Törmäys ristisaattoihin oli konkreettinen. Tukholmassa valokuvaamista opiskellut Hanna Hentinen kierteli kesällä 1989 Pohjois-Karjalaa opiskelukavereidensa kanssa. Matkanteko tyssäsi, kun opiskelijaseurue näki tiellä liikkuvan iloisen kulkueen.
Kaikki nauroivat. Kulkueen edellä kannettiin ristiä, ja mukana oli pappi, joka vihmoi kulkijoita pyhitetyllä vedellä. Hentinen tovereineenkin sai osakseen sekä vettä että kulkueen iloa. He päättivät seurata joukkoa sisälle Saarivaaran tsasounaan.
Kun Hanna Hentinen astui tsasounan ovesta sisään, hänen lapsuusmaisemansa heräsi eloon.
– Vieläkin itkettää, kun muistelen sitä.
Kirkko tuoksui suitsukkeelta, äänimaailma kasvoi ylhäältä, alhaalta, sivulta, hämärä tila täynnä ikoneita. Ihan kuin lapsena Heinävedellä, Hentinen ajatteli.
”1970-luvun Heinävedellä munkkeja ja nunnia ryssiteltiin”
Siellä, luterilaisella Heinävedellä, Hanna Hentisen isä toimi muutaman vuoden kappalaisena 1970-luvun alussa. Heinävedellä vaikuttivat myös sodan jälkeen Suomen puolelle paenneet Valamon ja Lintulan luostarit.
Pappilan lapsen muistot jakautuvat kahtaalle. Toisia ei tekisi mieli edes muistaa.
– Se puhe, mikä kylällä liittyi luostareihin oli… osittain negatiivista, Hentinen punnitsee sanojaan.
Ne ovat metsien takana, ei siellä ole muuta kuin vanhoja venäläisiä, varmaan juoppoja kaikki. Sellaisia kylillä juoruttiin.
– Koulussahan munkkeja ja nunnia ryssiteltiin. He olivat niitä toisia, maahanmuuttajia. Vasta aikuisena olen tajunnut, että se oli samanlaista vihapuhetta kuin nykyisin on maahanmuuttajia kohtaan.
Naapurin evakkoperhe opetti Hentisen virpomaan
Hentinen näki luostareista myös toisen puolen, sen, jonka Saarivaaran tsasouna herätti henkiin. Hän kulki isän mukana luostareissa, jotka silloin elivät hiipuvia aikoja. Vanhat kilvoittelijat kuolivat eikä uusia tullut tilalle. Kukoistuksen vuodet olivat vasta kaukana edessä.
Hän tunsi jonkinlaista sielunkumppanuutta luostariasukkien kanssa.
– Isä oli kutsumuspappi. Sitä kautta isä ymmärsi myös luostarikutsumusta. Munkit ja nunnat olivat jotenkin samanlaisia kuin hän. Sama asia, jolla oli vain eri muoto.
Ortodokseista puhuttiin pahaa, mutta samalla he kiehtoivat. Jumalanpalveluselämä meni ihon alle. Naapurin evakkoperhe opetti Hentisen virpomaan.
Joillain saatoilla vaelletaan yli viikko
Saarivaaran tsasouna ja ortodoksinen ristisaatto olivat hurja kokemus Hanna Hentisen taideopiskelijakavereille. Eihän tuollaista ole missään, tuo täytyy kuvata, he vakuuttivat. Hentinen päätti kuvata. Hän alkoi kulkea kameransa kanssa saattojen mukana ympäri Pohjois-Karjalaa.
Pohjois-Karjalassa kirkko ja tsasouna löytyy lähes joka kylästä. Siksi vaellus paikasta toiseen on kohtalaisen helppoa. Joskus saatot kestävät vain muutaman tunnin, toisilla saatoilla vaelletaan yli viikko. Suurimmalla osalla kuljetaan jaloin, mutta myös sukset ja veneet kuljettavat vaeltajia. Usein vaellukset liittyvät kirkkojen temppelijuhliin eli praasniekkoihin.
Ristisaattojen perinne elvytettiin 1980-luvun alussa. Ilomantsista osallistui joukko vaeltajia Valamon ja Lintulan luostareiden väliselle ristisaatolle.
– Igumeni Panteleimon oli vaelluksen jälkeen ehdottanut isä Vesa Takalalle, että kun teillä Pohjois-Karjalassa on niin hyvä pyhäkköverkosto, ettekö voisi järjestää tällaisia vaelluksia.
Isä Vesa oli silloin matkapappina ja innostui Hentisen mukaan heti.
