Tämän päivän evankeliumi avaa eteemme kaksi tärkeää kysymystä: miten me voimme tunnistaa Jeesuksen ja miten me voimme olla loukkaantumatta Häneen? Ensimmäinen kysymys nousee kuin itsestään siitä, kuinka kaksi vanhusta, Simeon ja Hanna, saattoivat tunnistaa viisiviikkoisessa poikalapsessa Jumalan lupaaman Messiaan? Toinen kysymys taas herää, kun miettii Simeonin merkillisiä sanoja. Edellinen raamatunkäännöksemme kääntää suorempaa: ”…tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan.”

Teemme hyppäyksen ajassa eteenpäin ajatellen ylihuomenna vietettävää uudenvuodenpäivää. Silloin tapaamme Jeesuksen kahdeksan päivän ikäisenä ympärileikattavana ja nimen antamisen hetkessä. Nyt on kyse seuraavasta temppelissä käynnistä, joka Mooseksen lain mukaan oli velvoite oikeastaan vain äidille, mutta jossa sitten koko perhe oli kuitenkin mukana. Luukas kertoo vähän aiemmin Simeonista, että hän oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, hän odotti Israelille luvattua lohdutusta ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Vielä Luukas kertoo tilanteesta, että Pyhä Henki oli johdattanut hänet temppeliin juuri samalla hetkellä kun Joosef ja Maria tulivat sinne Jeesus-lapsen kanssa. Simeon oli profeetta. Hän toi tilanteeseen sanan Jumalalta. Ei Jeesus-lapsessa ollut mitään sellaista merkkiä, joka olisi näkynyt ihmisen silmille ja kertonut Hänen poikkeuksellisesta olemuksestaan. Kuvataiteen esittelemät sädekehät pyhän perheen päitten ympärillä ovat vain yhdessä sovittu tapa merkitä kyseiset henkilöt. Simeon sai suoraan Jumalalta Pyhän Hengen antamana sen tiedon, minkä hän lapsesta julisti: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” Aivan samoin oli Hannan, naisprofeetan laita. Hän ei edes poistunut temppelialueelta ja hänetkin Pyhä Henki johdatti Jeesuksen luo ylistämään Jumalaa. Tärkeä tausta kummallekin oli varmasti Jumalan sanan lupaukset. Muutenhan Simeon ei olisi osannut odottaa luvattua lohdutusta. Hannankin sanotaan puhuneen lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.

Kummallakin profeetalla oli aivan erityinen tehtävänsä, mutta kumpikin myös antaa meille esimerkin. Pyhä Henki viittasi ja vahvisti sen, minkä he olivat kirjoituksista lukeneet tai muuten oppineet. Jeesuksen tuntemisen avainasia on Jumalan sanan, Raamatun, tunteminen. Saatamme helposti ajatella, että Jeesuksen aikana eläneillä oli moninkertaisesti parempi tilaisuus, kun he saivat nähdä Vapahtajan omilla silmillään. Temppelissä oli monia muitakin ihmisiä, kenties satoja, silloin kun Jeesus kannettiin sisään. Vain Simeon ja Hanna tunnistivat Jeesuksen todellisen luonnon, sillä Jumala oli heidät siihen valmistanut. Eihän Jeesuksen merkityksen ja olemuksen tunnistaminen ollut myöhemminkään juuri sen helpompaa, vaikka ihmiset saivat kuulla Hänen julistustaan ja nähdä Hänen tunnustekonsa. Kun Simon Pietari tunnusti Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi (Matt.16:16), Jeesus ilmoitti, että sekin oli aivan erityinen lahja Jumalalta: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” (Matt.16:17). Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen evankelista Luukas kertoo Emmauksen tien kulkijoista, jotka odottivat samaa kuin vanha Simeon: ”Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.” (Luuk.24:21). Vasta kun ylösnoussut Jeesus oli selittänyt heille mitä Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu, he alkoivat ymmärtää ja tunsivat Jeesuksen vihdoin ehtoollisesta, näkyvästä sanasta, muistuttavassa aterian siunaamisessa.

Edelleen kuulee keskustelua eri tahoilla ja aivan rakentavastikin jumalanpalveluksen uudistamisesta. Suomalaisen kansanluonteen muovaamaa rauhallista ja joskus raskasmielisen oloista jumalanpalvelusta on uudelleen ja uudelleen tahdottu olla muuttamassa jotenkin kotoisemman ja läheisemmän oloiseksi. Tällaisia tavoitteita toki saa asettaa, mutta yhdestä tärkeästä seikasta on osattava pitää kiinni: edelleen Jumalan Pyhä Henki johdattaa Jeesuksen luo sanan ja näkyvän sanan, sakramenttien, kautta. Mikään poppakonsti ilmapiirin muuttamiseksi ei kanna toivottua hedelmää, ellei Jumalan sana saa olla puhtaasti kokoontumisemme keskuksena. Simeon ja Hanna saivat odottaa korkeaan ikään asti, mutta he pitivät kiinni sanan lupauksista ja se piti uskon elävänä. Näiden profeettojen nimetkin ovat omalla tavallaan viesti ja rohkaisu meille. Simeon merkitsee rukouksen kuulemista. Meidän henkilökohtainen ja yhteinen rukouksemme ei ole turhaa. Erityisesti rukouksemme saisi keskittyä entistä enemmän herätyksen ajan pyytämiseen. Hanna taas on yhtä kuin armo. Jeesuksessa Kristuksessa me kohtaamme armollisen Jumalan ja kaikkein täydellisimmin juuri siinä, kun syntisinä ihmisinä yhdessä käännymme Hänen puoleensa, uskomme syntien anteeksiantamuksen sanan ripissä ja saarnassa sekä syömme ja juomme Herramme ruumiin ja veren elämäksemme.

