Päivän evankeliumi ei päästä vähällä. Kuulemamme, viimeisen tuomion kuvausta edeltävä Matteuksen evankeliumin kohta, joka käsittelee talenttien vastuullista hoitamista, vaikuttaa ainakin ensialkuun helposti varsin vaateliaalta ja ehkä oudolla tavalla menestystä ihannoivalta. Eikö kristillinen uskomme merkitsekään heikkojen puolelle asettumista ja eikö armo olekaan pääasia? Edistääkö kerrottu suorastaan kovalta tuntuvia kilpailuyhteiskunnan arvoja, joiden mukaan heikot sortuvat elon tiellä?
Pyhän aihe ”vastuullisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa” johdattaa meitä lähemmäksi tekstin ydintä kuin nämä tehokkuusajattelun läpäisemää ajan henkeä peilaavat ensivaikutelmat, joita nostin esiin. Jumalan Henki on toki ennen muuta rakkauden ja armon henki. Se on kuitenkin myös vastuullisen rakkauden ja epäitsekkyyden, rohkeuden henki. Yksi esimerkki. Kävin kesäkuun alussa Saksassa, lähellä Tsekin rajalla Flossenbürgin keskitysleirillä. Siellä on muistomerkki, joka on omistettu Saksan vastarintaliikkeen johtaville miehille, jotka katsoivat toimivansa vapauden, oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon puolesta antikristillistä ideologiaa ja sen hirvittäviä kärsimyksiä tuottaneita seurauksia vastaan. Näiden miesten joukossa, jotka 9.4.1945 Flossenbürgissä tuomittiin, oli mm. luterilainen pastori Dietrich Bonhoeffer. Näille miehille oli omistettu raamatunkohta 1 Timoteuksen kirjeestä. Se kuuluu näin: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen.”
Lukemani vertauksen isäntä tunsi palvelijansa kyvyt ja taidot. Hän ei vaatinut kauhalla, jos oli lusikalla annettu. Hän luotti heihin jokaiseen ja uskoi kullekin juuri niin paljon vastuuta kuin tämä hänen arvionsa mukaan kykeni kantamaan. Aikaansaavimmmaksi tunnettu sai viisi talenttia, toinen kaksi, kolmas yhden talentin. Talenttihan oli tuon ajan suurin sikäläinen rahayksikkö ja vastasi noin 6000 denaaria. Denaari taas vastasi yhden päivän keskimääräistä palkkaa. Jos ajatellaan nyky-Suomen mittapuiden mukaan, että keskimääräinen päiväpalkka olisi noin 50 euroa, olisi viisi talenttia siis 6000 kertaa se eli 150.000 euroa – liki miljoona vanhaa markkaa. Tekemällä onnistuneita kauppoja kaksi palvelijaa kaksinkertaisivat pottinsa miljoonaomaisuudeksi, mutta vähiten vastuuta saanut kätki sen yhdenkin talentin maahan ja menetti näin myös korkotulot.
Mikä tässä on olennaista? Sovellettaessa kertomusta jumalasuhteeseen, se näyttäisi tarkoittavan ainakin sitä, että Jumala tuntee meidät eikä vaadi meiltä liikoja arkisissa tehtävissämme. Jokaiselle hän on antanut jotakin. Hän kuitenkin odottaa, että me hoidamme vastuullisesti hänen antamiaan lahjoja. Olivat ne mitä tahansa. Laajimmassa mielessä kyse on elämästä yleensä, elämänasenteesta. Elämä on annettu elettäväksi ja käytettäväksi yhteiseksi hyväksi. Sitä ei voi turvata muhkealla pankkitilillä tai osakesalkulla, pakenemalla nautintoaineisiin, kertakäyttöisiin ihmissuhteisiin tai tyhjään ajanvietteeseen, joka ei enää olekaan rentouttava, piristävä tauko arjen keskellä vaan pääsisältö. Jo yleisen psykologisen tietämyksen pohjalta on selvää, että vastuun kantaminen kuuluu terveeseen, tyydytystä tuovaan elämään. Siihen kuuluu myös epävarmuuden sietäminen, koska sattumanvaraisuus kuuluu sekin ihmiselon.
Luojamme tuntee meidät läpikotaisin. Hän tietää, mihin me itse kukin kykenemme ja mitkä hänen tarkoitusperänsä meidän suhteemme ovat. Hän ei pakota kaikkia samaan muottiin vaan varmasti ottaa huomioon kunkin henkilökohtaiset edellytykset. Yhtäläistä sen sijaan on, että Hän joutuu meille kaikille antamaan rajattomasti anteeksi armahtaessaan meitä syntisiä Poikansa tähden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänenkin rakkauteensa sisältyisi myös rajojen asettaminen. Näitä rajoja kutsutaan Jumalan laiksi. Laki kuuluu Jumalan sanan sisältöön evankeliumin ohella. Pyhä Jumala vaatii meiltä hyvän ja pyhän tahtonsa noudattamista. Siksi kymmenen käskyn selityksessäkin Luther toistaa aina: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että…”.