Kuoro laulaa, rukous elää
Ristisaatot ovat kuin liikkuvia jumalanpalveluksia. Kuoro laulaa, rukous elää. Saattolaiset pysähtelevät matkan varren taloihin tankkaamaan ja rukoilemaan.
– Karjalainen vieraanvaraisuus on ihan hullua. Kun taloon pöllähtää 30 ihmistä, koko porukka ruokitaan.
Hentiselle saatoista erityisimpiä on Hoilolassa joka vuosi suuren paaston aikaan tehtävä kuutamohiihtoristisaatto.
– Aluksi toimitetaan palvelus ja sitten lähdetään hiihtämään, kun aurinko laskee. Jokaisessa talossa, jossa pysähdytään, toimitetaan hetkipalvelus. Talot ovat ortodoksisia ja luterilaisia, mutta jokainen talo tarjoaa ruokaa.
– Osalle osallistujista hiihtoristisaatto on hengellinen matka. Rukoushetket taloissa ovat usein tunnelmaltaan vahvempia kuin kirkossa.
Toisinaan ristisaattojoukkoa ympäröivät rajavartioston veneet
Omat mutkansa vaellukselle tuo se, että Pohjois-Karjalan pyhäkköseudut ovat osa vanhaa Karjalaa, siis sitä, jonka sodat halkaisivat kahtia. Esimerkiksi Saarivaara kuului ennen Korpiselän kuntaan. Suomen puolella on siitä jäljellä muutama kylä.
Monilla vaelluksilla rajamuodollisuudet tulevat tutuksi. Hentisen kuviin on tarttunut hetkiä, joissa mennään raja-alueella vesiteitse. Ristisaattojoukkoa ympäröivät rajavartioston veneet.
Osa taloista, joissa ristisaattojen vaeltajat levähtävät, on rajavyöhykkeen sisällä. Saattojen johtajan täytyy ottaa osallistujien nimet tarkasti ylös, jotta hän voi kertoa, millaista porukkaa rajoilla kulkee.
Nimilistoista on sekin ilo, että saatoilla voidaan rukoilla jokaisen vaeltajan puolesta ihan nimeltä.
– Kaikki siunataan joka välissä, Hentinen sanoo.
Kukaan ei kysy, miksi vaellat tai mihin uskontokuntaan kuulut
Ristisaatot keräävät monenlaista joukkoa. Liikunta yhdistää kaikkia, tosin vaeltajista vanhimmat taittavat matkaa autokyydissä.
Joka vaellukselle osallistuu Hentisen mukaan etsijöitä.
– Ristisaatto on äärettömän hyvä tapa tutustua ortodoksisuuteen. Olen oppinut enemmän saatoilla kuin kirkossa seisomalla.
– Kukaan ei kysy, miksi vaellat tai mihin uskontokuntaan kuulut. Joka vuosi vaelluksella on luterilaisia, pappejakin.
Vaikka Pohjois-Karjalasta muutetaan pois, moni säilyttää yhteyden kotiseuduille kesämökin muodossa. Mökkiläisille ristisaatot ovat kesän kohokohta, jonka mukaan loma-aikataulukin määräytyy.
Venäläiset maahanmuuttajat ovat löytäneet ristisaatot, mutta niin ovat myös ne, joilla on sukujuuria rajantakaisessa Karjalassa.
– Joka vuosi tehdään ristisaatto vanhan Korpiselän kirkolle rajan tuolle puolen. Vaeltajia tulee Pohjanmaalta asti. Sinne on saatettu haudata sukulaisia, ja ristisaatto on ainoa tapa päästä haudoille. Kotiseutumatkailu onkin ristisaattojen sivutuote.
Virret ja ikonit kuuluvat kaikille
Ristisaattojen myötä Pohjois-Karjalaan on virinnyt eläväinen kirkkotaideperinne. Saatoilla kannetaan ikoneita ja kaikkein arvokkaimpien ja vanhimpien ikonien kaveriksi maalataan ja veistetään uutta. Paikalliset, myös luterilaiset, ovat intoutuneet rakentamaan pieniä tsasounia.
Kuvan kanssa Hanna Hentinen on työskennellyt koko ikänsä. Ikonien äärellä hän on oivaltanut, että ne kuvaavat aivan toista todellisuutta kuin valokuvat.
– Kamera pysäyttää maailman silmänräpäyksen ajaksi. Ikonit taas yrittävät kuvata sitä, mikä on ajan tuolla puolen.
