Itsensä tutkimisesta ja siitä seuraavasta itsensä tuntemisesta puhutaan paljon näinä aikoina. Mistään uudesta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys. “Tunne itsesi!”, oli jo antiikin suureen ajattelijan, Sokrateen, tunnuslause. Sokrates oli sitä mieltä, että todellinen viisaus ja tieto totuudesta on piilevänä jokaisessa ihmisessä. Ulkonainen viisaus ei riitä, vaan tärkeintä on nimenomaan sisäisen totuuden löytäminen. Sokrates koki olevansa ikään kuin kätilö, joka auttoi oppilaitaan tuntemaan itsensä ja löytämään itseensä kätkeytyneen viisauden.
Samankaltainen peruslähtökohta on kaikilla itsensä tutkimista ja itsensä tuntemista korostavilla opeilla. Esimerkiksi teosofia opettaa, että ihminen voi itseään tutkimalla saavuttaa oikean suhteen itseensä, lähimmäisiinsä, maailmankaikkeuteen ja Jumalaan. Kysymys ei ole vain ihmisen sisäisistä asioista, vaan ajatuksena on, että itsetuntemus johtaa hyvää elämään. Myös Sokrates piti itseään etiikan opettajana.
Teosofian mukaan on tärkeää, että ihminen oppii tunnistamaan ja hyväksymään myös puutteensa. Silloin hyväksymme myös toiset ja ymmärrämme heitä paremmin. Kun näemme ja hyväksymme, että kaikki ovat puutteellisia ja kaikilla on samoja vikoja, vapaudumme omien puutteidemme aiheuttamasta syyllisyydestä ja toisiin ihmisiin kohdistuvasta kaunasta. Myötätunto itseä ja toisia kohtaan johtaa aitoon sydämestä nousevaan lähimmäisten palvelemiseen. Samalla itsetuntemuksen lisääntyminen muuttaa ihmistä, sillä mitä syvemmälle ihminen pääsee itsensä tuntemisessa, sitä puhtaampi ja parempi hänestä tulee.
Voimme tunnustaa, että teosofia ja muut itsensätuntemiseen liittyvät opit saattavat sisältää yleistä viisautta ja psykologista tietoa, joka on meille hyödyksi. Samalla on kuitenkin sanottava, että niiden perustavat käsitykset itsensä tutkimisesta ja tuntemisesta ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä Jumalan Sana meille opettaa.
Sokrates halusi auttaa niitä, jotka kuvittelivat tietävänsä, mutta eivät kuitenkaan tienneet. Raamatun mukaan ihmisen väärät kuvitelmat siitä, mikä on totuus ja millainen hän itse on, ovat paljon syvemmällä kuin esimerkiksi Sokrates tai teosofia ovat osanneet ajatella. Raamattu puhuu myös siitä, että valo voi muuttua pimeydeksi. Se, mikä on sinänsä totta ja oikeaa, voi estää näkemästä varsinaisen ja perimmäisen Totuuden, Kristuksen – Jeesushan sanoo: Minä olen Totuus –, ja silloin valosta tulee pimeyttä, itse asiassa suurinta mahdollista pimeyttä.
Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu lainopettajista ja fariseuksista, joille oli käynyt juuri näin. He olivat Mooseksen istuimen haltijoita eli he olivat periaatteessa totuuden opettajia ja heidän tehtäväkseen oli annettu opastaa ihmisiä valoon ja Jumalan yhteyteen. He olivat kuitenkin unohtaneet oikean itsensä tutkimisen eivätkä he olleet päässeet oikeaan itsensä tuntemiseen. Se valo, mikä heillä oli, oli muuttunut pimeydeksi. He eivät eläneet itse sydämessään sen mukaisesti, mitä opettivat. Totuus oli joutunut vääryyden valtaan. Heidän piti auttaa ja opastaa ihmisiä, mutta sen sijaan he ainoastaan sälyttivät ihmisten niskaan raskaita ja hankalasti kannettuja taakkaoja, joita he itse eivät halunneet sormellaankaan liikuttaa. Salaisesti he olivat tyytyväisiä, kun ihmiset sortuivat taakkojensa alle, ja he itse saivat esitellä ulkokohtaista ja kuviteltua hurskauttaan.
Jumalalle heidän on kuitenkin tehtävä tili. Silloin ei ole pienintäkään merkitystä sillä, mitä ihmiset ovat ajatelleet. Sama tilinteon hetki kohtaa jokaista ihmistä, myös meitä. On tärkeää huomata, että Jeesus kohdistaa sanansa päivän evankeliumissa nimenomaan opetuslapsilleen ja samalla kaikille niille, jotka sanovat olevansa hänen seuraajiaan. Jeesus puhuu meille vakavia varoituksen sanoja. Meitä kohtaa jatkuvasti sama vaara langeta ulkokultaisuuteen kuin aikoinaan lainopettajia ja fariseuksia.
