”Titanic” ja merenkulun uhrit
Tuossa edessä oleva kirkkolaiva muistuttaa meitä siitä, että olemme rannikkoseurakunta ja meillä on paljon merta rakastavaa ja merta käyttävää väkeä. Meren läheisyys on avaruutta, luontoa, virkistystä, mutta myös työtä, vaivaa ja vaaraa.
Tuolla edessä oleva taitelijan kuva Titanicin uppoamisesta on sadan vuoden aikana tullut monelle tutuksi. Saaristossa Saksan Pohjanmeressä syntyneenä ja aina meren läheisyydessä asuneena tuo kuva yksinkertaisuudessaan ja jykevyydessään on oikein polttanut jäljen sieluni pohjaan. Kuva kertoo toisaalta ihmisen ylpeydestä, tekniikan huippusaavutuksista, ihmistaidon monista kyvyistä, ja toisaalta ihmisen voimattomuudesta, tyhmyydestä, piittaamattomuudesta ja ihmiselämän uhanalaisuudesta. Titanicilla oli käytetty sen ajan edistyksellisintä teknologiaa, ja yleisesti uskottiin sen olevan ”uppoamaton” (unsinkable). Tämä uskomus perustui sen varustamon (White Star Line) mainoslehtiseen vuodelta 1910, jossa kehuttiin sen olevan suunniteltu uppoamattomaksi (“designed to be unsinkable”). Titanic-nimi merkitsee uhmakkaasti ”titaanien, alkuvoimainen, maailmoja järisyttävä, jättiläismäinen”, mutta sarja pienen pieniä yhteensattumia upotti tuon siihen aikaan maailman suurimman matkustajalaivan.
Hiljainen oli tuo sunnuntain ja maanantain välinen yö tasan sata vuotta sitten Pohjois-Atlantilla. Yö oli kuuton ja tyyntä, niin että ei ollut aallokkoa jäävuoria vastaan. Titanicin meno oli kova, sillä tavoiteltiin sininauhaa (Blue riband) maailman suurimmasta keskinopeudesta Atlantin ylityksessä, vaikka Atlantin ylityksen nopeusennätyksen rikkomiseen Titanicia ei ollut suunniteltu. Lukuisista jäävuorivaroituksista huolimatta kapteeni Smith mennessään nukkumaan ei kertonut varoituksista perämiehille, vaan käski pitää vauhdin tasaisena. Kun nähtiin vajaan puolen kilometrin päässä jäävuori, onnistuttiin kääntämään laiva jäävuoren sivuitse, mutta sen vedenalaiset ulokkeet repivät laivan kylkeen yli 70 metrin matkalta. Komentosillalla olleiden lisäksi vain harvat olivat huomanneet törmäyksen. Vesitiiviit osastot suljettiin. Laipiot ylettyivät vain E-kannelle asti, joten ensimmäisten osastojen täyttyessä vesi tulvi niiden yli laivan kaikkiin osastoon. Arvioitiin laivan kelluvan korkeintaan tunnin. Pumput käynnistettiin, mutta niiden teho ei riittänyt tyhjentämään laipioita vedestä. Hätäsanoma lähetettiin, mutta lähellä olevan California-nimisen laivan sähköttäjä oli mennyt nukkumaan saatuaan Titanicilta töykeän vastauksen yhteydenottoonsa, jossa hän yritti kertoa heidän havainneen jäävuoria alueella, jonne Titanic oli matkaamassa.
Kun viimeiset pelastusveneet oli laskettu vesille, oli laivalla vielä yli 1 500 matkustajaa, joilla ei ollut mitään toivoa pelastumisesta. Pelastusveneitä oli vain 20, koska niiden pienellä määrällä tahdottiin alleviivata uskomusta laivan uppoamattomuuteen. Tunnelma laivalla oli jonkin aikaa varsin rauhallinen, kun sadat ihmiset eivät enää yrittäneet tungeksia pelastusveneisiin. Jotkut palasivat takaisin hytteihinsä odottamaan kuolemaa.” Eräiden henkiin jääneiden matkalaisten kertoman mukaan laivan soittokunta oli asettunut soittamaan ihmisille. Heistä kukaan ei pelastunut. Viimeiseksi kappaleekseen heidän kerrotaan soitaneen Nearer my God to thee, Käyn kohti sinua, oi Herrani (virsi 396) (http://en.wikipedia.org/wiki/Nearer,_My_God,_to_Thee).
Laiva oli painunut kokonaan pinnan alle noin klo 02.20 mennessä. Veden varaan joutuneet sadat ihmiset jäivät huutamaan pelastusveneitä apuun. Vain yksi laivan kahdestakymmenestä pelastusveneestä palasi, ja sekin onnistui pelastamaan vain neljä ihmistä. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Huhtikuisen Atlantin vesi oli jäätävää ja muutamassa minuutissa kylmä kangisti ihmiset. Puolessa tunnissa lähes kaikki veden varaan joutuneet olivat paleltuneet kuoliaaksi. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/RMS_Titanic#Onnettomuus).
