Viimeisten 30 vuoden aikana Naarajärven vankilassa ei juuri mikään ole pysynyt samana. Paitsi diakoni.
Vankilan rakennukset ja suurin osa henkilökunnasta ovat muuttuneet sitten vuoden 1983, jolloin Anneli Helminen aloitti työssään.
Hän pitää itseään edelleen hyväosaisena saadessaan tehdä rakastamaansa työtä. Nuoruuden into ja motivaatio ovat säilyneet.
Rappioryhmä opetti
Haastattelupäivänä vangit ovat leiponeet kääretorttua. Anneli Helminen kaataa sen seuraksi kupilliset kahvia ja kertoo vankilan kappelin pöydän ääressä, miksi hän tuli valinneeksi tällaisen työn.
Kiinnostus kirkolliseen sosiaalityöhön alkoi jo teinityttönä Lahdessa. Kaupungista käytettiin 1980-luvulla nimeä Suomen Chicago, se tunnettiin väkivaltaisista jengeistään.
Rippikoulun jälkeen Anneli Helminen liittyi seurakunnan ”rappioryhmään”, joka teki jengi- ja laitostyötä pastori Risto Rantakarin johdolla.
– Pastori kuskasi meitä vankiloihin, koulukoteihin ja muihin laitoksiin, Helminen muistelee.
Hän opiskeli Pieksämäen diakoniaopistossa erityisnuorisotyöntekijäksi ja diakoniksi. Harjoittelupaikan hän sai Sukevan vankilasta.
1980-luvun alussa Helminen työskenteli Karttulan seurakunnan nuorisotyöntekijänä. Eräänä tavallisena päivänä seurakuntakeskuksessa tauolla istuskellessaan hän avasi Kotimaa-lehden ja säikähti perinpohjaisesti.
– Löin lehden kiinni ja ajattelin että ei voi olla totta! Siellä oli ilmoitus unelmieni työpaikasta. Naarajärven varavankilaan haettiin diakonia.
Seurakunnan työntekijää arvostetaan
Nykyisin Naarajärven vankila on 101-paikkainen avolaitos Pieksämäen kaupungissa. Sinne sijoitetaan pääasiassa työkykyisiä, lyhytaikaisia tai pitkäaikaisen rangaistuksen loppuosaa suorittavia vankeja.
Vangeilla on osallistumisvelvollisuus päivittäiseen toimintaan. Heidät sijoitetaan kykyjensä ja toiveidensa mukaan joko työtoimintaan, ammatilliseen koulutukseen tai kuntouttavaan päivätoimintaan.
Anneli Helmisen heiniä ovat kuntouttava toiminta yhdessä kolmen hengen tiimin kanssa sekä vapaaehtoinen hengellinen toiminta.
Vaikka Etelä-Suomen vankilat ovat muuttuneet moniuskontoisiksi, pohjoisessa tämä muutos ei Helmisen mukaan vielä juurikaan näy. Kirkon työntekijän läsnäoloa ei ole kyseenalaistettu. Evankelis-luterilaisella kirkolla on vankiloissa kolme diakonia, joiden palkan maksaa kirkkohallitus. Vankilapastoreiden palkat maksaa puolestaan valtio.
– Kirkon työntekijän läsnäolo vankilassa on todella tärkeää. Tämä on minun seurakuntani ja työtä sen keskellä on loputtomiin, Helminen muistuttaa ja toivoo, ettei säästöleikkuri riistäisi vangeilta kirkon läsnäoloa vankiloissa.
Helmisen työtehtäviin kuuluu muun muassa kriisityö, päihdetyö ja perhetyö, jossa yksi keskeinen tavoite on perheväkivallan ehkäisy
Jokaiselle vangille tehdään rangaistusajan suunnitelma, jossa paneudutaan elämänhallinnan ja sosiaalisten suhteiden parantamiseen. Parhaillaan Helminen vetää suuttumuksenhallintaohjelmaa ja parisuhteeseen keskittyvää ”Miehisyyden naarauskurssia” yhdessä Kuopion kriisikeskuksen miestyöntekijä Mikko Pärssisen kanssa.
Helminen toimii myös Pieksämäen kaupungin lähisuhdeväkivaltatyöryhmän puheenjohtajana. Hänellä on laajat yhteistyöverkostot, johon kuuluu seurakuntien ja muiden uskonnollisten yhteisöjen lisäksi kuntia, järjestöjä ja poliisi.
Jatkuvaa pätevöitymistä
Anneli Helminen on kiitollinen siitä, että hän on saanut kehittää ammattitaitoaan koko työuransa ajan. Hän on voinut muun muassa opiskella psykoterapeutiksi työajallaan. Hän kehuu myös kirkon sielunhoitokoulutusta ja vankeinhoidon koulutuskeskuksen tarjontaa.
Vankilan hengellisen toiminnan pyörittäminen sisältää paljon yhteyden pitämistä ympäristökuntien seurakuntiin sekä tilaisuuksien ja tapaamisten sopimista. Naarajärven vankilassa voi olla jopa neljä hengellistä tilaisuutta viikossa.
Eniten Anneli Helmisen aikaa menee kuitenkin sielunhoitoon.
– On vaikea määritellä, mikä siinä on hengellistä ja mikä terapiaa. Sielunhoidon ja terapian rajan vetäminen ei minun mielestäni ole olennaista.
Anneli Helminen kokee saaneensa hyvän osan.
– Olen saanut äärettömän paljon siitä, että ihmiset aukaisevat minulle omaa elämäänsä. Kuunnellessa olen kasvanut ihmisenä. Jos olisin tehnyt muita töitä, elämäni ei olisi näin rikasta.
Kuva: Ira Honkonen. Diakoni Anneli Helminen keskustelee elinkautisvanki Lauri Johanssonin kanssa.