Korona-aika on osoittanut, millaista elämä oikeasti on. Maailma ei ole valmis eikä valmistumassa. Näin sanoi Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala torstaina verkossa järjestetyillä Diakonian päivillä.
Kallialan mukaan olemme tottuneet Pohjoismaissa viime vuosikymmeninä hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa mahdollisuudet koko ajan laajenevat ja yleinen hyvinvointi lisääntyy.
– Pandemia on havahduttanut meidät takaisin maailmanlaajuiseen normaaliin, jossa elämä ei ole vain jatkuvaa voittoa taudeista ja köyhyydestä.
Toisaalta Kalliala painotti, että diakoniassa on aina ymmärretty, että kaikilla ei mene hyvin.
– Diakoniaa ovat aina kannatelleet tinkimätön todellisuudentaju ja rajaton myötätunto. Niitä on syytä noudattaa yhä.
Koronan myötä vuorovaikutteiset, lihalliset kohtaamiset samassa tilassa ovat vähentyneet, Kallialan mukaan mahdollisesti pysyvästi.
– Tämä maailma on outo diakonialle, jonka ytimessä on silmiin katsominen samalta tasolta, Kalliala sanoi.
– Jeesuksen toiminnassakin olennaista oli, että hän saattoi syrjäytettyjä toisten ihmisten ja Jumalan yhteyteen.
”Nuorille ei ole enää selvää, että kirkko auttaa”
Kallialan mukaan diakoniassa on lähdettävä siitä ja vain siitä, mikä on totta. On otettava huomioon ikävätkin realiteetit.
Näistä hän nosti esiin ensin sen, että Suomen väestö vanhenee nopeasti ja tarvitsee yhä enemmän tukea ja apua. Mikään taho ei selviä tulevasta yksin. Diakonian on oltava mukana, kun kootaan yhteen eri toimialoja.
Toiseksi hän mainitsi syrjäytyneet, kouluttamattomat nuoret miehet, joista puhutaan liian vähän suhteessa siihen, kuinka paljon heitä on. Diakoniatyöllä on piispan mukaan paljon tehtävää puhua tämän joukon puolesta.
Kolmas ikävä realiteetti on kirkon talouden jatkuva heikkeneminen, joka on jo johtanut säästöihin myös diakoniasta. Miten tämä tulee vaikuttamaan pakollisiin virkoihin, joihin diakonian virka vielä kuuluu?
Neljänneksi kirkon kaksi arvostetuinta asiaa eli auttamistyö ja toimitukset eivät enää ole niin vetovoimaisia kuin ennen.
– Nuorille ei ole enää selvää, että kirkko auttaa.
Näiden realiteettien keskellä on silti Kallialan mukaa toivoa. Toivon perusta on diakonian kyky uudistua, mistä todisti väkevästi toiminta 1990-luvun laman keskellä.
Lisäksi diakonialla on ilmiömäinen kyky verkostoitua, koska se sijoittuu julkisen sektorin ja kolmannen sektorin väliin.
– Lainsäädäntö ei sido diakoniaa ja estä sen notkeutta, mutta ammatillisuus on silti yhtä vahvaa kuin julkisella puolella.
Tärkein toivon lähde kirkossa ja diakoniatyössä on Kallialan mukaan kuitenkin työntekijöiden sisäinen tuli ja palo.
– Diakonia on luonteeltaan intohimoa oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen sekä kykyä nähdä jokaisen ihmisarvo. Diakonia on ja tulee yhä olemaan todeksi elettyä evankeliumia.
Lue myös:
Diakonian päivät: Diakoniatyössä ei riitä voimauttaminen, ihmisiä pitää myös valtauttaa
Vuoden diakoniatyöntekijä: ”Kirkko ei tee hyvää yksin – verkostojen avulla löydämme näkymättömät”
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.