Huh, kun me ihmiset olemme monimutkaisia. Minua tämä monimutkaisuus on aina kiehtonut. Miettikääpä minkälaisen todellisuuden keskellä elämme. Sellaisen, jossa hirveällä temmolla tapahtuu asioita sekä arjen keskellä, että maailmanpoliittisesti: Israelin ja Palestiinan konflikti ammuttuine raketteineen ja kuolleine siviileineen – apua omat lapset aloittivat juuri päiväkodin, onko kaikilla sadevaatteet – Entä missä kohtaa Ukrainaa Venäjän avustusrekat nyt ajavat ja mikä niiden motiivi on, olenko muistanut maksaa vuokran, pitäisikö tätä kuudetta ydinvoimalahanketta nyt ryhtyä aktiivisemmin vastustamaan, pitäisikö VIHDOIN käydä parturissa, ettei ihan näyttäisi hampuusilta?
Ja voi hyvää päivää, jos näistä asioista ollaan eri mieltä. Se jos mikä on epämiellyttävää.
Erimielisyyden epämiellyttävyyden vuoksi meillä ihmisillä on taipumus hakeutua samoin ajattelevien joukkoon. Sellaiseen kuplaan, jossa asiat näyttävät vähintään samansuuntaiselta. Välillä olemme mieluummin älyllisesti epärehellisiä, kuin annamme kuplamme poksahtaa.
Uskon, etteivät asetelmat Nasaretissa, Jeesuksen kotikonnuilla olleet kovinkaan paljon toisenlaiset. Vaikkei nykymittakaavaan nähden siellä paljoa varmasti tapahtunut, HEIDÄN mittakaavassaan tapahtui varmasti. Jeesuksen tulo Nasaretiin oli varmasti ollut odotettu asia aina siitä lähtinen kun huhut hänen tekemistään ihmeteoista olivat kiirineet torikeskusteluihin. Oli kova juttu saada oman kylän poika lukijaksi synagogaan, kun samalla saisi selkoa hänen tekemistään ihmeteoista.
Sen aikaisessa synagogakokoontumisen konsepti näkyy myös meillä täällä tuomasmessussa tänään. On teksti, jonka lukija lukee ja sitten tämä jakaa aiheen ympäriltä joitain keskeisiä ajatuksia kuulijoille.
Evankeliumiteksti kertoi meille tänään, että vähän sen jälkeen kun Jeesus oli päättänyt lukemisensa, hänen entiset naapurinsa ja kylänmiehensä olivat vähällä tappaa hänet? Mutta katkelma ei kerro, mitä Jeesus luki ja lukemaansa selitti, joten kelataanpa muutama jae taaksepäin.
Siellä kerrotaan Jeesuksen lukeneen Jesajan kirjasta ennustusta tulevasta Messiaasta ja tämän tehtävästä.
Luetun ydin kuului näin: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen.”
Jeesus myös selitti lukemansa: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen”, hän sanoi. Ja kuulijat ymmärsivät sanotun merkityksen. Jeesus väitti olevansa Messias.
Teksti jatkuu mielenkiintoisella tavalla: Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti. Kuitenkin he sanoivat: ”Eikö tuo ole Joosefin poika?”
Kuulijat tunsivat Jeesuksen entuudestaan. Hänen sanansa kiehtoivat kiitokseen asti, mutta se, että heidän kylänsä poika olisi Messias, oli heidän maailmanymmärrykselleen kuin neula ilmapallolle.
Keitä luulette synagogaan kokoontuneen? Oliko siellä yhtään tuon Jeesuksen lukeman Jesajan kirjan tekstin mainitsemista ihmisryhmistä? Köyhistä, vangeista, sokeista tai sorretuista? Eiköhän heidät oltu työnnetty jonnekin aivan muualle.
Se, että maailmanhistorian suurin tapahtuma olisi yhtäkkiä ollut heidän silmiensä edessä ja pitänyt sisällään ne ihmisryhmät, jotka läsnäolleet olivat eristäneet johonkin kaukaisiin karsinoihin, oli synagogaan kokoontuneille kylänmiehille liikaa. He alkoivat intuitiivisesti suojella kuplaansa, työntää Jeesuksen sen ulkopuolelle. Jopa ihan konkreettisesti, työntää hänet jyrkänteeltä alas.
