12. sunnuntai helluntaista, Luuk. 18:9-14, Hans-Christian Daniel

Hangon niemi on mereen pistävä kapea ja pitkä maakieleke. Mennessäsi länteen kulkusi rajoittuu mereen ja mennessäsi itään joudut saman meren eteen. Meri leimaa elämää täällä. Meren ehtoihin on asetuttava. Meri on saman aikaan sekä vaara että raja ja myös elinkeinon perusehto, joka suo elatusta alueelle. Vain kapea niemimaa tarjoaa perustan asumiselle ja elämälle. Tämä kapea niemimaa on riippuvainen mantereesta, sillä Hangossa ei voida harjoittaa paljoakaan maataloutta. Leipä, maito ja liha tulevat siis enimmäkseen pohjoisesta suunnasta. Hanko ei voi sanoa ”en tarvitse mannermaata” eikä manner voi sanoa ”en tarvitse Hankoa”. Kaikki olemme riippuvaisia toisistamme, kukin omalla tavallaan. Suomen tasavallassamme jokainen on yhtä arvokas.
Itse olen kotoisin PohjoisSaksan niemimaan edessä olevilta Friisin saarilta. Siellä on kansanjuomana yleensä tee, mutta juhlatilaisuuksissa tarjotaan kahvia, jonka sekaan on kaadettu rommi ja päällä ui kermavaahtohattu. Juhlakahvin nimi on ”fariseus”. Miksi? Nimi sai alkunsa siitä, että saaren pappi oli saarnannut juoppoutta vastaan ja kansa vakuutti hänelle, että lopetetaan juopottelu. Eräässä kastejuhlassa sitten emäntä toi niitä juhlakahvikuppia tarjottimella, ja papille tarkoitettu kuppi oli ilman kermavaahtoa. Mutta pappipa tahtoi myös kahvinsa kermavaahdon kera. Niinpä hän sai vahingossa väärän kupin. Huomatessaan siinä olevan rommin, hän tokaisi: ”Senkin fariseukset!” Siitä saakka kansanjuoman nimi on ”fariseus”. Jokainen tavallaan myöntyy olevan sellainen fariseus, jonka ulkokuori teoillaan tahtoisi esittää ihan eri asiantilan kuin pinnan alla oleva todellisuus.
Jeesuksen aikana farisealaisuus oli kansan keskuudessa suosittu juutalainen herätysliike, jota leimaa jumalanpelko, vakavuus ja Jumalan käskyjen tarkka noudattaminen. Eristäytymällä ulkopuolisista vaikutteista farisealaisuus auttoi aikansa juutalaisuutta säilyttämään oman uskonnollisen ja kansallisen identiteettinsä vieraiden valtioiden ja valloittajien kulttuurisessa ristipaineessa. Farisealaisuus tahtoi edistää Jumalan valtakunnan tulemista lain noudattamisen avulla. Jumalan valtakunta riippui siis ihmisen teoista. Jeesus kritisoi sen liikkeen edustajia, jotka olivat kaikkien alojen ja säätyjen maallikoita, teeskentelystä, itsepetoksesta, rakkaudettomuudesta, ansioopista, tekopyhyydestä, eristäytymisestä syntisistä ja Jumalan lakitiedossa eli toorassa sivistymättömistä, ylpeydestä ja ylimielisyydestä Jumalan edessä sekä siitä että nämä katsoivat pyhien kirjoitusten olevan samanarvoisia kuin suullinen perimätieto. Jeesuksen kritiikistä huolimatta kristinuskokaan ei pysynyt vapaana farisealaisuudesta, vaan myös alkukristillisyydessä ja alkukirkossa on havaittavissa tiettyjä farisealaisia piirteitä. Kuuluisin sen liikkeen entinen edustaja oli teltantekijä ja apostoli Paavali, jonka vaikutuksesta farisealainen raamatuntulkintaperinne on voinut vakiintua kristinuskoon. Apostoli Paavali loi myös teologisen ajattelutavan, joka auttoi käsittämään vastakkainasettelun Jeesuksen opetuksen ja farisealaisuuden välillä.
Kun kerran alkukirkon kovaksikeitetyt ja itse Kristuksen opissa rippikoulunsa käyneet opetuslapsetkaan eivät pysyneet vapaina farisealaisuudesta, miten paljon enemmän se vaivaa meitä, joiden sisäinen vanha Aatami aina tahtoisi ylpeillä Jumalan ja muiden ihmisten edessä? Fariseus minussa tahtoo ansaita hyvää. Teen Jumalasta kauppiaan. Se fariseus minussa tekee minut ylpeäksi polkupyöräilijäksi, joka polkee alas ja kumartaa ylös. Kristikunta on aina vaarassa joutua farisealaisuuteen; se vaanii meitä kristittyjä aina ja kaikkialla. Oikea kristillisyys on kuin suuren meren ympäröimä kapea niemi. Siionin virret auttavat ihmistä tunnistamaan ja tunnustamaan oman tilansa läsnä olevalle Kristukselle tähän tapaan: ”Kova, ylpeä, uskoton lienen, / joka nöyryyttä teeskentelee. / Sinä luoda voit suuresta pienen, / minut hengessä köyhäksi tee. / Anna tultasi ylhäältä sieltä, / anna altista palvelumieltä, / suo lisää uskoa.” (SV 153: 3)
Meillä on luterilainen kristinoppi, joka opettaa uskonvanhurskautta yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Opimme yhdessä tunnustamaan syntimme ja odottamaan armoa. Syntinen toisen syntisen rinnalla ei rupea potkimaan, vaan kohtaamaan toista ystävänä. Matkalaisina taivaan tiellä saamme ottaa paikkaa evankeliumimme publikaanin rinnalla ja näkemään lähimmäistänne siinä yhtä lailla armoa tarvitsevana ja pyytävänä. Siinä me kaikki tarvitsemme uskon puhdistusta ja uskon vahvistusta suostumaan siihen yksinkertaiseen kristinoppiin, jossa me kaikki olemme aina vastaalkavia, yhtä lailla syntisiä ja vain Kristuksen tähden Jumalalle kelpaavia.
