Sopraano Sanna Matinniemi oli menossa kotoaan Wienistä koelauluun Dresdeniin, kun juna yhtäkkiä täyttyi pommituksia paenneista ukrainalaisista. Siitä alkoi matka oman suvun evakoiden historiaan. Matka juurille on tuottanut muun muassa karjalaisten laulujen kiertueen. – Ikiaikaiset laulut tekevät meille hyvää, Matinniemi sanoo.
Oopperalaulaja Sanna Matinniemi vetää Tampereen rautatieasemalla perässään suurta mustaa matkalaukkua, jonka uumenissa on aina mukana pieni matkaikoni. Wienissä asuva ”nuori dramaattinen sopraano” liikkuu asemalla kuin kala vedessä. Hän on menossa Turusta sukulaistensa luokse Savoon ja keskeyttää hetkeksi matkansa kertoakseen, millaista on Juankoskella kasvaneen kansainvälistä uraa tekevän taiteilijan elämä.
Paljon reissaavalle laulajalle eivät kaikki matkat jää mieleen, mutta erästä taivalta hän ei unohda koskaan.
Helmikuussa neljä vuotta sitten hän matkusti junalla Itävallan Wienistä Tšekin läpi Saksan Dresdeniin koelauluun. Venäjä oli edellisenä päivänä aloittanut sodan Ukrainaa vastaan, ja yhtäkkiä vaunu tuli aivan täyteen pommituksia pakenevia siviilejä.
Junasta tuli evakkojuna. Sanna Matinniemi istui itkevien lasten ja huolestuneiden äitien ja vanhusten keskellä, unohti Dresdenin oopperatalossa vaeltaneet ajatuksensa ja alkoi itkeä.
Junaan työntyneet pakolaiset raahasivat mukanaan jätesäkkejä ja muovipusseja, osalla oli matkalaukut. Oli lähdetty kiireellä.
– Eivät he tietenkään olleet varanneet istumapaikkoja. Olimme kuin sillit purkissa, Matinniemi muistelee.
Piilossa itkijästä toimijaksi
Ukrainalaisilla oli jano ja nälkä. Venäjäksikin liedejä laulanut suomalaisnainen ymmärsi vanhan naisen pyynnön. ”Voda, voda!” – ”Vettä, vettä!” Samaa kaipasivat äidit ja lapset. Vanhus näytti väsyneeltä ja huonokuntoiselta ja lapset pelokkailta.
– Itkin hiljaa piilossa ikkunaa vasten edessäni olevan istuimen takana. Sitten ajattelin, että minun itkemiseni ei tätä asiaa paranna, mitä minä tässä pillitän. Ei, tähän ei jäädä makaamaan!
”Pyysin kärrymyyjältä ihmisille vettä ja sanoin vaikka itse maksavani kaikki.”
Jostakin syystä Matinniemi oli varannut matkalle epätavallisen paljon vettä, ruokaa, hedelmiä ja makeisia. Jälkikäteen hän on ihmetellyt, mikä sai hänet pakkaamaan niitä mukaan sellaisen määrän.
Hän alkoi jakaa vesipullojaan, mutta ei niitä tietenkään riittänyt kaikille. Paikalle tuli kärrymyyjä, joka yritti toimia kuin tavallisena työpäivänä ja myydä juotavaa nääntyville pakolaisille, joilla ei ollut euroja.
Tilanne oli absurdi. Nyt oltiin sodassa ja silloin pätevät toiset säännöt, Matinniemi huomauttaa.
– Pyysin myyjältä ihmisille vettä ja sanoin vaikka itse maksavani kaikki. Pian hän alkoi jakaa vesipulloja eikä pyytänyt maksua keneltäkään. Hän ymmärsi.
Rauhaton pikkupoika sai pohjoisen blondilta suklaapatukan, ja itku muuttui tyytyväiseksi hyminäksi. Pojan äiti oli vähintään yhtä kiitollinen.
