1. adventtisunnuntai, Mark. 13: 33-37, Matti Repo

Matti Repo
Ylöjärvi

(Saarna Ylöjärven piispantarkastuksessa)

Viikko sitten eräs tuntemani henkilö kuoli yllättävään sairaskohtaukseen. Minulla oli hänen kanssaan muuan yhdessä valmisteltu työtehtävä kesken ja järkytyin, kun sain maanantaina kuulla uutisen. Minulle selvisi, että joissain tapauksissa äkkikuolema on piilevän sairauden ensimmäinen ja samalla myös viimeinen oire. Se pysäytti. Ymmärsin, ettei kukaan ole niin vahvasti elämässä kiinni, etteikö voi joutua siitä odottamatta lähtemään.

Odottamaton aika voi olla lyhyt, mutta odottavan aika voi tulla pitkäksi. Isä tai äiti, joka myöhäisiltana odottaa huolestuneena lastaan kotiin, soittelee ja lähettelee viestejä: Missä olet? Koska tulet? Yö vartiossa väsyttää, mutta silti huoli paina. Rohkeneeko mennä nukkumaan? Tietämättömyys siitä, milloin odotettu saapuu, on pahinta. Kun ei tiedä, ei voi käydä levolle. Unesta tulisi pyörimistä ja heittelehtimistä vuoteella. Odotetun aikaa ei ole mahdollista tuntea. On vain luotettava, että kyllä hän saapuu.

Kirkkovuoden loppu häämöttää. Kauan ei ole enää odotettava ennen kuin uusi alkaa ensimmäisenä adventtina. Mutta ennen kuin sinne päästään, ovat vielä käsillä ajan päättymisestä puhuvat tämänpäiväinen valvomisen sunnuntai ja ensi pyhän tuomiosunnuntai. Nämä jylhät pyhäpäivät heittävät eteemme piinallisen vaikeita kuvia. Niissä on yhtä aikaa sekä pelkoa herättävää uhkaa että uteliaisuutta ruokkivaa salaperäisyyttä. Vaikka ajatus armon ajan päättymisestä sekä tuomiolle joutumisesta nostattaa kauhua, aavistus kaiken lopusta myös koukuttaa ja kehii monenlaisia mielikuvia.

Maailmanlopun lieskat on usein yhdistetty näihin kehotuksiin valvomisesta. Jeesuksen paluun uskotaan toteutuvan hirmuisen katastrofin alkumerkkinä. Onko valvomiskehotus siis pelottelua? Pelotteleeko Jeesus omiaan, etteivät nämä joutuisi tuomituiksi? Kukapa ovenvartija haluaisi nukkua, kun hänen herransa saapuu. Sellaisesta seuraisi rangaistus, paljon ankarampi kuin se älytön pyöreillä kivillä polunreunojen koristelu, jota Tuntemattoman sotilaan uusimmassakin filmiversiossa Rokan Antti komennetaan tekemään hänen veisteltyään vartiossa lampunjalkaa.

Mutta eikö uskon tarkoitus ole tuottaa toivoa sekä luottamusta huomiseen? Eikö uskon salaisuus ole nimenomaan siinä, että mikään ajallinen huoli tai maallinen vaikeus ei voi erottaa Jumalan rakkaudesta? Ei Jeesus pelottele siinä tarkoituksessa, että ihminen lamaantuisi. Jeesus ei maalaile kuulijoilleen maailmanlopun tai tuhon kuvia tyydyttääkseen heidän uteliaisuuttaan. Hän kehottaa heitä asettamaan elämässään tärkeysjärjestyksiä. Hän ei uhkaa, vaan neuvoo ottamaan vaari siitä ajasta, jossa eletään. Jeesuksen seuraajien on oltava valmiita luopumaan elämästään Jumalan valtakunnan tähden. He eivät voi niin kiintyä tähän elämään, että eivät pystyisi siitä päästämään irti, kun Jumala kutsuu.

Kun Jumala kutsuu ja lähettää toteuttamaan tahtoaan, hän antaa myös lahjoja. Hän varustaa kutsumansa tehtäviin. Hän lähettää viemään hyvän sanoman ihmisille, osoittamaan näille sanoin ja teoin, että Jumala rakastaa. Jeesuksen omien tehtävänä on julistaa, että Jumalalla on maailmaa kohtaan hyvä tahto. Hän ei ole luonut maailmaa tuhotakseen sen, vaan antaakseen sille toivon ja tulevaisuuden. Sen hän on valmistanut lähettämällä maailmaan oman Poikansa. Poika kutsuu seuraamaan Jumalan tahtoa uskossa ja rakkaudessa sekä tuomaan toivon tämän maailman tulevaisuutta pelkääville ihmisille. Niin hänen omistaan tulee tälle maailmalle toivon merkkejä eikä tuhon merkkejä. Sillä tavoin he myös valvovat ja käyttävät aikansa oikein odottaessaan Herransa tuloa ja palvellessaan lähimmäisiään.