Nuorelle Paavo Ruotsalaiselle Seppä Högman lausui merkittävät sanat: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukaan kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Nuori Paavo oli aikansa hyvin vakava ja tunnontarkka kristitty, joka rippikouluun mennessä oli ahkerasti lukenut Raamattunsa kannesta kanteen jo muutaman kerran. Mutta jokin asia teki häntä rauhattomaksi, oma suoritus tuntui riittämättömältä. Yksi sana tuntui pyyhkivän kaikki omat suoritukset pois asettaen niiden tilalle ”Kristuksen sisällinen tunto”. Mitä se tarkoittaa ja mikä on ”Kristuksen sisällinen tunto”? Tämän päivän evankeliumi kertoo siitä. ”Kristuksen sisällinen tunto” ilmenee armonikävänä, kun omat synnit nousevat syyttämään ja ihminen syvästi sydämessään oivaltaa, ettei pysty pelastamaan itseään.
Jeesuksen kertomus tänään osoittaa, kuinka suhteemme Jumalaan ja suhteemme ihmisiin menevät toistensa lomitse niin kuin oikean ja vasemman käden sormet rukoillessamme. Jos luotamme omaan vanhurskauteemme, halveksimme sekä Jumalaa että muita ihmisiä. Kun taas luotamme Jumalan vanhurskauteen Kristuksessa, teemme Jumalan suureksi ja rakastamme Jumalan luotuja, Kristuksen lunastamia ja Pyhän Hengen uudistamia ihmisiä. Silloin uskomme siihen, että meiltä itseltämme puuttuu vanhurskaus. Uskomme ja luotamme vain Jumalan armoon, joka lahjoittaa vanhurskauden anteeksiannossa. Marian kiitosvirsi kiittää Jumalaa suurentamalla Häntä. Fariseuksen kiitosvirsi pienentää Jumalaa suurentaen omia ansioitaan. Maria suurentaessaan Jumalaa suo köyhille ja tyhjille sitä, että Jumala täyttää heidät hyvyyksillään. Fariseus egosentrisyydessään ei suo toiselle mitään.
Jeesuksen kertomus fariseuksesta ja publikaanista kuvailee sitä, mitä profeetta Jesaja (64:5) sanoo meistä syntisistä ihmisistä Jumalan edessä: ”kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.” Publikaani havahtuu ja turvautuu Jumalaan, kun hän kutsuu Jumalaa avuksi. Syntinen ja halveksittu ihminen tuntee itsensä riippuvaiseksi Jumalasta, niin kuin Jesaja sanoo edellisen kohdan jatkossa (64:7) ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” Fariseus vain tahtoo komeilla omillaan.
Kristityn oikea vanhurskauden puku on kudottu Kristuksen ansiosta ja se annetaan omaksi pyhässä kasteessa. Ei voi muuta kuin lapsen lailla vain vastaanottaa ja lapsenkaltaisessa uskossa säilyttää sen. Ikävöikäämme pelastusta. Olkaamme sellaisia, joista Vapahtaja sanoo: ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan” (Matt. 5:6). Vapahtaja itse ravitsee meitä kaikkia ehtoollispöydässä. Pyytäkäämme häneltä oikeaa vanhurskautta: Jumalan armosta lahjaksi saatua uskonvanhurskautta. Lisäksi hän oli julistanut autuaiksi hengellisesti köyhiä. Nyt hän itse piirtää silmiemme eteen hengellisesti rikkaan fariseuksen ja hengellisesti köyhän publikaanin.
Herramme sanoo (Matt. 5:20 käännös 1938): ”ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi” (käännös 1992: ”ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin”) ”kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan”. Ja apostoli Paavali korostaa, ettei ihminen voi tulla vanhurskaaksi lain teoista Room. 3:28 ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” Gal. 2:16 ”Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii.”
Tämän päivän evankeliumissa hyljätty ja oman syntisen tilansa tunteva publikaani tulee Jeesuksen opetuksen mukaan osalliseksi Jumalan olemuksesta eli vanhurskaudesta, kun hän rukoilee Jumalan armoa, vaikka hän on syntinen. Hän, jolta puuttuu, anoo siltä, jolla on ja joka voi ja tahtoo antaa.
”Kristuksen sisällinen tunto” opettaa meitä tunteman Jumalaa ja omaa köyhää tilaa Jumalan edessä. ”Kristuksen sisällinen tunto” auttaa meitä elämään kristityn kapealla niemimaalla armon kerjääjinä. Ja tästä omasta suloisesta ja kauniista elämän kiintopisteestä käsin pääsemme ihailemaan ja ikävöimään Jumalan armon avaraa merta ja katsomaan taivaanrantaa pidemmälle iankaikkisen elämän toivon satamaa.
Näin olkoon tästä lähin
jumaluusoppini:
myös viimeinen ja vähin
saa olla omasi.
Tiet toiset vievät vaivaan.
Perilliseksi taivaan
myös minut lunastit. (SV 53:5)