Jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan. Viikko Kompelonlahdessa on sisältänyt vaatimuksia, Välillä vaatimukset ovat olleet niin suuria, että niihin ei ole yltänyt. Siitä on seurannut toisilta saatu huomautus, moite, syytös. Mutta välillä vaatimuksen on voinut tuntea myös sisällään. Minä en pysty siihen, mihin haluaisin.
Rippikoulu sisälsi myös toisenlaisia vaatimuksia. Me etenimme päiväohjelman mukaan. Aamulla ei ollut aina helppo nousta lipunnostoon. Riihikirkon aamurukouksessa olisi pitänyt jaksaa ja viitsiä osallistua vuororukouksiin. Oppitunneilla odotettiin aktiivisuutta, hiljaisuutta, rohkeutta sanoa omat mielipiteensä ääneen. Ja meiltä vetäjiltä taitoa luoda kiinnostava oppitunti.
Iltapäivän leikkituokiossa olisi pitänyt olla innostunut yhteisestä leikistä. Raamatturyhmissä odotettiin, että isoset vetävät taitavasti ryhmäänsä, että nuoret keskustelevat heille välillä hyvin oudoista asioista. Jokaisen ryhmäläisen olisi pitänyt tehdä aktiivisesti purjekuvaa. Ja oppimispäiväkirjoihin minä odotin hyviä perusteltuja vastauksia; vaadinpa välillä uudelleen kun en ollut tyytyväinen vastaukseen En tiedä tai viiva.
Näistä vaatimuksista huolimatta kristinuskossa on kyse vapaudesta. Kristillisen uskon ydinsanoma on vapaus vaatimuksista. Siinä ei ole kyse joidenkin tiettyjen sääntöjen tai määräysten noudattamisesta. Siinä on kyse turvautumisesta armoon, vapaudesta Jumalan turvallisilla käsivarsilla.
Vapaus ei tarkoita täydellistä vapautta ilman mitään rajoja. Vapaus on oikeutta oman järjen avulla ja Raamatun avulla ratkaista oman elämän kysymyksiä. Useimpiin asioihin Raamatusta ei löydy suoraa vastausta, vaikkapa tupakointiin tai yöunen pituuteen. Meidän on itse ratkaistava oma kantamme.
Samanlainen vapaus oli purjeen tekemisessä. Teillä oli annetun tehtävän sisällä oikeus päätyä siihen, mikä teistä tuntui oikealta kuvalta. Välillä jouduin toteamaan, että lopputulos ei ollut mieleni mukainen. Toisinaan taisin antaa teille aika selviä määräyksiä: tuo kuva sopii valkoiseen, tuo kukka voisi lähteä mustasta, ehtoollispikari sopisi kastemaljan viereen. Mutta yhtä usein te tiesitte paikan ja teitte kuvan siihen.
Nyt kun katselen purjetta näen siinä tämän leirin kädenjäljen. Muistan perhosen ja linnun tekemisen, lukuisat kädet mallin mukaan, miten rukoilija ei meinannut pysyä rukousasennossa. Näen purjeessa luovuutta, joka tuli esiin kuusta karsiessa tai Nadja Raduzkassa yhtä lailla kuin riihikirkossa kuolemasta puhuttaessa. Muistan ne jotka ensimmäisinä alkoivat laulaa ja saivat vähitellen muista seuraa. Muistan paperilenkkiketjun, jota oli vaikea saada aikaiseksi, vaikka oli paljon paperia. Muistan miten joukkovoima sai minut hyppäämään vaatteet päällä järveen. Muistan iltahartauden hiljaisuuden pimeässä vain kynttilöiden valaisemassa huoneessa. Muistan viimeisen illan kiitoksenaiheet. Nämä asiat aukenevat vain sille, joka on ollut niissä hetkissä mukana. Niissä oli kyse luovuudesta, niissä oli kyse Pyhän Hengen lahjoista.
Minä tiedän että kukaan ei pysty olemaan täysin saamansa luottamuksen arvoinen, hoitamaan täydellisesti saamaansa tehtävää. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan tuntuu vaatimukselta. Mutta sen voi nähdä myös lupauksena. Meiltä ei vaadita enempää kuin mitä meillä on. Me olimme leirillä riittävän hyviä. Siitä on kyse elämässä. Että pyrimme olemaan riittävän hyviä. Meidän ei pidä antautua sellaisen ajatuksen valtaan, että meistä ei ole mihinkään, ei kannata edes yrittää. Yrittäminen riittää. Sitä te teitte leirillä. Ihmiseltä ei vaadita enempää kuin mihin hän pystyy. Purjeen kuvien tuli olla teidännäköisiänne. Minä tiedän että jokainen voi löytää sieltä oman kätensä jälkiä. Se on sinun kätesi jälki purjeeseen ja meidän rippikouluumme.
Uskossa ei siis ole kyse vaatimuksista, vaikka niitä on elämässä ja niitä oli riparilla. Elämässä jokaiselta vaaditaan. Täällä kirkossa on paljon meitä, joilta vaaditaan. Aikuisilta vaaditaan, nuorilta vaaditaan, lapsiltakin vaaditaan. Me ihmiset emme ole täydellisiä. Siksi oli käskyt ja siksi syntyy erilaisia vaatimuksia meille.
Jumala on toisenlainen. Hän ei vaadi, vaan hän antaa. Kasteessa saimme uskon siemenen. Sitä ovat vaalineet kastejuhlassa mukana olleet vanhemmat ja kummit. Sitä me olemme vaalineet rippi-koulussa. Tämän uskon varassa olemme eläneet rippikouluviikon; toisilla se on suurempi, toisilla vähäisempi. Usko on kuitenkin meissä. Ja silloin kun oma usko on pieni, porukan yhteinen usko kantaa. Se usko, joka täällä kirkossa kohta yhdessä tunnustetaan.
Tämä yhteinen purjehdus on päättymässä. Mutta me emme saa jäädä paikallemme. Meillä jokaisella on oma paikkamme ja omat Jumalan antamat lahjat. Meidän tehtävämme on käyttää niitä, ei vain omaksi hyväksemme, vaan myös toisten ihmisten hyväksi. Lähdemme uusille purjehduksille. Vuorotellen kukin meistä tukee toista uupuvaa. Ja kaiken takana on viime kädessä Jumala. Hän joka on antanut meille elämän ja joka on kasteessa kutsunut meistä jokaisen omakseen. Hän rakastaa meitä aina. Aina!