Paralympiajoukkueen kisapappi Silfverhuth: ”Näissä kisoissa voi mahdottomastakin tulla mahdollinen”

Rion paralympialaiset ovat täydessä käynnissä. Viime viikon keskiviikkona alkaneet kisat jatkuvat vielä sunnuntaihin. Suomi on perjantaipäivään mennessä saanut kaksi mitalia. Marjaana Heikkinen voitti hopeaa keihäänheiton F34-luokassa ja Henry Manni pronssia pyörätuolikelauksen T34-luokassa sadan metrin matkalla.

Kotimaa24 haastatteli paralympiajoukkueen pappia, Pirkkalan kirkkoherraa Olli-Pekka Silfverhuthia.

Miten valmistauduit matkallesi Rioon?

– Olen ollut yhteyksissä urheilijoihin ennen Rion paralympialaisia ja vieraillut myös joidenkin lajien leireillä. Osan urheilijoista tunnen jo pidemmältä ajalta. Samoin joukkueen johdon kanssa olen ollut tiiviisti yhteyksissä ja tavannut valmentajia. Näihin kisoihin valmistautumisessa on ollut tärkeänä osana myös Rion erityiskysymyksiin perehtyminen. Tämä on intensiivinen rupeama, ja yritän tietysti myös hoitaa omaa hengellistä ja fyysistä puoltani eri tavoin, kuten normaalissa arkielämässäkin.

Mitä päiviisi kuuluu siellä kisoissa?

– Päivät ovat tiiviitä ja erilaisia. Elän urheilijoiden ja koko joukkueen arjessa mukana. Kisapappi saa hoitaa täällä myös joukkueen yhteisiä asioita ja monia käytännön tehtäviä. Urheilijoiden ja muun joukkueen tukeminen on tekemistä ja kuuntelemista.

Mitä olet oivaltanut siellä ollessasi pappina? Entä urheilun seuraajana?

– Aina vain uudestaan vahvistuu se ajatus, että papin tehtävä on ennen kaikkea elää arjessa ihmisten rinnalla. Olivat he sitten urheilijoita tai jonkin muun alan ihmisiä. Urheilun seuraajana on ollut hienoa havaita, kuinka paralympialaisten tulostaso on mennyt hurjasti eteenpäin. Näissä kisoissa menestyminen vaatii entistä ammattimaisempaa harjoittelua. Ja tietysti täällä näkee, kokee ja jakaa uskomattoman hienoja tarinoita. Näissä kisoissa voi mahdottomastakin tulla mahdollinen.

Miten uskonto näkyy kisoissa, vai näkyykö se?

– Ihan meidän majoitusrakennuksen vieressä on eri uskontojen keskus. Siellä on oma huoneensa eri uskontojen edustajille. Kristittyjen huoneessa päivystää aamusta iltaan kaksi pappia. Lisäksi kisojen ympärillä on monenlaisia oheistapahtumia, joista osa on uskonnollisia. Meidänkin joukkueesta oltiin mukana ekumeenisessa jumalanpalveluksessa, joka pidettiin Rion keskustassa sijaitsevassa Norjan kirkossa.

Mikä on ollut ilahduttavinta kisoissa? Entä raskainta?

– Iloisia ja myönteisiä asioita on useita niin oman joukkueen sisällä kuin laajemminkin. Itseäni on puhutellut erityisesti kahden pakolaisen muodostama joukkue, joka on täällä mukana ilman kansallisia tunnuksia. He ovat kulkeneet pitkän tien, mutta antavat samalla esimerkin siitä, kuinka erilaisten rajojen ja muurien ylittäminen on mahdollista. Varjopuolena ovat poliittiset jännitteet, jotka näkyvät täälläkin. Urheilukaan ei aina yhdistä.

Mitä odotat loppukilpailulta?

– Toivon vielä, että saamme vietyä oman joukkueen osalta kilpailut hyvin päätökseen. Olisi myös hienoa, jos Suomessa lisääntynyt myönteinen kiinnostus paralympialaisia ja vammaisurheilua kohtaan entisestään kasvaisi. Näitä kisoja kannattaa todella seurata.

Kuva: Riku Valleala / Lehtikuva. Ratakelaaja Henry Manni (keskellä) sijoittui kolmanneksi T34-luokassa sadan metrin matkalla.

Lue myös:

”Miksi kisapappimandaatti on aina Helsingin hiippakunnan papilla?” – Kolme faktaa kisapapeista

Edellinen artikkeliKeskitalo: ”Kun valtion korvaus ei kasva, kirkon jäsenet maksavat erotuksen”
Seuraava artikkeliIltalehti: Peace Unitedin jalkapallo-ottelu päättyi joukkotappeluun

Ei näytettäviä viestejä