Hentinen kasvoi keskellä hyvin vahvaa körttiperinnettä, jossa puhutulla sanalla ja virrenveisuulla on aivan keskeinen asema. Visuaaliselle ihmiselle ortodoksisuus on avannut uusia kirkossa olemisen tapoja.
Hentisen mielestä kuvantekijät on luterilaisessa kirkossa suorastaan unohdettu.
– Jos ei ole musikaalinen, seurakunnassa on aika vähän tekemistä. Missä luterilaiset voisivat tehdä kuvia? Onko meillä edes mitään rukouskuvia?
Hän ajattelee, että ikoneissa ja virsissä on paljon samaa. Kuka tahansa voi maalata ikonin, kun vain tekee sen tietyn tradition sisällä.
– Myös seuroissa kuka tahansa voi aloittaa virren tai ehdottaa virttä, ja siitä tuleekin yhteisöllistä rukousta. Rakkaimmat virret eivät ole enää kenenkään tekemiä. Ei ikoneillakaan ole tekijää. Ne kuuluvat kaikille.
Jäykän muodon alla on valtava iloisuus
Kun ristisaattoperinnettä alettiin Pohjois-Karjalassa elvyttää, vaeltajat lähtivät arkoina matkaan. Suurta ihmetystä aiheutti se, ettei heihin suhtauduttukaan negatiivisesti. Kanssaihmiset pysähtyivät ihmettelemään, eivät ryssittelemään.
– Vasta nyt olen tajunnut, miten vaikeaa ortodokseilla on ollut luterilaisessa Suomessa.
Hentisen silmissä ortodoksinen kirkko on täynnä ristiriitoja.
– Kaikki on hyvin formaalia ja arkaaista. Mutta jäykän muodon alla on valtava iloisuus.
Ristisaatoilla papit joutuvat koko ajan improvisoimaan, pyhitettyä vettä saatetaan heittää löylykauhalla, jos se on se, mikä käteen sattuu.
Hentiselle tärkeässä Saarivaarassa on ristisaatto praasniekkapäivän eli elokuussa vietettävän Kristuksen kirkastumisen juhlan aikaan.
– Koko Kristuksen kirkastumisen teema on mennyt minulta luterilaisessa kirkossa ohi.
Ortodoksisessa kirkossa Kristuksen kirkastuminen on suuri juhla.
– Siinä oikein hehkutetaan ortodoksisen kirkon valoisaa ihmiskäsitystä, että ihminen ei ole vain maan mato vaan Jumalan kuvaksi luotu. Se on muuttanut käsitystäni kristinuskosta iloisempaan suuntaan.
Kameran kanssa on helppoa olla loukkaava
Kun Hanna Hentinen ottaa kameransa ristisaatoilla esiin, hän tulee väistämättä kuvanneeksi syvästi intiimejä hetkiä.
– Kuvaaminen on vaikeaa, sillä kaikki keskittyvät hengelliseen puoleen. Ihmiset ovat sisäisessä maailmassaan. Silloin kameran kanssa on helppoa olla hirveän loukkaava.
Hentisen onneksi ristisaattojen primus motorilla isä Vesa Takalalla on kokemusta valokuvaamisesta.
– En olisi voinut tehdä reissuja, jos isä Vesa ei olisi minua hyväksynyt.
Omalla tavallaan myös ortodoksiset kirkot ja tsasounat kaikessa kauneudessaan vaikeuttavat valokuvaamista.
– Ortodoksit rakastavat krumeluuria, kirkkojen visuaalinen maailma on vahva. Se alkoi tunkea kaikkiin kuviin.
Hentinen halusi kuvata ortodoksisuutta toisin kuin sitä normaalisti kuvataan.
– Kuvissa metsä ja suomalainen luonto ovat tärkeämpiä kuin ortodoksinen krumeluuri.
Kun Hentinen katsoo kuviaan, hän näkee kuinka aika kuluu.
– Sama ihminen voi olla kuvissa lapsena, raskaana olevana naisena, sitten äitinä. Osa vaeltajista on siirtynyt jo tuonilmaisiin.
Järvenrantojen puut ja pensaat ovat kasvaneet, mutta rantaviiva pysyy.
– Vaelluksillakin rituaalin ydin pysyy samana, kun sitä toistetaan vuosikymmenestä, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen.
• Hanna Hentisen ja Elina Vuolan toimittama kirja Vaellus pyhiin on juuri ilmestynyt Kirjapajan kustantamana.
• Kirjan kuvista koottu valokuvanäyttely on esillä 22.3–5.6. Helsingissä Kulttuurikeskus Sofiassa.
Kuva: Jukka Granström