Nöyrä mieli Jumalan edessä tekee rohkeaksi ihmisten edessä. Huomattakoon vielä, että kyse on pelosta JA RAKKAUDESTA. Tämä jännitteinen sanapari ilmentää sitä, kuinka vaikea Jumalasta on puhua asianmukaisesti. Raamatun ilmoituksen mukaan hän on Kaikkivaltias, pyhä ja vanhurskas ja silti myös rakkaudessaan ja armossaan hän on suurempi ja parempi kuin paraskaan maallinen Isä. Rakkaudessa ei ole pelkoa, mutta me olemme ihmisinä aina rakkaudessamme vajaita ja lopulta tyystin Jumalan armon varassa. Meidän tulee huomata, että Jumala on Jumala, viime kädessä ymmärryksemme yläpuolella. Viime aikoina onkin nostettu vähän huolestunein äänenpainoin esiin se, että vaikka jokaisella ihmisellä on oma kokemusmaailmansa ja persoonansa rakenne, jonka kautta hän myös Jumalaa ajattelee, Jumala ei viime kädessä ole meidän tarpeidemme heijastuma.
Me emme voi muokata Jumalastamme mieleistämme tuotetta. Pelastava tieto hänestä perustuu ainoastaan hänen omaan ilmoitukseensa sanassaan. Kolmiyhteinen Jumala on ilmoittanut itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Hän puhuttelee tuntoamme jo luotuisuutemme perusteella. Ansiottoman armon ja ikuisen elämän tien hän on kaikille elämän kuormien piinaamille osoittanut kuitenkin Pojassaan, Kristuksessa. Armo ja totuus eivät ole kuitenkaan erossa toisistaan. Niinpä kokaista meistä koskettavat myös ne rajat ja vastuu elämästämme – itsestämme ja kohtaamistamme ihmisistä.
Varoittavana esimerkkinä meille onkin päivän evankeliumin ”laiska ja kelvoton palvelija”, joka ajatteli vain oman nahkansa pelastamista ja kuvitteli säilyttävänsä talentin varmimmin kaivamalla sen pelokkaasti maahan. Isäntä tiesi kuitenkin, ettei kynttilä vakan alla hyödytä eikä tässä maailmassa loppujen lopuksi ole mitään pysyvää ja varmaa paikkaa. Terve harkinta olisi neuvonut kyllä tien: vie rahat pankkiin, jotta edes korot maksettaisiin. Emme voi pakoilemalla ja itseämme pettämällä itseämme pelastaa, huolehtimisellamme elonpäiviämme lisätä himpun vertaa, jos niikseen tulee. Vastuun joudumme joka tapauksessa kantamaan. Jokaiselle se on vaikeata eikä täydellistä ihmistä tietenkään olekaan.
Pystymme kyllä tiettyyn mittaan asti saamaan huolehtimisellamme jotakin aikaiseksi. Välinpitämättömyys ei ole mikään tavoiteltava hyve. Perimmäistä tasapainoa ja elämän peruslähtökohtia kysellessämme emme kristillisen uskon mukaan voi kuitenkaan saada kokonaisuudesta otetta ilman Jumala-uskon ulottuvuutta. Siksi Jeesus osoitti kohti kedon kukkia ja taivaan lintuja osoituksena Jumalan huolenpidosta, esimerkkinä pyhästä huolettumuudesta. Jumalan pitäminen Jumalana merkitsee sitä, että luotetaan hänen olevan kaiken hyvän antaja. Jos on tällainen luottamus elämään, on helpompi toimia myös tervettä harkintaa käyttäen ja rohkeasti kuten viiden ja kahden talentin miehet. Jos taas perusluottamus on kateissa, ei kestävää pohjaa voi turvata mitenkään. Siksi Jeesus sanoo Markuksen evankeliumissa: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?”.
Päivän evankeliumi rohkaisee siis elämään sellaisena kuin olemme ja pyrkimään parhaaseemme kaikkine virheinemme ja puutteinemme. Ei tarvitse kilpailla toista vaan omaa laiskuuttaan ja vastuun pakoiluaan vastaan. Tietysti on sairautta ja muuta, jotka estävät kantamasta vastuuta terveen ihmisen tavoin. Siitä ei nyt ole kysymys. Kuormaa ei ole tarkoitus lisätä kohtuuttomilla vaatimuksilla. Kyse on vähässä uskollisuudesta. Kukaan ihminen tai mikään rehellinen työ ei ole halveksittavaa. Jumalan rakkautta ja hänen tahtonsa täyttämistä ikävöivää Herramme ei käännytä pois luotaan.