Pudasjärven Suviseuroissa vuonna 2013 elettiin yötä, jolloin taivas näytti väkevästi voimiaan. Illalla Marjo ja Tuomo Seppälä palasivat seurakansaa kuhisevalta kentältä vuokraamaansa huvilaan. Ukkonen jylisteli ja salamat sinkoilivat. Sisällä talossa ei nukuttu, mutta eniten valvottivat omat ajatukset. Oli päätetty, että Suviseuroissa saa päätepisteensä vuosien pohdiskelu siitä, miksi usko ei enää tuntunut omalta.
Taivas aukesi ja vesi ryöpytti nurmen pintaa. Samalla tapaa lankesivat ajatukset otolliseen maaperään, kun siemeninä piilleet päätökset alkoivat itää ja niitä oli mahdoton enää tukahduttaa.
– Se oli jotenkin pyhäkin kokemus, vaikka lopputulos ei tietenkään ollut silloisten uskonystävien toiveen mukainen, Marjo Takkinen-Seppälä muistelee.
Saman ratkaisun jo aiemmin tehnyt Mirka Seppälä on perheen toiseksi vanhin lapsi. Hän oli tuolloin 28-vuotias ja kirjoitti tapahtumista päiväkirjaansa.
– Kuvasin, miten koko maailma nousee paikoiltaan ja laskeutuu uusille sijoilleen, kohdilleen, kierteiltä missä se oli vuosikymmenet levännyt.
MARJO TAKKINEN-SEPPÄLÄ oli ollut raskaana ja imettänyt lähes koko aikuisen ikänsä. Viimeisen lapsensa hän oli saanut 43-vuotiaana, kuusi vuotta ennen Pudasjärven suviseurakesää. Lasta hän odotti alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen innolla, mutta ihmisten sääliviä katseita oli vaikea kohdata.
– Usein koin itseni muita huonommaksi, kun olin vain kotiäiti. Toisaalta tunsin itseni merkitykselliseksi, kun lapset tarvitsivat koko ajan. Vaikeampaa on ollut sitten, kun he ovat kasvaneet, tietää, kuka olen ja mitä haluan.
Takkinen-Seppälä korostaa, että kokemuksia on yhtä monta kuin kokijoitakin, mutta hänelle lapsiasia ei ollut vaikea. Se ei ollut kynnyskysymys.
– Olen niin hitaasti ajatteleva ihminen, että en ehtinyt miettiä toisenlaista ratkaisua koskaan. Suuri perhe oli työläydestään huolimatta valtava ilonaihe, ja koin olevani hyvä johtaja siinä firmassa. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, kaikista raskain oli aika, kun lapsen perheessä oli suuri kriisi.
FIRMA, JOHON Marjo Takkinen-Seppälä viittaa, on kaunis, kaksikerroksinen puutalo Siikalatvan Piippolassa. Tupakeittiön kattoparruun on taiteilijaystävä maalannut tekstin Kotikunnas 1998.
Suviseurat tulivat päätökseen, ja Marjo ja Tuomo Seppälä palasivat kotiin. He miettivät, mikä olisi oikea aika kertoa ratkaisusta. Tuntui vaikealta vetää matto lasten jalkojen alta asiassa, johon oli itse heitä kasvattanut.
Näihin pohdintoihin avuksi tuli sähköposti tyttäreltä, joka ei ollut päässyt Suviseuroihin. Tämä kertoi siinä valinneensa toisen tien. Seppälät kokivat sen merkiksi siitä, että aika olisi nyt oikea, ja kutsuivat lapset koolle.
MIRKA SEPPÄLÄ muistelee naureskellen miettineensä kouluiässä, olivatko vanhemmat oikeasti uskomassa, kun he olivat niin löysiä monissa asioissa. Tiukkoja kieltoja ei ollut.
Teatteriin sai luokan mukana mennä ja osallistua muuhunkin yhteisössä sopimattomana pidettyyn ohjelmaan. Lapsille ei myöskään opetettu, että kaikki lestadiolaisuuden ulkopuolella menevät helvettiin, koska vanhemmat eivät uskoneet siihen itsekään.
Marjo Takkinen-Seppälän lapsuudenperheessä ei ollut puutetta mistään, lapsuus oli hyvä. Äiti oli uskovainen, muu perhe ei. Televisio oli usein olohuoneessa auki.
– Tunsin, että lestadiolaisena oli helppo ja turvallinen olla. Mutta sitten, kun aloin kyseenalaistamaan oppia, oli se lähdön alkua. Rankin vaihe oli, kun alettiin julkisesti tuomaan esille lestadiolaisuudessa tapahtuneita pedofiliatapauksia. Minusta tuntui, että riittäisi, että kantaa vastuun omista teoistaan, mutta silloin tuntui, että joutui syyttömänä ottamaan muiden syntejä omille hartioilleen. Uskomisestani meni ilo.
