Eräällä isällä oli kaksi poikaa. Näillä, tai vähän vaihtelevilla sanoilla alkavat lukemattomat sadut ja kertomukset. Joskus kyseessä olivatkin sisaret. Joskus heitä oli kolme tai neljä. Eikö niin, monessa kertomuksessa juoni kulkee jotenkin näin: Vanhin tai vanhimmat sisaret tai veljet ovat varmoja itsestään., he pitävät itseään kauniina, älykkäinä ja taitavina. Pöyhkeydessään he jättävät varjoonsa, nuorimman, heikoimmalta näyttävän. Hänet työnnetään vanhempien ja muidenkin ihmisten huomion ulkopuolelle. Siksi kaikki muutkin pitävät tuota onnetonta tyhmänä, saamattomana ja joka suhteessa kelvottomana. Kertomuksen tapahtumat johtavat kuitenkin tilanteeseen, jossa osat vaihtuvat. Tarjolla on vaikea tehtävä tai erityinen huomio, jonka vanhemmat sisarukset ajattelevat olevan juuri heitä varten. Nuoremman mahdollisuudet eivät edes tule heidän mieleensä, se ei tule kuuloonkaan. Kuitenkin käy kaikkien yllätykseksi niin, että vain hän selviääkin testistä. Vihdoin kaiken nöyryytyksen jälkeen tuo vähäisin saakin osakseen huomion ja ihailun.
Näihin kertomuksiin sisältyy edelleen suuri viisaus. Väärä, heikommilta näyttävien kustannuksella rakennettu itsevarmuus ja ylpeys on pettävää. Ehkä vielä tärkeämpää on huomata, että jokaiseen ihmiseen kätkeytyy vahvuuksia, hienoja ominaisuuksia, kun niille vain annetaan tilaa tulla esiin. Liian monen kohtalona on, että muut kiinnittävät huomionsa vain muutamaan epäonnistumiseen ja heikkouteen ja niiden perusteella tuomitaan ihminen täysin kelvottomaksi. Hänen vahvuutensa sivuutetaan. Myös hänen kasvun mahdollisuutensa estetään, tie tukitaan. Näin asianomainen ei itsekään usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän alistuu osaansa.
Kaikessa yhteiselämässä on tärkeää, että tunnemme omat rajamme ja samalla tunnustavamme tarvitsevamme toisiamme. Ainakin yhtä tärkeää on, että etsimme ja tuemme myös omia ja toistemme vahvuuksia. Terve nöyryys ja terve itsetunto kulkevat käsi kädessä.
Juutalaiset ovat kautta aikain ollut myös kertoneet tarinoita kahdesta tai useammasta sisaruksesta. Jeesuksen kertomus viinitarhurin kahdesta pojasta näyttää ensin sijoittuvan tuttuun kaavaan: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa.” Näillä sanoilla Jeesus aloitti kertomuksen viinitarhurin pojista, mutta myös erään toisen kertomuksen: Tutun kertomuksen tuhlaajapojasta ja hänen vanhemmasta veljestään.
”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa.” Tässä vaiheessa kuulijat ehkä ajattelivat: ”No niin, tämän tarinan olemme tainneet kuulla jo lapsena.” Mutta Jeesuksen kertomukset olivatkin toisenlaisia. Niissä ei puhuttukaan vain ihmisten välisistä suhteista, toistemme arvostamisesta. Oleellista Jeesuksen kertomuksessa on isän, taivaallisen isän suhde poikiinsa ja poikien suhde häneen. Jeesuksen kertomuksissa kahdesta pojasta ei ole kysymys heikomman veljen vahvuuksien huomaamatta jättämisestä ja lopulta esiin tulemisesta. Kummassakin Jeesuksen kertomuksessa kahdesta pojasta isä rakastaa kumpaakin poikaansa. Hän osoittaa luottamusta molemmille. Ero on siinä, että kummassakin kertomuksessa toinen tahtoo olla isälleen mieliksi. Tuhlaajapojan veli jää isänsä taloon palvelemaan häntä. Viinitarhurin pojista vanhempi lupaa myös tehdä sen, mitä isä häneltä pyytää. Lopulta nämä molemmat ”kunnon pojat” kääntyvät kapinaan isäänsä vastaan. Tuhlaajapojan veli ei suostu osallistumaan isänsä iloon ja juhlaan. Viinitarhurin vanhempi poika ei lopulta tee sitä, minkä oli isälleen luvannut.
