopyhä.
Nuoruuteen kuuluu ehdottomuus ja ihanteellisuus. Nuoret kyllä huomaavat sen, että Jeesuksen antamien opetusten seuraaminen antaa elämälle ylevän päämäärän. Mutta he ovat kokeneet myös sen, että nuoren ihmisen elämänhalu vetää pois Jeesuksen seuraamisesta. Synti vetää puoleensa. Synti erottaa Jumalasta. Me joudumme harhailemaan maailman pimeydessä. Mutta koska Jumala koko ajan kutsuu omantunnon kautta takaisin yhteyteensä, elämä käy, niinkuin nuoret sattuvasti sanoivat, ontoksi. Elämällä ei tunnosta silloin olevan mitään tarkoitusta eikä päämäärää. Kunhan vain päästään päivästä toiseen.
Me leirillä olleet muistamme varsin hyvin, että ainoa keino ja ratkaisu tästä ontoudesta pääsemiseen on Jeesus Kristus. Te muistatte, että meidän järkemme tai tinkimättömyytemme siinä ei riitä. Vasta Jumalan Pyhän Hengen avulla me jaksamme uskoa Jeesuksen omaksi Vapahtajaksemme. Pyhän Hengen voiman avulla me jaksamme yrittää yhä uudelleen Jeesuksen opetusten noudattamista. Kokeneet kristityt sanovat tätä heräämiseksi.
Me muistamme myös sen, että ontoudesta pääseminen eli herääminen ei montakaan kertaa ole mikään ylimaallinen kokemus, joka tempaisisi meidät jonnekin yliluonnolliseen pyhyyteen, josta meillä ei enää ole mahdollisuuttakaan luisua pimeyteen. Jeesus saattaa kirkastua omaksi Vapahtajaksi pelkästään niin pienestä, jos huomaamme, että on joku ihminen, joka haluaa auttaa meitä ulos onttoudestamme. Ilman Jeesuksen rakkautta ja Jumalan Pyhyyttä ei kukaan ihminen haluaisi kuunnella toisen hätää.
Te nuoret tiedätte ja olette sen katkerasti kokeneet, kuinka hirvittävillä voimilla ja mahtavilla aseilla maailma käy sotaa teidän häilyvää Kristus-uskoanne vastaan. Teidän uskonne on suorastaan perikadon partaalla. Ilman Kristuksen rakkautta se olisi jo aikoja sitten sortunut. Ainoastaan hänen avullaan te pääsette vapaaksi ontosta elämästä, ”sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi” Fi. 2:13.
Toisin sanoen me joudumme sen rikkaan nuorukaisen Jeesuksen eteen, jolle Jeesus sanoi: ”Mene ja myy kaikki ja tule ja seuraa minua.” Me, jotka haluamme elämällemme ylevän päämäärän ja jotka haluamme tehdä jotakin hyvää elämässämme, juuri me joudumme menemään Jeesuksen eteen tyhjinä ja tunnustamaan hänelle: sinua ainoata vstaan minä olen rikkonut. Meidän rikkaan miehen ongelmamme on siinä, että me haluaisimme tulla Herran pöytään puhtaina ja viattomina, mutta me joudumme menemään omantuntomme meitä syyttäessä. Mutta me saamme käydä Vapahtajamme eteen turvallisin mielin ja luottaen siihen, että hän on armollinen ja laupias meitä kohtaan. Me emme pääse tekopyhyydestämme omilla voimillamme, vaan Jumalan avulla, joka on alkanut meissä hyvän työn. Hän on sen myös täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka, Fil. 1:6.