Lestadiolaisuudessa omatunto on yhteinen, eikä oma ajattelu ole suotavaa.
Mirka Seppälän mielestä vanhempien nykyinen ajattelun vapaus on mahdollistanut uudenlaisen keskustelukulttuurin perheessä.
– Teidän ei tarvitse periaatteen vuoksi tuomita erilaisia ratkaisuja. Voin luottaa, että vanhemmat ovat minun puolellani. Oma irtautumiseni alkoi, kun tajusin, että en usko mihinkään, mitä saarnoissa puhutaan. Ajatuksista se lähti, ei siitä, että olisin halunnut tehdä kiellettyjä asioita. Kun lähdin opiskelemaan teologiaa, niin se oli menoa. Yhteisössä oli paljon hyvää, mutta siinä hyvässäkin hyvin vähän minulle sopivaa.
MIRKA SEPPÄLÄ oli hädin tuskin toisella kymmenellä, kun hän ensimmäisen kerran ajatteli, ettei hänestä voisi koskaan tulla suuren perheen äitiä. Hän ihmetteli, miten hänen oma äitinsä hoiti urakan niin tyynesti.
– Ajattelin, että minulla on liikaa tunteita äitiyteen. Nykyään tajuan, että on niin monia tapoja olla vanhempi, täydellistä suoritusta ei voi tehdä.
Täydellisen suorituksen tunteet olivat joskus kaukana myös Marjo Takkinen-Seppälän äitiydessä.
– Kirjoitin kerran kipuillessani runon, että ei olisi pitänyt tulla minusta äitiä, olisi pitänyt tulla kasvatustieteen ammattilainen, joka opettaa muita.
Takkinen-Seppälän opinnot olivat aikanaan jääneet ylioppilasvaiheeseen, kun muutaman vuoden vanhempi saman kylän poika Tuomo vei Marjon alttarille. Kun vuonna 2017 kotona oli enää neljä nuorinta poikaa, Marjo alkoi opiskella lähihoitajaksi. Samaan aikaan hän oli vanhempiensa ja nuorimman lapsensa, erityistä tukea tarvitsevan Veikan omaishoitaja. Ennen opiskeluja hän ehti työskennellä viisi vuotta henkilökohtaisena avustajana. Nykyään hän hoitaa muiden taaperoita päiväkodissa. Mirka Seppälä kertoo, että varhaislapsuus oli turvallista aikaa ja jokainen sai vuorollaan paljon huomiota ja ihailua.
– Nuorimmainen on meillä aina ollut se hienoin tyyppi, häntä on seurattu ja ihailtu. Toivoin kuitenkin, että vanhemmat olisivat kertoneet, että olemme edelleen ihmeellisiä ja ihania, vaikka olimme kasvaneet. Vanhempani rakastivat minua ja antoivat kaikkensa, mutta resursseja huomioimiseen oli liian vähän. Olin jo esiteininä väsynyt hoivavastuun määrään. Kun 16-vuotiaana muutin omilleni, tunsin itseni aikuiseksi. Koin myös olevani vähemmästä vastuussa, kun ei tarvinnut huolehtia kuin itsestään.
Tuolloin Mirka Seppälä ajatteli, että koska hän ei halunnut suuren perheen äidiksi, hänen ei kuulunut myöskään seurustella. Seurustelun olisi täytynyt johtaa avioliittoon, ja koska naimisiinmeno tarkoitti niin monta lasta kuin Jumala antaa – ja hänen elämänkokemuksensa mukaan Jumalan tahto jäi harvoin alle kymmeneen taivaantaimeen – se tie oli häneltä suljettu.
– Myöhemmin ajattelin, että halusin lapsen ja miehen, mutta halusin myös säilyttää kontrollin elämääni ja ruumiiseeni.
KASVAMINEN VÄHEMMISTÖSSÄ, normin ulkopuolella on auttanut Mirka Seppälää kyseenalaistamaan myös valtakulttuurin sortavia rakenteita sekä ymmärtämään erilaisista taustoista tulevia ihmisiä ja erilaisia maailmankuvia. Kesti pitkään löytää oma paikkansa. Kun ei mahtunut lestadiolaiseen muottiin, mutta ei tuntunut sopivan muuallekaan.
– Olin noin 25, kun aloin irrottautua. Meni monta vuotta, että pystyin käymään treffeillä. Olin aivan lukossa sukupuoleni ja seksuaalisuuteni kanssa ja minulla oli paljon isoja kysymyksiä. Kun ihmissuhteita katkesi, uusien löytäminen ja heihin luottaminen oli vaikeaa.
– Sisäinen ääneni on kuitenkin muuttunut. En enää tunne turhaa häpeää ja syyllisyyttä. Vanhoja ajatuksia voi vielä tulla, mutta tunnistan, että minä en ajattele näin, vaan se on lestadiolaisen yhteisön ääni minun päässäni.
