Jos pitäisi piirtää karikatyyri kirkollisesta keskustelusta, se olisi paneeli, jossa on neljä keskustelijaa. Keskustelijat eivät tietenkään keskustele keskenään, vaan vastaavat kukin vuorollaan paneelin juontajan kysymyksiin.
Ilmiö toistuu kirkollisissa tapahtumissa. Erityisen selvästi se näkyy Kirkkopäivillä. Ohjelmassa on aina paneelia paneelin perään.
Sinänsä paneeli on ihan mielenkiintoista seurattavaa, jos asia ja keskustelijat ovat kiinnostavia. Mutta yleisön se jättää usein pelkän kuuntelijan osaan.
Toinen kirkollisen keskustelun karikatyyri on kirkollinen vaikuttaja, joka tuuttaa sosiaaliseen mediaan voimakkaan mielipiteen. Se voi koskea tällä hetkellä Israelia, sateenkaarimessuja, sateenkaarivihkimisiä, vanhaa virkakäsitystä tai hallituksen toimia – joko vastaan tai puolesta. Tyypillistä on, että mielipidettä seuraa yksimielinen virta myötämielisiä ja kehuvia kommentteja.
Voimakkaita mielipiteitä saa olla, vaikka usein ne nousevatkin omasta turhautuneisuudesta ja ahdistuksesta. Toista mieltä olevan ne jättävät helposti kuitenkin vaikenijan osaan. Ja ahdistumaan siitä, että nyt sattuu olemaan toista mieltä muttei uskalla sanoa sitä.
VIIME VIIKONLOPPUNA Seinäjoella pidetyillä Kirkkopäivillä Kotimaan toimitus kokeili osallistavaa keskustelua. Teemana oli kysymys: Onko kaikilla oikeus uskoa ja sanoa?
Tilaisuudessa Kotimaan toimittajat keskustelivat keskenään sananvapaudesta ja siitä, millaista on haastatella ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä, miltä tuntuu sanoa asioita, joista saa ikävää palautetta. Myös ilmaisua ”olen eri mieltä” käytettiin.
Nelikymmenhenkinen yleisö sai osallistua keskusteluun, kysyä ja jakaa omia kokemuksiaan. Hyvää keskustelua syntyi ja juttua jatkettiin vielä tilaisuuden päätyttyäkin. Olennaista oli halu antaa tilaa, ymmärtää ja ylittää sanomisen kynnys.
On tavattoman tärkeää tarjota meille kaikille mahdollisuuksia osallistua keskusteluun ja esittää eri näkemyksiä, vaikka kömpelöstikin. Se pitää niin kirkon kuin yhteiskunnankin ilmapiirin raikkaampana.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä