Monille pääkaupunkiseudulla asuville diakoniatyöntekijöille jää palkasta käteen saman verran kuin toimeentulotukea saaville. Kolme heistä kertoo, mitä pienestä palkasta seuraa. He kannustavat kollegoita vaatimaan oikeudenmukaisempia tuloja.

Valtaosalla diakoniatyöntekijöistä lähtöpalkka on 2474–2602 euroa kuukaudessa. Vuorolisiä ei makseta, koska kyse on työajattomasta työstä. Noin sadan euron kokemuslisän saa, kun on työskennellyt alalla viisi vuotta.

Asumistuki ja kirpparivaatteet pelastavat arjen

Helsingissä asuva arabiankielisen työn diakoni Hanna Videll on kolmen lapsen lähihuoltaja. Perhe asuu tiiviisti vuokralla pienehkössä kaupungin rivitaloasunnossa. Videllin on täytynyt hakea asumistukea arjesta selvitäkseen.

– Ajatus omitusasumisesta on täysin mahdoton. Muutenkin on oltava todella tarkka. Olen pitänyt tärkeänä, että lapset saavat harrastaa. Harrastuksetkin ovat pääkaupunkiseudulla kalliita.

– Ostan lähes kaikki vaatteeni kirppareilta. Onneksi täällä päin on paljon kierrätysvalikoimaa. Tingin myös omista harrastuksista. Olen Lapista kotoisin ja laskettelu olisi minulle tärkeää, mutta siihen ei ole varaa. Olen luopunut myös ratsastushaaveista.

Videllille säästäväinen ja vaatimaton elämäntapa on myös ekologinen valinta. Hän kuitenkin suree, ettei voi tarjota lapsille esimerkiksi lomamatkoja, jotka ovat monille luokkakavereille arkea.

– Lomailemme lähinnä sukulaisten luona. Kerran sain kohtuuhintaisen vuoron seurakuntayhtymän mökiltä, mutta seuraavaa en voi anoa, koska olen pätkätöissä.

Kesällä Videllin auto hajosi. Jos sitä ei saada kuntoon, hänen on selviydyttävä ilman, koska laina uuden ostamiseen veisi talouden liian tiukille. Työssä autosta olisi paljon hyötyä, koska Videll palvelee koko pääkaupunkiseutua ja tekee kotikäyntejä myös naapurikuntiin.

”Olemme liian kilttejä”

Videllin mukaan seurakunnissa ei oikein ymmärretä diakonian asiantuntijatyön laajuutta ja vaativuutta. Asiakkaina on luukulta toiselle pompoteltuja ihmisiä, jotka uhkaavat pudota turvaverkkojen läpi. Verkostojen rakentaminen asiakkaan tueksi on aikaa vievää mutta vaikuttavaa.

– Meidän ammattikuntamme venyy ihmisten hädän edessä paljon.

Diakoniatyöntekijät huolehtivat esimerkiksi ihmisistä, jotka kärsivät kroonisista mielenterveysongelmista.

– Heidät pullautetaan pois avohoidon ryhmistä, kun resurssit eivät riitä. On pitkä prosessi rohkaista heitä pois kotoa ja mukaan. Ryhmäkoot eivät voi olla isoja. Silti joskus puhutaan, että pienryhmätoiminta ei ole vaikuttavaa. Tuijotetaan vain lukumääriin eikä oteta laadullisia seikkoja huomioon.

Videll ajattelee, että on työssäkäyvänä köyhänä maailman mittakaavassa etuoikeutettu. Hänellä ei ole myöskään lainoja lyhennettävänään.

– Olen uskollinen kirkon työntekijä ja kiitollinen, kun saan tehdä tätä työtä. Järjestöpuolella lähtöpalkat samalla koulutuksella ovat kuitenkin lähellä 3000 euroa.

Huono palkka, epätietoisuus työn jatkumisesta, urakehitysmahdollisuuksien olemattomuus ja yt-neuvottelut syövät Videllin mukaan diakoniatyön vetovoimaa.

– Olemme liian kilttejä, emme osaa vaatia kunnon palkkaa. Kyllä tässä saa melkoinen talousvelho olla selviytyäkseen. Jos hävikkileipää jää yli, otan sitä aina kotiin.

”Olisin itsekin oikeutettu ruoka-apuun, vaikka teen töitä aamusta myöhäiseen iltaan”

Pientä palkkaa selitetään usein sillä, että diakonia on kutsumustyötä.

– Vaikka tekisi kuinka mielekästä kutsumustyötä, siitä pitäisi maksaa asianmukaisesti, sanoo diakoniatyöntekijä Emilie Bollström Kirkkonummen suomalaisesta seurakunnasta.

– Kutsumustyöleima saa palkkakehityksen kuolemaan, ja tämä kertoo, että diakoniatyötä ei oikeasti arvosteta.

