”Me emme seuraa ristin miestä. Me vaadimme vahvaa Jumalaa. Tie pilkkakruunun, tappion on mieltä vailla, mahdoton.” Virren sanat tahtovat herättää meidät huomaamaan, että me muutkin olisimme todennäköisesti menetelleet Pietarin tavoin Jeesuksen ilmoittaessa lähestyvästä ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Emmekä olisi menetelleet vain tuolloin, vaan tosiasiallisesti menettelemme monesti myös nyt.
Kukapa olisi ollut ilahtunut siitä, kun arvostettu, rakastettu opettaja ja ystävä olisi ilmoittanut, että hän kuolee kohti varmaa kuolemaa. Ei ollut helppoa siltä seisomalta ymmärtää ja uskoa, että risti ei ole viimeinen sana vaan joskus koettaa vielä pääsiäisen iloinen aamu ja hautaan laskettu on kirkastettuna jälleen keskuudessamme tuoden meille muillekin ikuisen elämän toivon. On perin inhimillistä, että Pietarin sydämessä syntyi hätä ja huoli siitä, että pitää tehdä jotakin, jottei Jeesukselle vaan käy huonosti. Hän ajatteli ystävyyden velvoittavan toki sen verran, että kova kohtalo ainakin yritetään välttää. Muu olisi ollut julmaa välinpitämättömyyttä.
Jeesuksen vastaus kuitenkin yllättää: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” Vanha englantilainen sananlasku sanoo, että tie kadotukseen on kivetty hyvillä aikomuksilla. Hyvät aikeet ja vilpitön idealismi voivat joskus palvella aivan päinvastaisia päämääriä kuin on ajateltu. Ylevät ajatusrakennelmat eivät aina kestä todellisuuden kovaa testiä vaan paljastuvat harhaisiksi kangastuksiksi, jotka herättävät kenties vääriä toiveita ja johtavat elintärkeiden voimavarojen hukkaan heittämiseen, joskus jopa ihmisuhreihin, kun harhainen näky on vienyt sodan veriselle tielle.
Pyrkimys kohti hyvää, totta ja oikeaa on kultainen ohjenuora. Joskus kuitenkin ihmisen ajatukset eivät tavoita suurempaa kokonaisuutta ja pitemmän tähtäimen tarkoitusperiä. Jumala voi joskus kääntää pahankin hyväksi, mutta ihminen ei sitä etukäteen tiedä. Hänen tuleekin kamppailla pahaa vastaan, mutta joskus pitää antaa periksi ja rukoilla: Tapahtukoon sinun tahtosi. Jumala ei meitä yksin jätä, koska hän on niin ilmoittanut. Hän jos kuka pysyy uskollisena itselleen ja meille. Kuten päivän psalmissa sanotaan: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”
Jumalan tahtoon tyytyminen ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei mitään tehtäisi. Hän näet toimii ja vaikuttaa maailmassa kaiken aikaa, vaikka me emme hänen verhottua vaikutustaan ja läsnäoloaan pystyisi tunnistamaan. Tällä kertaa Pietarin hyvää tarkoittava huoli uhkasi luomisen jälkeen maailmankaikkeuden suurinta kutsumustehtävää. Vapahtajamme oli ihminen kuten mekin ja joutui itsessään kokemaan kiusauksen houkutukset. Siksi hän nuhtelee Pietaria kovin sanoin, kun tämä koetti saada hänet, vaikkakin tahtomattaan, lankeamaan piinallisen raskaan tehtävän kynnyksellä.
Ihmisinä haluamme herkästi olla voittajan puolella – varsinkin, jos häviäjän joukoissa olevia vainotaan säälimättä. Henkensä pitimiksi jopa astutaan vihollisen palvelukseen omien kavaltamiseksi, jos oma hyvinvointi voidaan säilyttää. Historia kuitenkin osoittaa, että kirkko on usein ollut vahvimmillaan juuri silloin, kun ulkonaisesti ja sisäisesti on ollut vaikeinta. Kadottaessaan itsensä on löytänyt todellisen kutsumuksensa. Rivit ovat tiivistyneet ja on huudettu avuksi Herraa hädän päivänä. On hakeuduttu takaisin lähteille ja otettu tosissaan etsiminen ja sen mukana tulleet löydöt sekä koeteltu hengellinen viisaus.