Etsikkoaika merkitsee, että kuplamme ulkopuolella oleva ääni jollain tavalla pääsee tajuntaamme, vetää puoleensa. Perinteisesti etsikkoajalla tarkoitetaan sitä, että ihmisen elämässä tulee joitain sellaisia aikoja, jolloin Jumala erityisesti kutsuu puoleensa. Kutsuun vastaaminen saattaa aiheuttaa kuplan rikkoutumisen. Elämän marssijärjestys saattaa muuttua, asioista, jotka eivät ennen ole olleet tärkeitä saattaakin tulla arvokkaita. Jeesuksen äänestä tulee voimakkaampi kuin ympäröivästä kuplansisäisestä hälystä.
Meidän tämän päivän ihmisten ongelma on se, ettei meillä ole oikein yhteyttä itseemme ja siihen keitä olemme. Siksi ympärillä olevasta kuplasta tulee yhä tärkeämpi ja agressiivisemmin varjeltu.
Monen kuplan sisällä kysytään nykyään kysymyksiä kuten, mikä meitä huvittais, mihin mentäis, pitäiskö hankkia, kenen kanssa kannattais viettää aikaa, mikä ois siistii ja mikä olis paras.
Nämä kysymykset ovat helppoja ja ihan kiinnostaviakin. Niiden kautta saa uusia kokemuksia ja saattaa tavata toisia samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Eikä siinä mitään, voihan niitä kysyä. on tärkeää kuitenkin huomata, että jos kysyy VAIN näitä kysymyksiä, ei tule kysyneeksi sellaisia
kuten kuka jää ulkopuolelle? Mikä olisi juuri nyt tärkeää?
Kuka tarvitsisi minun läsnäoloani?
Miten tekisin näkyväksi köyhät, vangitut, sokeat ja sorretut ympärilläni?
Näitä jälkimmäisiä kysymyksiä emme voi kysyä, ellei meillä ole yhteyttä omaan itseemme, siihen keitä olemme. Voisin sen sanoa tässä, mutta ei sen ymmärtäminen tapahdu sillä että minä sen sanon. Sinne on matkattava itse. Nopein väylä omaan sisimpään on hiljaisuus, rukous ja Jumalan sanan mietiskely. Mikään mutkaton moottoritie tämä väylä ei ole, eikä helppo. Mutta matkalta voi löytää elämäänsä tarkoituksen ja merkityksen, olemisen tavan, kestävän perustan.
Yksi kiehtovimmista asioista Jeesuksessa on, että hän ei tee myönnytyksiä eikä kompromisseja. Hän asettaa ihmiset valintojen eteen: jos tahdot seurata minua, ota minut todesta, hän sanoo meille. Jos lähdet tähän kelkkaan, kuplasi saattaa rikkoutua, mutta minä tulen tilalle, rakkauden määrä elämässäsi lisääntyy, alat vähitellen tuntea, kuka sinä olet, minun luomanani ja minulle rakkaana ihmisenä. Sinun heikkoutesi eivät ole huonoutta, sinä saat syntisi anteeksi, sinun ei tarvitse enää kantaa syyllisyyttä, sinun ei tarvitse hävetä. Olet minun, sanoo Jeesus.
Nämä sanat odottavat kuplan toisella puolella. Ketään ei voi pakottaa ottamaan tätä sanomaa vastaan. Jeesus ei koskaan pakottanut ketään uskomaan itseensä, vaikka niinkin kai olisi voinut tehdä. Jos ihmiset varjelivat kuplaansa liiaksi, hän käveli väkijoukon läpi seuraavaan paikkaan. Tänäänkin tänne meidän keskellemme.
Jeesuksen ja itsemme tunteminen vapauttaa meidät samaan. Identiteettimme ei ole enää pultattu päivän politiikan ymmärtämiseen oikealla tavalla, siihen onko parturista käynnistä kulunut liikaa aikaa, onko toinen samaa mieltä kanssani, vaan se on kiinnitetty siihen, että Jumala on halunnut minut tällaiseksi ihmiseksi, hän rakastaa minua, kutsuu minut kohtaamaan ympäröivän todellisuuden avoimesti ja totuudella.
Hän ei tarjoile meille helppoa pintaliitoa vaan merkityksellistä elämää, jonka päämäärä ja matkakumppani hän itse on. Hän kutsuu meitä työhönsä jakamaan rakkauttaan köyhille, vangituille, sokeille ja sorrettuille, niille jotka eivät ole täällä. Hän ammentaa meille kaivosta, joka ei ehdy ja antaa voimaa ruumiistaan ja verestään, jotka pian taas katetaan eteemme.