Uskontunnustuksessa lausutaan Jeesuksen tulevan Isän tyköä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jeesus, joka on kerran tullut pienenä lapsena, on tuleva takaisin tuomarina. Silloin hän ei enää kätke kunniaansa eikä riisuudu vallastaan. Hän ei enää anna itseään pilkattavaksi ja häväistäväksi, ei vangittavaksi, ruoskittavaksi eikä ristiin naulittavaksi. Silloin hän itse tuomitsee väärintekijät eikä enää antaudu heidän väärin tuomittavakseen. Mutta vielä tänään hän kätkee valtansa ja antaa meidän pitää itseään heikkona. Vielä hän antaa meidän vapaasti pitää hänen lupauksiaan paluustaan tyhjänä puheena ja sivuuttaa ne hullutuksena.

Valvominen on vaikeaa. Valvomisen käsite voidaan ymmärtää vielä väärin, koska sanalla on useita merkityksiä. Kirkkojärjestyksen mukaan piispan tehtävä on valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen mukaisesti, ja että papit hoitavat virkansa velvollisuudet, ja että viranhaltijat ja työntekijät ovat oppinsa puolesta nuhteettomia ja käyttäytyvät elämässään kristillisesti. Nämä sanat lainaan kirkkojärjestyksestä. Valvonnasta tässä merkityksessä tulee helposti mieleen jonkinlainen kyttääminen ja virheiden etsiminen. Ehkä joskus on niinkin tehty, ainakin siellä, missä sellaiseen on ollut aihetta. Mutta normaalisti piispan valvonta tapahtuu avoimesti ja yhteistyössä, nimittäin seurakuntiin tehtyjen piispantarkastusten myötä.

Sellaista on viime päivinä toimitettu Ylöjärven seurakunnassa. Täällä on tavattu seurakuntalaisia sekä seurakunnan yhteistyökumppaneita ja havaittu, että Ylöjärvellä janotaan turvautua sanomaan toivosta Kristuksessa. Ei seurakunta ole yksin tällä paikkakunnalla, se päinvastoin koostuu tämän paikkakunnan ihmisistä, jotka haluavat luottaa Jumalan rakkauteen. Piispantarkastuksessa on vahvistettu siteitä eri yhteistyötahojen kanssa, jotta sanoma Kristuksesta kaikuisi entistä laajemmin ja vakuuttavammin. Sitä tarkoitusta varten piispa vierailee ja julistaa itse tuota sanomaa Kristuksesta ja siten valvoo. Mutta sitä tarkoitusta varten on myös seurakunnan syytä valvoa – ja nyt puhun valvomisesta toisessa merkityksessä.

Valvominen merkitsee oman elämän tarkastelua. Se merkitsee itsensä avaamista Jumalan silmille ja antautumista Hänen tutkittavakseen. Se merkitsee samaan aikaan niin itsekriittisyyttä kuin myös huomion kääntämistä pois omasta itsestä ja sen kiinnittämistä Jumalaan. Se merkitsee suostumista siihen, että Jumala, joka kerran aikain lopulla toteuttaa tuomionsa, saa lausua tuomarinsanansa jo nyt ja osoittaa, missä olemme tehneet väärin ja mitä pitäisi parantaa.

Tällaisena myös jokainen piispantarkastus viittaa lopulliseen, Jumalan toimittamaan suureen ”piispantarkastukseen”. Tämä vertaus ei ole aivan tuulesta tempaistu, sillä Raamatussa se sana, jota käytetään Jumalan tutkimisesta ja hänen ihmiselle antamastaan etsikkoajasta on sama sana, jolla kirkossa kuvataan piispantarkastusta; se on kirjaimellisesti ”kaitsennan päivä”, latinaksi dies visitationis.

Valvova ihminen kysyy itseltään: millä tavoin olen elänyt? Olenko elänyt Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle parhaaksi? Vai olenko tavoitellut vain omaa etuani? Olenko toiminut rehellisesti vai vilpillisesti? Olenko käyttänyt muita välikappaleena oman itseni hyväksi? Valvovan ihmisen on tunnustettava: en kestä tuomiolla. Siksi hänen on turvauduttava Jumalan armoon ja uskottava sanomaan hänen rakkaudestaan.

Täällä kirkossa niin kuin muissakin Ylöjärven seurakunnan kirkoissa julistetaan viikosta toiseen samaa evankeliumia Kristuksesta. Samoin täällä edelleen eletään siitä voimasta, jota Kristus jakaa pyhässä ruumiinsa ja verensä sakramentissa. Täällä toimitetaan jatkuvasti niitä kristillisen seurakunnan keskeisiä tehtäviä, joista usko saa kasvaa ja vahvistua. Niin täällä myös valvotaan omaa elämää ja pysytään uskossa valveilla. Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.