Siksi meitä kehotetaan tutkiman itseämme eikä vain yleisesti vaan nimenomaan Jumalan Sanan valossa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sellaisellakin itsensä tutkimisella, jossa liikutaan pelkästään maallisella tai psykologisella tasolla, ole oma merkityksensä. Syvimmässä mielessä emme voi kuitenkaan oppia tuntemaan itseämme ilman Jumalan sanaa. Totuus ja viisaus eivät löydy meistä vaan meidän ulkopuoleltamme.
Itse asiassa me emme pysty tutkimaan itseämme, vaan Jumalan Hengen täytyy tutkia meitä Jumalan sanan välityksellä. Jäämme pimeyteen ja olemme eksyksissä myös itseltämme, jos näin ei tapahdu. Kun Jumala tutkii meitä ja opimme tuntemaan itseämme, meistä ei ole tule parempia ja puhtaampia, vaan meistä tulee pahempia omissa silmissämme. Emme näe itsessämme heikkoutta, josta voimme vapautua, kun hyväksymme sen. Näemme itsessämme syntiä, joka on kokonaan eri asia kuin heikkous. Kun Jumalan henki paljastaa meille syntimme ja tulemme syyllisiksi Jumalan edessä, ymmärrämme, että emme voi vapautua syyllisyydestämme hyväksymällä syntejämme.
Voimme vapautua syyllisyydestämme vain niin, että emme hyväksy syntejämme vaan tunnustamme ne. Tästä puhuvat päivän epistolan tutut sanat: “Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.” (1. Joh. 1: 8-10) Syntien tunnustaminen ei itsessään vapauta meitä syyllisyydestä, vaan se, että Jumala on uskollinen ja vanhurskas ja antaa meille armossaan Jeesuksen tähden syntimme anteeksi.
Nykyään kirkossa puhutaan vähän synnistä ja syntien tunnustamisesta, vaikka kaikki alkaa kristityn elämässä syntien anteeksiantamuksesta ja päättyykin siihen. Onhan pyhityskin syvenevää synnin ja armon tuntemista – ja samalla syvenevää itsensä tuntemista, sen tuntemista, ettei meidän jumalanvastaisessa luonnossamme ole mitään hyvää, kuten Paavali sanoo. Syntien anteeksiantamuksen sijasta puhutaan paljon esimerkiksi itsensä hyväksymisestä tai eheytymisestä.
Helposti käy myös niin, että syntien tunnustaminen jää vain yleiselle tasolle. Haluamme puolustella syntejämme ja meillä on taipumus ajatella, että kaikkihan me olemme ei vain puutteellisia vaan myös syntisiä, eikä meidän tarvitse sen vuoksi kiinnittää huomiota synteihimme ja tunnustaa niitä. Olemme kaikki samanlaisia syntisiä – se on totta –, mutta tämä tosiasia ei auta meitä vähääkään Jumalan edessä, eikä meitä myöskään yhtään kiinnosta se, millaisia muut ovat, silloin kun Jumalan Henki muistuttaa meitä synneistämme. Jumalan koulussa meistä tulee kokonaan syntisiä, mutta samalla joudumme kohtaamaan määrätyt syntimme, joista omatuntomme syyttää meitä: Siinä asiassa olin epärehellinen, siinä asiassa etsin omaa etuani tai valtaa tai kunniaa, silloin lausuin väärän todistuksen lähimmäisestäni tai puhuin pahaa hänestä, silloin himoitsin jotain lähimmäiselle kuuluvaa tai kadehdin häntä jne.
Voimme vapautua syntikuormistamme ja elää yhteydessä Jumalaan ja toisiimme vain tuomalla syntimme valoon ja tunnustamalla ne. Päivän epistolaa edeltävissä jakeissa sanotaan: “Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1: 5-7)
Fariseuksilla ei ollut mitään annettavaa taakoitetuille syntisille. eikä meilläkään ole, mutta Jeesuksella on. Fariseukset antoivat kyllä syntisille luvan tehdä parannuksen, mikä merkitsi sitä, että heidän piti palata takaisin lain kuuliaisuuteen, mutta tästä ei tietenkään tullut mitään. Raskaat taakat olivat yhtä raskaita kuin aikaisemmin eikä niiden kantaminen onnistunut yhtään paremmin kuin ennen. Jeesus sen sijaan sanoo: “Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt. 11: 28)
Synti on kauhea asia, mitään sen kauheampaa ei ole, emmekä me rohkenisi tulla synteinemme Jeesuksen luo, ellemme jo etukäteen voisi ainakin toivoa, että hän on armollinen. Ja hän on käsittämättömän armollinen, ja hänen verensä pudistaa kaikesta synnistä, kuten Johannes kirjoittaa. Vain Jeesuksen armahtamina opimme tuntemaan itsemme ja vain Jeesuksen armahtamina olemme itsekin armollisia ja hyväksymme syvimmässä mielessä toisemme emmekä yritä asettaa erilasia kuormia toistemme kannettaviksi.