Härkävaunussa pakoon Karjalasta
Dresdenistä kotiin Wieniin palattuaan laulajan mieleen alkoi nousta välähdyksiä oman sukunsa historiasta.
– Havahduin uudella tavalla siirtokarjalaisiin juuriini.
Juankoskella kasvaneen Sanna Matinniemen isän suku on kotoisin Raja-Karjalasta Kuolismaasta. Isoäiti Terttu Matinniemi ei ollut perinteinen vilkas ja puhelias karjalaisnainen, vaan sisäänpäin kääntynyt, eikä hän koskaan puhunut sotakokemuksistaan. Paitsi yhden kerran.
Yksitoistavuotias Sanna kuunteli mummolassa Kiuruvedellä, miten mummi oli hänen ikäisenään joutunut jättämään kotinsa jo toistamiseen Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen. Perhe ja sukulaiset nousivat härkävaunuun paetakseen pommituksia, mutta siviilejä kuljettanut junakin kelpasi kohteeksi.
Matkustajat yrittivät pelastautua hyppäämällä vaunuista hankeen. Mummi kertoi muistojaan hiljaisella äänellä aikuisten kesken. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin käänsi katseensa Sannaan.
– Se oli silloin, kun mummi kertoi suojelusenkelin olleen matkalla mukana.
Tämän jälkeen isoäidin suu meni suppuun, eikä karjalaisuus näkynyt muualla kuin ruokapöydässä.
Rajavääpelin mapit ja musiikin lahja
Isoisä Ilmari Matinniemi oli rajavääpeli, joka käsitteli omia muistojaan kirjoittamalla. Sanna Matinniemellä on kotonaan kymmeniä erivärisiä mappeja, jotka ovat täynnä kertomuksia elämästä sissikouluttajana ja rajan turvaajana. Hän kirjoittaa tekstejä parhaillaan puhtaaksi ja työstää niistä teosta.
Mukana on historiallisesti kiinnostavaa tietoa, jonka salassapitovelvollisuus on hiljattain rauennut.
– Ukki rakasti kirjoittamista. Kun käyn läpi tekstejä, hän on ihan tässä.
Kirjoittamisen lisäksi perhepiirissä on vaalittu rakkautta musiikkiin. Lapsena Sanna Matinniemi opiskeli pianon- ja poikkihuilun soittoa, ja teinityttönä hän lauloi isänsä tanssiorkestereiden solistina.
– Äidilläni on upea äänenväri. Meillä kotona musisoitiin aina, ja äitini lauloi minulle paljon muun muassa operettisävelmiä.
Eräs hetki Juankosken kirkossa oli tulevaisuuden kannalta merkittävä. Kahdeksasluokkalainen lauloi siellä laulun Täällä pohjantähden alla, ja Kuopion Konservatorion Juankosken toimipisteen johtaja pani merkille jotakin erityistä. Hän kuuli äänessä potentiaalia ja ehdotti klassisen laulun opintoja.
– Mitä minä, pienen kylän tyttö, tiesin oopperasta? En mitään, eikä se kiinnostanutkaan.
Diivan viitta ei sopinut harteille
Juankoskelaistytön maailma keikahti uuteen asentoon, kun hänelle ehdotettiin laulunopettajaksi kuopiolaista virtuoosia Marjatta Airasta.
– Marjatta avasi minulle oopperan, operetin ja laulutaiteen maailmaan.
Voi olla hyvä, ettei Matinniemi 16-vuotiaana tiennyt, millainen määrä työtä hänellä oli taiteilijana edessään. Hyväksi laulajaksi tullakseen moni muu asia on laitettava sivuun ja oltava valmis keskittymään täysillä.
Tarvitaan hermoja, elämänhallintaa, terveitä elämäntapoja, kielitaitoa ja tunneälyä, Matinniemi luettelee.
Pääsy opiskelemaan laulua Wieniin huippuyliopistoon on saavutus, josta Matinniemi on edelleen ylpeä. Muutosta ulkomaille on kulunut jo 13 vuotta, ja ensimmäisten vuosien ikävä ja iltaitkut ovat ohi. Vaativat saksan kielellä suoritetut opinnot ovat palkinneet ahertajan.
Musiikin lisäksi on pitänyt paneutua esimerkiksi näyttelijäntyöhön, moniin kieliin, tanssiin ja vanhaan kirjallisuuteen.
Wienissä kulttuuripiirit ja yliopisto alkoivat kasvattaa minusta diivaa, oopperatähteä. ”Oh, meidän pohjoinen diivamme! Ääni kuin kirkas jää.”
– Ynnä muuta soopaa. Diivan viitta ei ole koskaan sopinut harteilleni. En ole kiukuttelevaista sorttia. Olen erittäin yhteistyöhaluinen.
Hotellihuoneestakin voi tehdä oman pesän
Joustavuuden lisäksi kansainvälinen ura vaatii valmiutta matkustaa.
– Oikeastaan voisin tehdä kotini minne tahansa. Elämäntapani on hyvin liikkuvainen. Hotellihuoneisiinkin otan aina mukaan ainakin ikonin ja tuoksukynttilän ja alan rymsteeraamaan itselleni pesää, Matinniemi kertoo.
”Itseensä pitää tutustua ja päänsisäistä elämäänsä pitää rakastaa!”
Maailmalla kulkiessaan hän ei koe olevansa yksinäinen, vaan ennemminkin tarvitsee yksinoloa. Joskus hän tarvitsee sitä niin paljon, että pelkää rauhankaipuunsa loukkaavan läheisiään. Hänen on kuitenkin pakko viettää aikaa hiljaisuudessa ja kuulla omat ajatuksensa, muuten ei tule laulamisestakaan mitään.
– Itseensä pitää tutustua ja itseään pitää sietää – ei, itsestä pitää tykätä, päänsisäistä elämäänsä pitää rakastaa!
Suomi on maailmanmatkaajalle edelleen rakas kotimaa, jolle hän haluaa antaa takaisin sieltä saamaansa hyvää. Vuodet ulkomailla ovat kuitenkin katkoneet yhteyksiä täkäläiseen musiikkimaailmaan. Niiden palauttaminen tuntuu nyt tärkeältä.
Ulkomailla asuminen on muuttanut Matinniemen käsitystä suomalaisuudesta, ja itsestäänselvyyksistä on tullut lahjoja. Matinniemi kaipaa usein Suomen luontoa ja tuoksua ja tietysti karjalanpiirakoita. Keski-Euroopan juhlapöydät eivät vedä vertoja herkuille Savossa, jossa hän ahmii lanttukukkoa ja haarukoi hapankaalia suoraan purkista.
– Oikea oopperalaulaja-diivan perikuva, hahhah!
Maalaistyttö keskellä kirkasta loistoa
Työ on vienyt Sanna Matinniemen usein keskelle Keski-Euroopan kirkkainta loistoa. Hän on laulanut silmäätekeville arvotaiteen ylevöittämissä prameissa saleissa keskellä kultaa ja kimallusta.
– On siinä maalaiskylän tytön pää pyörällä. Silti parahdan tyytyväisyydestä, kun pääsen metsän hiljaisuuteen. Siinä minussa hymisee esi-isieni ja esiäitieni ääni.
Matinniemi saa metsästä voimaa palata töihin laulajien kovan keskinäisen kilpailun keskelle. Perfektionistille tällainen ympäristö voi olla karu.
– Huippusopraano Krassimira Stoyanovalta olen oppinut paljon tekniikasta ja periksiantamattomuudesta. Mikä tinkimätön taiteilija!
Wagnerin Elsan uniaarian ensimmäisen vokaalin hiomiseen Stoyanova ja Matinniemi käyttivät kokonaisen tunnin.
– Siinä tarvitaan hermojen ja mielen hallintaa.
Vastapainoksi on ihanaa päästä Suomessa saunaan ja uimaan jäiseen mereen. Eikä mikään pulahdus riitä, vaan kylmän on annettava purra muutaman minuutin ajan. Siinä voi oppia hallitsemaan muun muassa esiintymisjännitystä.