Haaksirikossa kuoli puolitoista tuhatta (tarkalleen 1 517) ja selviytyi lähes puolet siitä (eli 706 henkeä). Matkustajien joukossa oli kaikkiaan 63 suomalaista. Heistä vain 20 hengissä selvisi.
Tunnettujen haaksirikkojen joukossa kuolonuhrien määrässä laskettuna Titanicin uppoaminen on viidenneksi pahin maailmassa.
Ihmisen luontoon kuuluu hänen kulttuuritaitonsa ja kyky asettuu maailmaan ja sen mahdollisuuksiin. Se on Jumalan ihmiselle luomisessa antama lahja. Mutta ihminen ei saa tulla ylpeäksi eikä saa luulla voivansa uhmata luonnonvoimia. Varmaan näin suuressa matkustajien joukossa oli paljonkin uskovaisia ja hurskaita hyviä ihmisiä, jotka luottivat siihen, mitä Jumala lupaa tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä (Sak. 8:12): ”Minä kylvän rauhaa ja menestystä.” Moni tietää, että otsa hiessä pitää tehdä työtä rauhan ja menestyksen puolesta, rakentaa suuria laivoja. Kuitenkin hurskas kristitty uskoo, että kaikki hyvä on taivaan lahja ja Jumalan siunaus. Sielun vihollinen tahtoo asettaa menestyksen Jumalan tilalle ja ottaa kunnian itselleen.
Moni tuossa suuressa haaksirikossa eloon jääneistä sai kokea, että Jumala siunaa jäljelle jääneet erityisellä siunauksella, kun lahjoittaa heille elämän ikään kuin uudestaan. Me mittaamme katastrofin ihmisuhrien mukaan, mikä onkin inhimillisesti ihan oikein, mutta Raamattu opettaa katsomaan ”jäljelle jääneisiin” ja siihen, millä tavoin Herra siunaa heitä uudella alulla (Sak. 8:12-13): ”Kaiken tämän minä lahjoitan kansastani jäljelle jääneille. Niin kuin te, Juudan ja Israelin heimot, olette olleet kansojen keskuudessa merkkinä minun kirouksestani, niin te tulette olemaan merkkinä minun siunauksestani, kun minä olen pelastanut teidät.” Me usein jäämme tuijottamaan vain kuolemaa, mutta emme näe katastrofissa mukana olevaa siunausta ja uuden alkua. Emme jaksa nähdä Jumalan pelastavaa tekoa.
Niin kuin Jumala on herättänyt Kristuksen kuolleista, niin hän antoi uuden elämän henkiin jääneille. Ja mielestäni vain vahva ja vankkumaton usko voi hukkuessaan julistaa, että se tie hyiseen pimeään mereen ja varmaan kuolemaan on Kristuksen ylösnousemuksen tähden tie kohti läheisempää yhteyttä Jumalaan: Nearer my God to thee, Käyn kohti sinua, oi Herrani (virsi 396). Siellä hyisen meren pinnan alla on silloin uskossa Herra Jeesus vastassa ja sanoo ”Rauha teille” (Luuk. 24:36). Ja pelastuneita hän on vastassa pelastavassa laivassa ja uuden elämän alkaessa vastarannalla ja sanoo ”Rauha teille”. Luonnollinen ihminen pelästyy silloin suunnattomasti (Luuk. 24:37), mutta kaiken ymmärryksen ylittävä Jumalan rauha varjelee silloin sydämet ja ajatukset niin että koko ihminen pysyy ja kätkeytyy Jeesukseen Kristuksen (katso Fil. 4:7). Tämä ylösnousseen rauha veisaa silloin hiljaisen ja sysimustan meren kantamana: ”Käyn aina, Herrani, kohti sinua” (virsi 396). Ja sitten on vain kuoleman hiljaisuus. Niin kuin ristillä ryövärillä Kristuksen lupauksen mukaan avautui paratiisi kuoleman jälkeen, niin hyiseen mereen hukkuneille uskossa avautui ikuinen elämä Kristuksen kanssa. Hiljaisen meren yli kirkui uhmakkaan ja ylpeän ihmisen ääni uljaan laivan katketessa, mutta hiljainen ja vieno virren ääni julistaa, että tämä suunta ei mene hukkaan, vaan käy Nearer my God to thee, Käyn kohti sinua, oi Herrani (virsi 396). Kuoleman hiljaisuus on läsnä oleva Jumala.
Kaiken hädän ja kauhun keskellä Vapahtaja sanoo (Luuk. 24:38-39): ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse.” Vaikka kuinka toinen kertoisi Kristuksesta, houkuttelisi uskomaan, toivomaan ja rakastamaan, siitä ei tule mitään, ellei Herra itse tulee koskettamaan ja kehottaa näkemään itse. Tarvitsemme sitä, että Herra avaa meidän mielemme ymmärtämään kirjoitukset (Luuk. 24:45). Silloin meistä tulee Ylösnousseen todistajia, elämässä ja kuolemassa. Aamen.
Nousemme ylös ja vietämme hiljaista hetkeä muistaessamme Titanicin uhreja, Estonian uhreja ja kaikkia meren vaatimia ihmishenkiä. Sen jälkeen edelleen seisten veisaamme virren 396 Käyn kohti sinua, oi Herrani.