Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine taustoittaa Kotimaa24:n pyynnöstä kohun merkitystä ja liittymäkohtia Suomen näkökulmasta.
Mitä vähemmistömerkintöjä suomalaisista kirkonkirjoista löytyy?
– Rippikirjojen tarkoituksena oli kontrolloida ehtoolliselle päästämistä. Vallalla oli käsitys ehtoollisen äärimmäisen vakavasta luonteesta. Paavalin varoitukset ehtoollisen väärinkäytöstä ohittivat myöhemmin vallalle päässeen käsityksen ehtoollisesta lahjana. Rippikirjaan alettiin merkitä tietoja esteistä, kun seurakunnat alkoivat kasvaa, eikä pappi enää välttämättä tuntenut laumaansa mieskohtaisesti.
– Tavallisimmat merkinnät koskivat rikollisia, mielisairaita, aistivammaisia tai kirkkokurin alaisia ”pahatapaisia”. Rikollisia ei ehtoolliselle päästetty ennen kuin he olivat tekonsa hyvittäneet (rikosoikeudellinen vastuu) ja pyytäneet anteeksi seurakunnalta (kirkkokurillinen vastuu). Mielisairaita ja yksinkertaisia ei ehtoolliselle tavallisesti päästetty siksi, että he eivät kyenneet ymmärtämään ehtoollisen luonnetta Paavalin edellyttämällä tavalla. Aistivammaisten tapauksessa pappi teki tapauskohtaisen ratkaisun. Myöskään synnyttäneillä naisilla ei ollut asiaa ehtoolliselle ennen kuin heidät oli kirkotettu eli otettu rituaalisesti takaisin seurakunnan yhteyteen.
– Tarkoituksena ei koskaan ollut etninen profilointi. Romanien merkitseminen rippikirjoihin johtui siitä, että pappi ei romanien kiertävän elämäntavan vuoksi voinut olla varma, että he täyttivät ehtoolliselle pyrkiville asetetut vaatimukset.
Milloin vähemmistömerkinnät tulivat kirkonkirjoihin?
– Rippikirjojen muoto kehittyi vähitellen. Yleensä 1600-luvulla rippikirjat kirjoitettiin käsin ja niihin merkittiin vain ehtoolliselle osallistuneet. Vähitellen 1700-luvun myötä kontrolli kiristyi ja myös painettuun lomakkeeseen alettiin kerätä yhä yksityiskohtaisempaa tietoa. Toisinaan pappi kirjoitti rivien päälle huomautuksen, mikäli kyseinen henkilö ei ollut kelvollinen ehtoolliselle. Ruotsissa asiasta annettiin ohjeet 1860, kun rippikirjakaavake otettiin käyttöön. Kirkollista kirjanpitoa tutkineen Gösta Lextin mukaan tätä ennen näin yksityiskohtaisia merkintöjä ei ollut tehty. Suomalaisissa rippikirjoissa esiintyy kuitenkin 1800-luvun taitteessa sarake vastaavanlaisia tietoja varten.
Mihin asti näitä merkintöjä kirkonkirjoissa esiintyy?
– Ehtoollispakko poistui 1910, jolloin myös ehtoollisen luonne muuttui. Viimeistään tuolloin alkoi väistyä yhteiskunnallinen paine tämäntyyppiseen kontrolliin. Lisäksi herätysliikkeet tuottivat 1800-luvulla uudenlaisen rippikäsityksen. Aiheesta väitellyt Yrjö Tala on kiinnittänyt huomiota siihen, että monet herätysliikepapit pitivät ongelmallisena sitä, että maininnat synneistä säilyivät rippikirjoissa, vaikka ne oli tunnustettu ja julistettu anteeksi. Oliko rotuhygienian aikana muita motiiveita erityisesti tarkkailla esimerkiksi romaneita, ei ole tiedossa.
Pitäisikö merkintöjä jotenkin akateemisesti tutkia lisää tai muuten selvittää?
– Ehtoolliselle tulemisen esteitä ei ole erityistutkimuksissa selvitetty eikä niistä ole siis systemaattisesti kerättyä tietoa. Ylipäätään rippikirjoitusta on 1800-luvun jälkeiseltä ajalta selvitetty varsin vähän. Kiinnostavaa voisi olla tutkia, vaikuttiko esimerkiksi rotuhygienia jollain tavoin myös pappien rippikirjoihin tekemiin mainintoihin tai ylipäätään romaneihin. Näyttö tällaisesta ei kuitenkaan ole.
Onko Suomen kirkolla tässä tapauksessa mielestäsi syytä anteeksipyyntöön?
– Arvioitaessa pappien tekemisiä on syytä ottaa lähtökohdaksi historiallinen tilanne. Ehtoollisella käymisen kontrolliin oli olemassa teologinen peruste. En olemassa olevan tiedon perusteella näe, että rippikirjamerkinnöissä olisi tietoisesti pyritty etniseen profilointiin tai tietoisesti merkintöjen kohteena olevien yksilöiden tai ryhmien loukkaamiseen tai vahingoittamiseen. Ongelmaksi todenteolla rippikirjamerkinnät ovat tulleet sen jälkeen, kun rippikirjat on demokraattisessa yhteiskunnassa avattu kenen tahansa nähtäväksi. Tällöin motiivit rippikirjamerkintöjen tulkinnoille voivat olla myös muita.
– Kirkon suhde romaneihin on kuitenkin laajempi ilmiö kuin rippikirjamerkinnät. Romanien kohtelussa on varmasti monia puolia, joita hyvinkin voisi olla syytä pyytää anteeksi. Paavo Alajan tuoreessa, köyhäinhoitoa 1600-luvun Suomessa selvittävässä väitöskirjassa, esiin nousee mm kysymys, pyrittiinkö romaneja hylkimään kirkollisissa toimituksissa Ruotsin aikana. Myös romanien mahdollisuus saada köyhäinapua lienee toinen kipukohta.
– Historiantutkijat ovat pohtineet viime aikoina paljon, onko historiaa mahdollista hyvittää. Pidän tämän keskustelun yhteydessä syntynyttä johtopäätöstä siitä, että tosiasioiden avoin ja kriittinen esiin tuominen on ainoa mielekäs tapa edetä tällaisissa asioissa. Totuuden vilpitön etsiminen ja esiin tuominen on anteeksipyytämistä parhaalla tavalla.
Onko Ruotsin tapaus esimerkki moraalisesta suoraselkäisyydestä vai monikulttuurisemman yhteisön sensitivismiä?
– Epäilemättä molempia. Ruotsissa vallalla oleva yhteiskuntanäkemys on suomalaista avarampi. Ruotsalainen yhteiskunta on lisäksi hyvin avoin yhteiskuntaetiikkaa koskeville keskusteluille. Ruotsissa Suomea voimakkaampi feministinen ajattelu kiinnittää lisäksi paljon huomiota syrjittyihin marginaaliryhmiin. Oman historian avoin tarkastelu yhtäältä lujittaa demokratiaa ja on eettisesti suoraselkäistä. Herkkyys aistia syrjintää voi toisaalta kuitenkin kuvastaa monikulttuurista sensitivismiä. Se voi myös johtaa poliittisten irtopisteiden keräämiseen tai moraaliseen paniikkiin, jossa suhteellisuudentaju hämärtyy.