– En jännitä kuitenkaan niin pahasti kuin jotkut kollegani, jotka oksentavat ennen kuin menevät lavalle.
”Harjoitellessani usein itken kappaleita läpi. Tarinat koskettavat parhaimmillaan syvältä.”
Karjalaisessa musiikissa kaikuu Suomen historia
Taiteilijan kovin kriitikko on taiteilija itse. Matinniemi tutkii laulun merkitystä ja tunnetta, jotta voi tehdä sävellykselle ja sanoitukselle tulkinnallaan oikeutta. Tämän jälkeen alkaa tekniikan, ääntämisen ja fraseerauksen hiominen.
– Harjoitellessani usein itken kappaleita läpi. Olen varmasti naurettava näky harjoitushuoneessa nyyhkyttäessäni. Mutta musiikki ja sen tarinat koskettavat parhaimmillaan syvältä. Niiden kautta löytyy koko elämä.
Sanotaan, että itkeminen on taito, mutta taitoa on myös olla itkemättä, koota itsensä niin, että voi välittää tunteen kuulijoille.
– Lavalla ei pillitetä!
Yksi poikkeus kenties sallitaan, nimittäin karjalaiset itkuvirret. Karjalainen runonlauluperinne kiehtoo Sanna Matinniemeä nykyisin valtavasti. Innostuksesta on syntynyt karjalaisen laulumusiikin konsertteja.
Kaikki tuntevat kappaleet Laps olen Karjalan ja Karjalan kunnailla, mutta on olemassa tuhansia muitakin upeita karjalaisia kansanlauluja ja muita lauluja, Matinniemi huomauttaa. Karjala inspiroi aikanaan suuresti myös Jean Sibeliusta sekä Heino Kaskea.
– Karjalaiset laulut eivät ole mitään hilipatipippania, vaan siellä on suuria, syviä teoksia. Se on upeata musiikkia, Suomen historian kaikua.
Keväinen viikko Valamossa
Karjalaisuus ei ole Sanna Matinniemelle jotakin eksoottista ja toisenlaista, vaan nimenomaan kaikkien suomalaisten yhteistä kulttuuria. Se muistuttaa Suomen kovasta historiasta.
– Siitäkin selvittiin yhdessä.
Ja on sitä paitsi arvioitu, että joka kuudennella suomalaisella on siirtokarjalainen esivanhempi. Ja onhan kansalliseepos Kalevalakin perin karjalainen teos.
– Silti karjalainen kulttuuri ja musiikki ovat nuupahtamassa. Karjalaistaustaisena taiteilijana koen velvollisuudekseni elvyttää sitä.
Omat juuret tulevat lähelle Sanna Matinniemeä myös toukokuussa Valamon taitelijaresidenssissä, jossa hän viettää viikon. Hän aikoo muun muassa selvittää, onko Valamossa säilynyt tietoa Ilomantsin Megrijärven luostariyhteisön asukkaista, joiden joukossa on ollut myös hänen sukulaisiaan.
Valamossa vietetyn viikon jälkeen alkaa Karjalaisten laulujen kiertue Kauneimmat karjalaiset lauluni yhdessä pianisti Jenna Ristilän kanssa. Niilläkin matkoilla mukana kulkee Jeesusta ja Mariaa kuvaava ikoni.
Kiertue vie Wienin sopraanon muun muassa Kuopioon, Kajaaniin ja Iisalmeen. Nopean kertakäyttökulttuurin keskellä Sanna Matinniemi haluaa tarjota vastakulttuuria.
– Ikiaikaiset laulut tekevät meille hyvää.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 4/2026.
Lue myös:
Sellotaiteilija Hannu Kiiski: ”Tehtäväni on antaa elämäni sävel eteenpäin”
Popkanteletar Ida Elina: Olemme täällä vain lainassa toisillemme
Taiteilija on venttiili, joka purkaa ihmiskunnan paineet, sanoo Anna Eriksson
Ilmoita asiavirheestä