Kestävyys Rooman valtakunnan vainoissa ja kristillisten uskon puolustajien teologinen työskentely loivat perustaa kristikunnan leviämiselle ja uskollisuudelle apostoliselle julistukselle. Keskiajalla katolisen kirkon omaisuutta kritisoineet fransiskaanimunkit tai saarnaajaveljet, dominikaanit johtivat toiminnallaan maallisen vaikutusvallan ja omaisuuden keruun heikentämän kirkon kutsumustietoisuuden elpymistä. Uskonpuhdistus lähti lopullisesti liikkeelle pienestä, syrjäisestä Wittenbergin yliopistokaupungista, Lutherin pitäytymisestä uskollisena kutsumukselleen sananjulistajana. Viime vuosisadan diktatuurien uhrina kuolleet kristilliset marttyyrit osoittivat kuuliaisuuden voiman kristillisen todistuksen ja toivon lähteenä maallistuneen materialismin keskellä. 90-luvun alussa kirkko reagoi Suomessa nopeasti ja osoitti seisovansa hädässä olevien rinnalla uusien diakonisten toimintamallien, puheenvuorojen ja laajamittaisen yhteistyön kautta.
Viime vuoden puhuttu teos Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia nosti esiin hyperkilpailun tuottamat vammat työelämässä – puhumattakaan niistä, jotka ovat kilpailusta jo pudonneet. Enää ei auta, että tekee työnsä hyvin, jos osakkeenomistajien tuotto-odotukset edellyttävät niin sanotusti organisaation virtaviivaistamista. Ihmisten toimeentulo muuttuu epävarmaksi. Kylmät luvut sanelevat toimintamallit. Toiveita on kuitenkin herättänyt se, että monet talouden asiantuntijat itsekin ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei näin voi kauan jatkua. Rajansa se on ihmistenkin kestokyvyllä, jos luonnon tarjoamilla resursseilla ja elonkehän kestävyydelläkin. Ahkeruus on hyvästä, mutta sen tulisi palvella perheiden ja ihmisyhteisöjen elämää kestävällä tavalla. Lepopäivä tulisi olla kaikilla. Niin kymmenen käskyä ja niiden tiivistelmä, rakkauden kaksoiskäsky, opettavat. Kirkon johtohahmot tunnistivat Siltalan puheenvuorossa ilmenevän sukulaisuuden yhtäältä profeetallisen, toisaalta armollisen ihmisläheisen julistuksen kanssa. Siksi hänet palkittiinkin kirkon tiedonjulkistamispalkinnolla.
Kaiken epävarmuuden keskellä on hyvä muistaa, että elämän perusta yleensä ja oma, läheisten, jokaisen ihmisen elämän perusta erityisesti on suurempi kuin hän itse. Me emme voi perustaa kaikkea vain omaan varaamme. Ihminen ei tiukasti otettuna voi olla oman onnensa seppä, vaikka hänen omaakin panostaan arkisessa ahertamisessa toki tarvitaan. Elon perusedellytyksiä emme silti ole itsestämme puristaneet emmekä siihen tule pystymäänkään. Jokaisesta päivästä ja hetkestä meidän on kiittäminen. Tästä taas seuraa, että meidän elämällämme on suurempi arvo kuin me itse tiedämmekään. Sen perusta ei ole missään meidän omassa ansiossamme vaan Luojassa. Olemme monissa asioissa suhteellisen itsenäisiä, mutta emme riippumattomia pyhästä Kolmiyhteydestä.
Meidän suuhumme sopiikin rukous Isä meidän, pyhitetty olkoon Sinun nimesi, tahtosi tapahtukoon, anna meille jokapäiväisen elämämme perusedellytykset, auta meitä elämään anteeksiannostasi myös ihmisten kesken. Älä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Päivän epistola Jaakobin kirjeen 1. luvusta vakuuttaa: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” Me itse olemme oman elämämme vastuunkantajia. Kuorma tulisi kuitenkin liian raskaaksi ilman häntä, joka kantaa maailman synnin. Häneen saamme turvata tänään ja tässä kaiken keskellä, vaikka itse emme tietä tunne. Olennaista on, että risti katkaisi Pahan selkärangan ja avasi tien vapauteen.