Bollströmin mukaan palkkojen pitäisi vastata vähintään muuta sosiaali- ja terveydenhuollon palkkatasoa.

– Harmittaa, kun kunnan sosiaaliohjaaja saa 200 euroa enemmän kuukaudessa, vaikka teemme samoja töitä saman asiakaskunnan kanssa. Lisäksi kirkossa ei makseta ylityökorvauksia eikä iltalisiä.

Bollströmin mukaan työajattomassa työssä on hyviäkin puolia, kuten vapautta, mutta kääntöpuolena osasta työstä ei saa korvausta.

Bollström on havainnut asiakkaiden kanssa talousselvityksiä tehdessään, että hänelle jää kokopäivätyöstä käteen saman verran rahaa kuin toimeentulotuella elävälle.

– Tuntuu hurjalta, että olisin itsekin oikeutettu ruoka-apuun, vaikka teen töitä aamusta myöhäiseen iltaan. Pääkaupunkiseudulla puolet palkasta menee vuokraan.

Bollström tekee iltaisin osa-aikaisesti toista työtä.

– Lisätyö mahdollistaa, että minulla on joskus varaa tehdä jotain kivaa. Mutta eihän tämä reilulta tunnu.

Bollströmin mukaan diakoniatyössä pitäisi maksaa aktiivisemmin henkilökohtaisia lisiä työn vaativuuden mukaan.

– Lisäksi pitää madaltaa kynnystä, että tälläkin naisvaltaisella alalla naiset uskaltaisivat lähteä neuvottelemaan palkastaan.

Alanvaihto paransi palkkaa roimasti

Pinja Niemi valmistui kutsumustyöhönsä sosionomi-diakoniksi vuonna 2004. Hän työskenteli useissa seurakunnissa pääkaupunkisedulla ja välillä myös Irlannissa sosiaalialan töissä.

Kun perhe kasvoi, Niemi alkoi miettiä palkka-asioita. Hän tajusi, että diakonin palkalla ei voi matkustella perheen kanssa tai ostaa, mitä tarvitsee. Lapsillekin olisi pitänyt etsiä edulliset harrastukset sen sijaan, että he saavat harrastaa, mitä haluavat.

– Erityisen pysäyttävää oli, kun eläkkeelle jäämässä oleva diakoniatyöntekijä kehotti kouluttautumaan ja hakeutumaan muihin töihin, jotta en joutuisi pulaan eläkkeellä.

Niemi laski, että diakonina hänen eläkkeensä suuruudeksi olisi tullut 1500 euroa kuukaudessa. Hän suoritti ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon ja valmistui 2016, mutta kirkon sisältä ei löytynyt uusia tehtäviä eikä parempaa palkkaa.

Niemi lähti seurakuntatyöstä 2,5 vuotta sitten, opiskeli yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja työskentelee nyt Vantaan kaupungilla sosiaalityöntekijänä lapsiperheiden sosiaalityössä ja lastensuojelussa.

– Saan kuukaudessa 1300 euroa enemmän palkkaa kuin kirkon töissä. Työ on paineista mutta mieluisaa. Palkka motivoi ja työyhteisö on erittäin hyvä.

Kirkon pitäisi Pinja Niemen mukaan huolehtia omista työntekijöistään niin, että nämä eivät joudu pahimmillaan ruokajonoon.
Kuva: Jukka Granström

”Vaikka kuinka ollaan kutsumustyössä, pitää palkalla pystyä elämään”

Kirkon, joka esiintyy ihmisten auttajana, pitäisi Niemen mukaan huolehtia omista työntekijöistään niin, että nämä eivät joudu pahimmillaan ruokajonoon.

– Esimerkiksi lastenohjaajilla ja suntioilla on vielä huonommat palkat kuin diakoniatyöntekijöillä. En ymmärrä, miten yksin elävät selviävät ollenkaan. Vaikka kuinka ollaan kutsumustyössä ja tehdään sitä sydämellä, pitää palkalla pystyä elämään.

Monet korkeasti koulutetut, innovatiiviset diakoniatyöntekijät Niemen ystäväpiiristä ovat hakeutuneet muualle töihin, koska kirkko ei tarjoa johtamisen ja kehittämisen tehtäviä eikä asiallista palkkaa.

Kirkon pitäisi Niemen mukaan muutenkin kehittyä työnantajana nykyaikaisemmaksi.

– Sen pitäisi pystyä tukemaan paremmin työntekijöitään vaikeissa tilanteissa ja puuttumaan työyhteisöissä epäkohtiin.

Juttu on julkaistu Kotimaa-lehden välissä 4.11. ilmestyneessä Kotimaa Pro -liitteessä, jonka teemana oli diakonia.

Pääkaupunkiseudun diakoniatyöntekijät elävät köyhyysrajalla – ”Jos hävikkileipää jää yli, otan sitä aina kotiin”