Poliittinen ortodoksisuus uhkaa hajottaa ortodoksisten kirkkojen välejä, esittää tutkija Cyril Hovorun Albertan yliopistosta Kanadasta.
Hovorun puhui viikonloppuna Suomen ortodoksisen kirkon kulttuurikeskus Sofiassa järjestetyssä kansainvälisessä konferenssissa. Seminaarin järjestivät Helsingin ortodoksinen hiippakunta ja Volos Akatemia. Konferenssin esitelmöitsijöinä oli 25 tutkijaa ja ajattelijaa 13 maasta Euroopasta, Yhdysvalloista ja Lähi-Idästä.
Hovorun esitti seminaarissa pitämässään puheessa, että Venäjällä on rakennettu kertomusta idän ja lännen välisestä taistelusta, jossa ortodoksikirkot edustavat hyvää itää. Esimerkiksi Ukrainan konfliktissa Ukraina asettuu lännen puolelle. Hän näkeekin voimakkaan yhteyden esimerkiksi niin sanottuun amerikkalaiseen kansalaisuskontoon, jossa Yhdysvalloilla ajatellaan olevan erityinen jumalallinen asema kansojen keskuudessa.
Poliittinen ortodoksisuus terminä syntyi Ukrainan oranssin vallankumouksen jälkeen vuonna 2004. Myöhemmin siitä on tullut osa venäläinen maailma – tai ortodoksinen sivilisaatio -ajattelua.
Aseiden siunaamisesta levinneiden kuvien Hovorun ajattelee muistuttavan siitä, kuinka helposti poliittisesta ortodoksisuudesta on luisuttu eräänlaiseen sotilaalliseen ortodoksisuuteen.
Helsingin hiippakunnan piispa, metropoliitta Ambrosius pitää ongelmallisena, että kirkot suostuvat politiikan välikappaleiksi ja jopa hyödyntävät poliittista ideologiaa. Hän myöntää ongelman koskevan erityisesti Moskovan patriarkaattia ja esimerkiksi Romanian ja Bulgarian kirkkoja. Hän kuitenkin muistuttaa, että jokaisella kirkolla on asiassa syytä katsoa peiliin aika ajoin.
– Ortodoksienemmistöisissä maissa kirkkojen pitäisi pitää suurempaa hajurakoa poliittisiin vallanpitäjiin ja edustaa vähintään kriittistä solidaarisuutta, Ambrosius sanoo.
Kirkko myötäilee liikaa valtaapitäviä
Ambrosiuksen mukaan konferenssi oli poikkeuksellisen laaja ortodoksista kirkkoa koskevien tutkijoiden tapaaminen.
– Toisin kuin kirkollisissa kokouksissa yleensä, puheenvuorot käsittelivät analyyttisesti ja kriittisesti kirkkojen ja kommunismin jälkeisen yhteiskunnan vuorovaikutusta.
Konferenssin kolme keskeisintä huomiota kirkoille olivat Ambrosiuksen mukaan kirkon haluttomuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, valtaapitävien myötäily ja piispojen ylikorostunut asema hallinnossa.
Itä-Euroopan kirkot ovat panostaneet kirkkojen ja teologisten koulujen jälleenrakentamiseen, mutta eivät keskusteluun yhteiskunnan tulevaisuudesta.
Hän pitää ongelmallisena myös niin sanottua sinfonia- tai harmonia-ajattelua kirkon ja yhteiskunnan suhteissa. Jo Bysantissa syntyneen ajattelun vuoksi ortodoksiset kirkot ovat alistuneet kulloinkin vallassa olleiden tahtoon.
– Siinä on kirkko jäänyt pääsääntöisesti kakkoseksi, Ambrosius sanoo.
Kolmantena asiana hän nostaa kirkon hallinnon keskittymisen vain piispojen käsiin. Useissa puheenvuoroissa toivottiin sekä kirkkokansan että papiston aktiivisempaa roolia. Ambrosius uskoo, että se toisi uusia näkökulmia kirkon elämään.