Uskontokasvatussihteeri Pekka Yrjänä Hiltunen jäi eläkkeelle Kirkkohallituksesta huhtikuun alussa. Hän pohtii oheisessa haastattelussa muun muassa herätysliikkeiden päivittämistä ja uskontojen samanlaisuutta.
Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
– Suomen lähetysseuran lähetyskurssin kävimme vaimoni kanssa 1984. Thaimaan luterilaisen kirkon palveluksessa meni yhteensä kymmenen vuotta. Vietimme myös pitkiä jaksoja Suomessa 1986–-2007. Siinä välissä aloitin kirkkohallituksessa kirkon lähetystyön keskuksessa uususkontosihteerin projektisihteerinkin hommat 1995.
– Vuonna 2000 väliaikaiseksi viraksi muuttunut pesti muutettiin viraksi. Mikrokirkkohistoriallisesta kämmistä – ilmeisesti – minut valittiin tähän virkaan.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi.
– Uskonnollinen kokemus ja uskonnot ovat aina kiinnostaneet minua. Uskonnot ja toisaalta tiede yrittävät ratkaista, mistä on kyse. Tieteilijäksi minusta ei ole – siis uskonto.
– Thaimaassa oli pakko oppia elämään toisen maailmankatsomuksen kanssa, hieman toisella tavoin kuin länsimaalaisten kirkosta vieraantuneiden parissa: mikä on henkimaailman suhde muuhun maailmaan, mitä on mietiskely ja mihin sillä pyritään, mitä saavutetaan. Samat kysymykset löytyvät Suomestakin, hieman eri paketeissa tosin.
– Iso merkitys minulle oli tutustua Aarhusin missiologian ja ekumeniikan proffaan Johannes Aagaardiin, jonka kanssa pääsin retkeilemään uskontodialogin ja uushenkisyyden kohtaamisen maailmoissa Aasiassa ja Euroopassa.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
– Valmistuin äitini kohdusta maaliskuussa iltamyöhällä 1949. Se on kantanut. Peruskoulunopettajaksi minusta ei ollut, hajanainen kun olen, lapset äityivät vieläkin hajanaisemmiksi. Tiedekunnan puolella luin kasvatustiedettä lisää ja perehdyin koulutussuunnitteluun. Sitä olen sitten tavalla ja toisella tehnytkin. Teologiaa olen lukenut vain nimeksi. Niin hyvä, koska se on inhimillisistä harrastuksista jaloin.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
– Muodollinen virkamiehisyys.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
– Erityisen hauskaa, vaikka myös raskasta, on retkeillä kirkon ja uskomisen marginaaleissa. Usko rikkoo rajoja, mutta säilyttää aina taivaallisen identiteettinsä. Korkeimman asteen haaste on säilyttää dialogin ja todistuksen balanssi kumpaakaan menettämättä.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
– Jatkuvasti muuttuvan, voisi myös sanoa itämaistuvan, suomalaisen kansanuskonnon seuraaminen, ymmärtäminen ja sen parissa kristittynä toimiminen ja eläminen on jännittävä tehtävä. Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja vaatii hereillä oloa. Se myös pitää hereillä. Kansanuskon muuttuminen näkyy myös kirkon työntekijöiden ajattelussa.
– Huonoa on suomalaisen ikäpolveni moton mukaan se, että olen niin huono ihminen. Ja toinen juttu: hallinnoiminen ei minulta oikein suju.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
– Viime vuosikymmeninä olen yhä enemmän osallistunut retriittitoimintaan, sekä vieraana että kouluttajana. Sovellan kolmea kristillisen meditaation lajia: Lutherin katekismusmietiskelyä, keskittävää rukousta ja ignatiaanista raamatturukousta. Ilman niitä olisin vieläkin enemmän hajalla.
Onko kirkko muuttunut työurasi aikana?
– On. Herätysliikkeet ovat kirkon voimavara -mantrasta on siirrytty kvintaversioon. Siinä jokainen entinen viidesläinen joutuu tunnustamaan syntinä menneisyytensä tai tyytyy puuhastelemaan piilossa ja marginaalissa. Heränneetkään eivät enää vuosikymmeniin ole kavahtaneet suruttomuutta.
– Toisaalta herätysliikkeet ovat nykyisin usein perinneliikkeitä. Mielestäni tarve on löytää pietismin päivitettyjä versioita tai sitten on keksittävä jokin muu Kristus-keskeinen kirkollinen spiritualiteetin muoto.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
– Esimiehiä minulla on ollut kolme. Kaikki erilaisia, kukin vahvoja omalla persoonallisella tavallaan. Pane niitä nyt johonkin järjestykseen! Mahdotonta.
Olet puhunut työssäsi uskontodialogista. Mihin sitä tarvitaan tavallisen seurakunnan arjessa?
– Dialogia tarvitaan arjessa, esimerkiksi kotona. Jos on kyse edes jossakin määrin uskonnollisista, uskontoon välinpitämättömästi tai uskontoon intohimoisen negatiivisesti suhtautuvista ihmisistä, ja halutaan olla näiden kanssa tekemisissä, tarvitaan uskontodialogia.
Minkä viisauden, elämänohjeen tai testamentin haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
– Jokaisella lienee oma viisautensa, elämänohjeensa ja testamenttinsa. Ne on pidettävä, mutta on syytä varmistaa, etteivät ainakaan kaikki uudisrakennukset seiso hiekalla.
Mitä harrastat? Mitä aiot tehdä eläkeläisenä?
– Viimeisen vuoden verran olen lukenut ja pohtinut ilmiötä, jonka oppisana on ”interspiritualiteetti”.
– Noin 60 prosenttia suomalaisista ajattelee, että kaikki uskonnot puhuvat samasta asiasta, kukin vain omalla kielellään. Tätä on hienommin nimitetty perennialismiksi: perusjuuristo tuottaa aina uutta ja uutta kasvillisuutta.
– Perennialisti palauttaa usein kaikki uskonnot kokemukseksi, nimenomaan mystiseksi kokemukseksi, ja väittää, että se on sama kaikissa uskonnoissa. Erotetaan siis uskonto spiritualiteetin dogmaattiseksi ja rituaaliseksi, kehittymättömämmäksi tasoksi. Interspiritualisti palauttaa kaikki uskonnot siis inhimilliseksi kokemukseksi ja sanoo ”A’vot, samaa kamaa kaikki!”.
– Luultavasti harrastan tämän jutun miettimistä eläkeläisenä.
*
Lähetysseuran kustantama Pekka Yrjänä Hiltusen kirja Vieraassa pöydässä: vastapäätä Buddhaa ja Kristusta valittiin 1999 Vuoden kristilliseksi kirjaksi.
Kuvat: Olli Seppälä