Entä toinen veli? Hänkään ei ollut se kiltti poika, jonka lahjat olivat vain kätkössä. Päinvastoin, nämä nuoremmat nousivat alun alkaen avoimesti isäänsä vastaan. Toinen kielsi täyttämästä isän antamaa tehtävää, toinen lähti ovet paukkuen omille teilleen isän perintö mukanaan. Oleellista on kuitenkin se, että molemmat pysähtyivät ennen pitkää, muistivat rakastavaa isäänsä, ajattelivat omaa kapinaansa ja katuivat sitä. He kääntyivät, muuttivat mielensä. Toinen palasi isänsä luo anteeksi pyydellen. Toinen palasi tarttuakseen työhön, josta oli ehtinyt kieltäytyä, saattaakseen sen loppuun. Tuhlaajapojan isä otti vastaan syleillen ja ilosta itkien. Voimme kuvitella myös isän ilon, kun hän huomasi, miten kapinaan noussut poika oli kaikessa hiljaisuudessa palannutkin viinitarhaan täyttämään saamansa tehtävän.
Molemmat kertomukset isän kahdesta pojasta Jeesus kertoi kansansa kelpo uskovaisille, fariseuksille ja kirjanoppineille, niille, jotka nyrpistelivät nenäänsä Jeesuksen seurassa kulkeville syntisille, Jumalasta vieraantuneille ja hänen tahtoaan avoimesti elämässään rikkoneille ihmisille. Nämä armoa janoavat julkisyntiset, joita te halveksitte, menevät Jumalan valtakuntaan ennen teitä, Jeesus sanoi.
Jeesuksen vertaukset eivät tunne poikaa, joka olisi ollut alusta loppuun asti isälleen mieliksi ja täyttänyt kaikessa hänen tahtonsa. Ei ole ihmistä, joka ei olisi rikkonut Jumalan tahtoa, kuten apostoli Paavali päivän lukukappaleessa toteaa. Hän itse on siihen voimaton. Jokaisessa on rakkaudettomuutta, itsekkyyttä, itseriittoisuutta ja kapinamieltä Jumalaa vastaan. Emme pääse tästä syntisestä luonnostamme eroon.
Se, mitä Jumala meiltä ennen muuta odottaa, on tämän synkän totuuden nöyrä tunnustaminen ja Jumalan rakkauteen luottaminen. Paluutie on aina avoin. Jumala antaa anteeksi Jeesuksen itsensä tähden. Me emme voi koskaan itse täyttää taivaallisen Isämme tahtoa loppuun asti. Jeesus, kelpo veljemme, on tehnyt sen meidän puolestamme. Kaikki on täytetty. Häneen luottaville, armoa kaipaaville ihmisille taivaallisen isän syli on aina avoin. Jumalan rakkaus sulattaa ja pehmittää vähitellen jotakin syvällä meissä. Sieltä pääsee vähitellen esiin sellaisia Jumalan meihin luomia ominaisuuksia, jotka ovat olleet kätkössä kovan kuoren alla. Ei itse yrittämällä, vaan hiljaa ja huomaamatta, Jumalan rakkaus luo uutta niissä, jotka elävät hänen rakkautensa varassa.
Saksalainen runoilijapappi Jörg Zink kuvaa hienosti rakkauden syvintä olemusta, Jumalan suhdetta meihin, poikiinsa ja tyttäriinsä.:
Rakkaus ei hylkää ketään.
Se ottaa lukuun ihmeitten mahdollisuuden.
Kuka ottaisi nykymaailmassa kuluun ihmeitten
mahdollisuuden, ellei rakkaus.
Ennen kaikkea se ottaa yhä uudestaan lukuun sen ihmeen,
että ihminen voi muuttua,
vastoin kaikkia pelotteluja ja ennusteita.
Jokaisen varalle sillä on tila,
jossa tämä voi muuttua,
eikä se tunne toivottomia tapauksia.
Se ei aseta määräaikoja.
Se ei suostu lannistumaan,
vaan elää pitkät ajat odotuksen varassa.
Juuri tällainen on rakkaus. Juuri tällainen on taivaallinen isämme.