Viime viikolla julkistettu YK:n raportti listasi Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi. Suomi on aiemmissa tutkimuksissa keikkunut onnellisuuslistan kärjessä, mutta nyt heltisi ykkössija 156 maan joukosta. Norjalaiset, tanskalaiset, islantilaiset ja sveitsiläiset jäivät tällä kertaa seuraaville sijoille.

Ei ihme, että juuri Pohjoismaat ovat sijoittuneet aina hyvin, kun World Happiness Report -tutkimuksessa on mitattu maiden onnellisuutta.

Syitä on ainakin kaksi. Ensinnäkin pohjoismaiset yhteiskunnat ovat vakaita, vauraita ja demokraattisia. Yhteiskunta antaa omilla rakenteillaan ja päätöksillään mahdollisuuden onnellisuuteen. Sekin kannattaa huomata, että Pohjoismaat ovat lähtökohdiltaan vahvasti luterilaisia.

Toisaalta onnellisuutta ei mitata vain ulkoisin tekijöin. Myös ihmisten ja yksilöiden täytyy jakaa käsitys ja tunne onnellisuudesta. Olisiko niin, että suomalaisetkin uskaltavat myöntää tilanteensa. Enää luontainen itsensä vähättely ja mollivireisyys eivät ole hallitsevia piirteitä.

Se, että Suomi listataan maailman onnellisimmaksi maaksi, ei tarkoita, että tämä olisi valmis maailma. Aina on parannettavaa, aina on ihmisryhmiä ja yksilöitä, jotka jäävät katveeseen, ja jotka eivät pääse osalliseksi onnen tunteesta.

2000-luvulla onnellisuudesta on tullut trendikäs käsite. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta. Tutkijat kiinnittävät nykyisin huomiota koettuun hyvinvointiin eli siihen, ovatko ihmiset tyytyväisiä elämäänsä.

Tyytyväisyys elämään on paljolti sama asia kuin onnellisuus, olkoonkin, että onnellisuuden ja onnen käsitteisiin liittyy myös filosofisia ja uskonnollisia näkökulmia. Kysymys ”koetko onnellisuutta” on eri asia kuin ”oletko onnellinen”.

Molemmat kysymykset ovat tarpeellisia.

Naista etsitään piispaksi

Syksyllä valitaan piispat Ouluun ja Espooseen. Vaaleihin tuo lisää paineita piispakunnan miehisyys. Yleinen mielipide vaatii piispaksi nyt myös naista. Onko heitä ehdolla ja mitä miettivät äänestäjät, on toinen asia.

Espoon vaalin kohdalla on keskusteltu siitä, pitäisikö miesten jopa jättää asettumasta ehdolle. Ajatus ei saa järin suurta kannatusta, vaikka ongelma myönnetäänkin.

Joku saattoi pitää Oulua ”perinteisen kirkollisuuden vyöhykkeenä”, sillä vaaleihin on ilmoittautunut vain kolme miestä. Nyt mukaan ilmoittautui – jos vain riittävä kannatus löytyy – myös naisehdokas.

Jokainen hiippakunta valitsee mieleisensä piispan itsenäisesti. Mutta koska piispat toimivat yhtenä joukkona eli piispainkokouksena, ryhmäkuvassa joukon sukupuolijakaumalla on väliä.

Kuva: Päivi Puhakka

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.