Ydinperhe, johon ei mahdu muita, tuntui Mirka Seppälästä kuitenkin ahdistavalta ajatukselta. Vaikka hän olikin kasvanut ydinperheessä, elämän määrä oli siellä ollut valtava. Aina tapahtui jollekin jotain isoa, eikä pikkuasioihin voinut kiinnittyä. Omia ja sisarusten kavereita tuli ja meni.
Kuva: Tarjariitta Lehtola
VUOSI SITTEN äitienpäivänä Mirka Seppälä kertoi äidilleen Marjo Takkinen-Seppälälle prosessista, jossa oli ollut jo jonkin aikaa. Hän toivoo tulevansa vanhemmaksi lahjasukusoluhoitojen avulla. Mirka sai vanhemmiltaan asiaan täyden tuen.
– Aina, kun kerron vanhemmistani ystävilleni, he ovat vaikuttuneita siitä, miten valmiita isä ja äiti ovat ajattelemaan asioita uudelleen. Ajattelen, että rakkaus jota vanhemmat tuntevat meitä lapsia kohtaan, saa heidät avoimeksi asioille, jotka ovat ennestään olleet vieraita.
Suljetun ydinperheen vieraalta tuntumisen ymmärtää, kun kuulee Kotikunnaan jouluista. Silloinkin ovat tervetulleita kaikki, jotka tuntevat tarvitsevansa kodin lämpöä, vaikka pöydän ääressä on istujia jo omasta takaa.
Runsasväkisin ja monimuotoisin oli joulu 2017, jota vietettiin 22 hengen voimin. Mukana oli Mirkan tuolloinen nigerialainen miesystävä ja kaksi suomalaista vierasta, jotka uskontonsa takia viettivät joulua ensimmäistä kertaa, toinen myös syntymäpäiväänsä. Joukkoon liittyi lisäksi Irakista Suomeen muuttanut kurdi sekä Piippolassa vaihdossa ollut espanjalainen nuori mies, jonka Marjo oli kutsunut joulupöytään kuultuaan, että hän muuten viettäisi aattoa yksin.
Juhlat ovat muutoinkin oma lukunsa, ei vähiten niiden määrässä. Marjo Takkinen Seppälä muistelee erästä vuotta, jolloin perheessä vietettiin ylioppilasjuhlat, rippijuhlat, kihlajaiset ja kahdet ristiäiset, toiset lapsenlapsen ja toiset oman lapsen. Viimeisillään raskaana lapsenlapsen ristiäisissä olemisen Takkinen-Seppälä koki vaikeana eikä ollut juhlissa henkisesti läsnä.
Takkinen-Seppälä tuli isoäidiksi sen ikäisenä kuin Mirka Seppälä tulee mahdollisesti äidiksi. Ikänsä takia hän ei halunnut olla mummi tai mummo. Tänä päivänä lastenlapsia on kahdeksan, ja he puhuttelevat häntä edelleen ummiksi.
Lestadiolaiset naiset nähdään julkisessa keskustelussa usein miesten alistamina uhreina.
– Rakenne ja kulttuuri tukee tuota näkökulmaa, mutta perheissä se ei niinkään näy. Lestadiolaiset naiset tuskin ovat kovinkaan alistettuja. Todellisuudessa iso osa lestadiolaisista naisista on sellaisia oman elämänsä ja siinä sivussa usean muun elämän ja yhteisön moottoreita, että moista tarmoa ei voi laiskempi ihminen kuin silmät ymmyrkäisenä seurata sivusta, Mirka Seppälä pohtii.
Marjo Takkinen-Seppälä toteaa, että oma puoliso kyllä toivoo vain parasta vaimolleen, kärsii tämän rinnalla vaivat ja jakaa ilot. Myös Mirka Seppälä antaa tunnustusta isälleen.
– Iskäkin on aina rakastanut meitä ja surrut sitä, että työt veivät niin paljon aikaa perheeltä, kun piti saada koko katras elätettyä.
Aiemmin elämässään Mirka Seppälä koki, että perheettömäksi jääneet naiset olivat alinta kastia. Nyt hän tietää, että sisaruksista ja ystävistä voi saada saman tuen kuin puolisosta.
– Jos toiveeni lapsesta toteutuu, tiedän, että koko lapsuudenperheeni tulee olemaan lapsestani aivan haltioituneita, Seppälä hymyilee.
Ja kun kysyn parhaita hetkiä suuren perheen äidin elämässä, Marjo kertoo näkevänsä mielikuvissaan keinutuolin, jossa hän istuu vastasyntynyt sylissään.
– Se tilanne, kun leikkimisen äänet täyttävät talon ja pieni tuhisee rinnalla. Ne olivat niitä onnen hetkiä omassa pienessä maailmassa Kotikunnaalla, joita en kuitenkaan vaihtaisi hienoihin koulutuksiin ja urapolkuihin.
Tarjariitta Lehtola
Ilmoita asiavirheestä