Jos tämä keskus ei riitä tai ei edes kelpaa mielestämme jumalanpalveluksen ytimeksi, silloin olemme selkeästi sillä tiellä, jolla Kristukseen loukkaannutaan. Kristuksen kohtaaminen on merkillinen asia, sillä loukkaantuminen Häneen on jopa välttämätön asia. Sen jälkeen kun vanha Simeon oli julistanut Jeesuksen tuomaa pelastusta, hän joutui jatkamaan sanoilla, jotka eivät luvanneetkaan pelkkää menestystä ja juhlaa. ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat.” Vanhempi raamatunkäännös sanoo selvemmin, sillä alkukielessä on vain yhden kerran sana ’monet’: ”…tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa…”. Jeesuksen kohtaamisessa Jumalan sanassa joudutaan aina ristiriitaiseen tilanteeseen, koska Hänen lähellään tulee aina selkeästi näkyviin myös meidän syntimme. Siinä on se välttämätön loukkaantumisen paikka. Siinä on suostuttava juuri niin vammaiseksi kuin kukin meistä on, jotta anteeksiantamus voisi sitten myös parantaa. Mutta ei ainoastaan Jumalan laki ole paljastamassa meidän sisintämme vaan vielä selvemmin sen tekee armo. Armo ei jätä meille mitään osuutta pelastumisesta. Armo on kokonaan Jumalan Kristuksessa lahjoittamaa, ja tässä onkin kohtalokkaan loukkaantumisen paikka. Meille kelpaamaton armo ei paljasta meidän tekosyntejämme vaan synnin kaikkein syvimmän olemuksen: sen, että asetamme itsemme Jumalan paikalle ja haluamme selvitä kaikesta itse.

Simeonin kuvaus koetuksesta ja kompastumisen paikasta liittyy Vanhan testamentin profeetan, Jesajan, kuvaukseen loukkauskivestä ja kompastuksen kalliosta. Jeesus itse viittasi myöhemmin samaan profeetan sanaan ja selitti: ”Mitä sitten tarkoittaa tämä kirjoitusten kohta: – Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Kuka ikinä tähän kiveen kaatuu, se ruhjoutuu, ja kenen päälle tämä kivi kaatuu, sen se murskaa.” Muissakin yhteyksissä Jeesus muistutti, että suhtautuminen Häneen tulee jakamaan ihmiset selkeästi kahteen joukkoon, niin kuin Simeoninkin profetia lupasi: ”Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta.”

Maria sai kuulla Simeonilta myös henkilökohtaisesti häneen itseensä liittyvän profetian, joka ei varmasti tuntunut miellyttävältä: ”…sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.” Epäilemättä lupaus sisälsi sen surun, jonka Maria joutui kokemaan Jeesuksen kärsimisen ja ristinkuoleman seuraajana. Toisaalta sana voi myös viitata siihen uskon ja epäuskon väliseen kamppailuun, jonka Mariakin joutui todennäköisesti käymään omassa elämässään. Ei ole mitään raamatullisia syitä yrittää muovata Mariasta olemukseltaan muista ihmisistä poikkeavaa. Vain Jeesus syntyi tähän maailmaan Pyhän Hengen siittämänä, ei Maria, niin kuin roomalaiskatolinen kirkko opettaa. Maria kelpaa kyllä esimerkiksi ihmisestä, joka uskoi Jumalan lupauksen ja suostui nöyrästi kantamaan osansa. Epäilyksiinkin hän joutui varmasti. Kohtaammehan hänet myöhemmin Jeesuksen veljien kanssa hakemassa Jeesusta kotiin ihmisjoukon keskeltä. Siinä hetkessä oli varmasti pelkoa, tuskaa ja kysymyksiä: miksei esikoinen Jeesus voi elää rauhallista elämää?

Ristin juurelta ylösnousemuksen todellisuutta seuraamaan kulki Marian tie, ja hänkin sai kompastuttuaan nousta. Samanlaiselle tielle Jumalan sana kutsuu meistä jokaista. Se kutsuu katsomaan ristille ja suostumaan tunnustamaan: minun paikkani on tuolla, mutta toinen sinne on ripustettu. Ylösnousemuksen todellisuudessa saamme kohdata elävän Jeesuksen, joka sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Vain tämän tuntien ja tähän suostuen voimme sitten enää loukkaantumatta ottaa todesta kaiken sen, mitä Herramme sanoo myös tästä elämästä.