Keppi ja porkkana. Ne ovat olleet kasvatuksen välineet kautta aikojen. Äsken kuulemamme vertaus sisältää molemmat. Siinä tulee ensin lupaus ja sitten varoitus.
Jeesus kertoo vertauksen vastauksena Pietarin kysymykseen: ”Herra tarkoitatko näillä vertauksilla kaikkia vai ainoastaan meitä”. Jeesus osoittaa sanansa kaikille, jotka häntä kuulevat. Kertomuksessa taloudenhoitaja saa tehtäväkseen huolehtia muusta palvelusväestä ja jakaa heille ruoka-aineet ajallaan. Uskollinen ja viisas taloudenhoitaja suhtautuu vastuullisesti isännältä saamaansa tehtävään. Hän on luottamuksen arvoinen. Ei hän kysele, milloin isäntä tulee. Palvelija on sitoutunut hoitamaan tehtävää niin kauan kuin isäntä on poissa. Tehtävän lyhyt tai pitkä kesto ei vaikuta taloudenhoitajan toimintaan. Tervetuloa takaisin kotiin, isäntä! Täällä ollaan valmiita vastaanottamaan sinut milloin vain.
Viisaan taloudenhoitajan mielessä tehtävien hoitaminen ja isännän odotus eivät ole ristiriidassa keskenään. Ne kuuluvat yhteen. Jeesus toivoo, että jokainen meistä olisi kuin viisas taloudenhoitaja. Että olisimme valmiita, kun Jeesus tulee tai oma kuolemamme koittaa. Että jokaisena elämämme päivänä tahtoisimme käyttää
saamiamme lahjoja ja taitoja niissä tehtävissä, joita eteemme tulee. Kirkkoon tullessa ja kristittynä elämisessä ei todellakaan sovi jättää aivoja narikkaan, vaan toimia älykkäästi ja uskollisesti, jotta mahdollisimman monet saisivat kokea Jumalan huolenpitoa meidän kauttamme.
Se, joka kuulee Jeesuksen vertauksen, kuulee lupauksen. Uskollinen ja viisas palvelija, sinut palkitaan. Saat hoitoosi koko omaisuuteni. Mikä meitä ihmisiä sitten riivaa, kun emme välitä porkkanasta, viis veisaamme lupauksesta?——- Meitä riivaa esimerkiksi vallan väärinkäyttö, josta Jeesus puhuu vertauksessaan. Poliitikot eivät ole ainoita, joilla on kiusaus sortua siihen. Ihan tavalliset ihmiset hiukan asemaa ja valtaa saadessaan helposti valvovat enemmän omia etujaan kuin huolehtivat muista. Me tavalliset ihmiset työpaikoilla, harrastuksissa, kaveriporukoissa ja perheissä. Esille nousevat ahneutemme ja tahto asettua toisten yläpuolelle.
Olemmeko itse niin tarvitsevia, ettei meillä ole muille mitään annettavaa? Kuinka paljon minun pitää itse saada, että voin antaa muille? Aikaa, rakkautta, läsnäoloa, kannustusta, luottamusta, ystävyyttä, tukea tai aineellista apua? Kun päästän itsekkään luontoni valloilleen, en saa koskaan riittävästi, että voisin jakaa toisille. ”Ai mitä sä kysyit? Emmä tiedä, mä oon vaan töissä täällä.” Jokainen on varmaan törmännyt tällaiseen asenteeseen. Vastuun pakoiluun ja pyrkimykseen välttää vähäisintäkin vaivannäköä. Yhdenlaista omaan napaan tuijottamista sekin on, että mukavuudenhalusta, pelosta tai jostain muusta syystä emme tahdo toimia toisten hyväksi. Mielestäni kristityn hengellistä laiskuutta on jättää oma osuutensa tekemättä ja pyytää vain, että ”Jumala hoida sinä tämäkin homma kuntoon”. Älä luule, että vähättelen rukouksen voimaa. En todellakaan. Rukouksessa on ihmeellinen voima. Puhun siitä, että ihmisen kuuluu tehdä kaikki se, mitä hän voi tehdä huolehtiakseen lähimmäisistään. On toimittava, ei pidä murehtia turhaan tai odottaa jonkun muun tarttuvan toimeen puolestani.
Toiminta ja rukous liittyvät kiinteästi toisiinsa. Rukouksessa pyydämme tehtäviimme ja toimiimme Jumalalta tahtoa, voimia ja viisautta. Me emme saa jättää työtä väliin. Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa usein juuri vaivannäkömme kautta. Jos ostamme leivän ja annamme sen nälkäiselle, on se parempi kuin jos kävelisimme vain ohitse miettien, että kunpa Jumala auttaisi tuotakin nälkäistä.
Kun me kerran tiedämme, mitä Jumala meiltä tahtoo, eikö ole Hänen tahtonsa tahallista vastustamista, jos emme kuitenkaan tee niin? Luukkaan evankeliumiin tallennetun vertauksen loppuosa käsittelee tätä tahallisen ja tahattoman
väärintekemisen teemaa. Niin Suomen laissa kuin Mooseksen laissakin ankaramman tuomion saa se, joka tietoisesti tekee väärin. Kirkkoisä Augustinus lisää tähän vielä sen, että tietämättömyys voi johtua haluttomuudesta tietää. Nyt kenties mietit sitä, miten tietämättään tehdyt synnit saadaan anteeksi.
Samalla tavalla kuin tietoisestikin tehdyt: armoon turvaamalla. Eräs tärkeä Jumalan lahja meille on synnintunto. Ilman synnintuntoa ja siitä poikivaa katumusta ihminen vain vähättelee omia rikkomuksiaan samalla kun syyttää muita. Ilman synnintuntoa ihminen ei koskaan pysähdy miettimään, miten paljon hän itse tarvitsee anteeksiantamusta.
Jumala odottaa meiltä hyviä tekoja suhteessamme lähimmäisiimme. Mutta samalla hän tietää, ettemme voi itseämme vapauttaa itsekkyydestämme tai mistään synneistämme. Vain Jeesus voi sen tehdä. Silloinkin, kun onnistumme palvelemaan toisia jollakin tavalla, kiitos siitä kuuluu Jumalalle. Pyhän Henkensä välityksellä Hän vaikuttaa kaiken hyvän meissä.
On valtava armon kokemus, kun huomaa olleensa avuksi tai iloksi toiselle, vaikka tietää miten pieni astia itse on. Pieni ihminen voi vain riemuita psalminkirjoittajan (Ps.23: 5-6) tavoin Jumalan lupauksien toteutumisesta: ”Minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.”